KALANPYYNTIÄ

Jo muinaiset erähämäläiset kävivät Suomenselän kalavesiä karhoamassa. Nevaisen ylämaan kalasammiot olivat kyllä vain vähäisiä metsäjärviä, lukemattomia suolampia ja kylmiä, mustia korvenpuroja sekä soita halkovia mutarantaisia manalanvesiä, jotka kyllä aikansa vaellettuaan paisuivat valtavirroiksi. Mutta kalaa näissä erämaan hiljaisissa sammioissa liikkui, niin että hämäläisten hyvin kelpasi elellä kesänsä täällä metsäläisinä ja rakennella vesiin katiskoita ja kalapatoja. Kerrotaanpa aikoinaan Lestin Tuikan ja Soinin Pahkamäen riidelleen erämaiden kala-apajistaan aina kuninkaisiin asti, pitäen kumpikin koko sydänmaita ominaan, ja kuningas määräsi, että Perhonjoki pitää olla heidän rajanaan.

Oli viljaa vesissä vielä hämäläisten hävittyä mailta halmeilta, vaikka jotkut heistä kirosivat muutamia parhaita kalajärviä. Tialan kauniiseen Salamajärveen muuan muljautti tervaämpärin manaten, ettei järvestä pidä lahnaa saataman niin kauan kuin tervatöriläs on siellä märkänemättä, ja jos saadaan niin vahingoiksi se pitää oleman. Näin sitten tapahtuikin. Harju-Antti sai kerran keväällä kaksi lahnaa, ja heti kesällä menetti kaksi lehmää, samoin Lampuodin pojalle annettiin kyynärää pitkä kyrmyniska lahnavaari, ja lehmä otettiin häneltäkin. "Lahna ja lehmä", oli Tialan järven vanha meno. Porasjärvikin on hämäläisen kiroissa, niin ettei se luovuta lahnaa muuten kuin kuolemaksi. Pari, kolme se on aikoinaan antanut, mutta aina myös kuolema on kulkenut perässä. Iso Lestijärvi on niinikään tervaskannolla kirottu lahnattomaksi.

Mutta monista muista metsäjärvistä on kyllä entiseen aikaan nostettu paljon vedenviljaa. Vanha Vinha-Pölkki sai kerran Isosta-Kirvesjärvestä rysillä ja verkoilla kolme veneen täyttä säynäitä, satoja joka veneeseen. Niemen Kalle niinikään vetäisi samasta järvestä sataisen säynätapajan ja riemastui niin, että kalat rantaan saatuaan huutaa hölähdytti:

— Vaikka paras lehmä vietäisiin, niin enpä antaisi näitä!

Kallen ei toki olisi pitänyt näin viettää, sillä kun karja seuraavana päivänä ensi kerran laskettiin laitumelle, paras lehmä hävisi, niin ettei mistään löydetty.

Tällaisia korpelaisten apajoita entiset turat vetelivät. Ja saivat he joskus suuriakin kaloja. Lintulahden kievarin ukko kiskoi kerran Kyyjärvestä niin tavattoman mateen, että sitä syötiin monta vuotta, syötettiin herroille ja matkustajillekin, ja talossa pysyi kievari niin kauan kuin mateenlihaa riitti. Mateen suuri selkänikama oli talossa pitkät ajat veistopölkkynä. Suuri hauki tarttui myös Vipu-Samulin väkärautaan Pahanpuronlammen suusta. Se oli ainakin puolileiviskäinen. Mutta juuri kun Samuli oli vetämässä sitä maalle, toinen mokomampi ahmaisi sen kauheaan kitaansa, ja tura kiskaisi molemmat kalat lepikkörannalle. Siinä suuri vesipeto peppuroi ja piehtaroitsi niin vimmatusti, että koko lepikkö lamaantui kuin olisi se lyöty kaskeksi. Mutta Samuli vain piti kiinni väkäraudan siimasta ja sanoi: "ääh!" Koko Kuusjärven kansa, kolmisenkymmentä korpikylän köyhää sielua, oli sitten Samulin saalista kantamassa kotiin, saaden siitä evästä moneksi viikoksi. Hauen kaataman lepikön Samuli seuraavana kesänä poltti kaskeksi ja kylvi siihen tynnyrin ohria. Ja hauen hampaasta Samuli teki ryynihuumaron, jossa sitten survoi ohriaan, jylkyttäen aina kaksi kappaa kerralla. Sama huumaro kuuluu vieläkin olevan Kuusjärven talossa tallella.

Suurenpuoleisen hauen Kuivaniemen Mattikin onki Lestijärvestä. Kun iso kala aina ryösti Matilta koukun, hän viimein takoi leiviskän painoisen väkäraudan, pani siihen kesänjuosseen vasikan syötiksi ja vei järveen, ja hauki tarttui kiinni. Mutta kala oli niin tavaton, että turan täytyi valjastaa hevonen ja sillä vedättää se maalle. Kolme kertaa Matti ajoi kartanon ympäritse, ja vieläkin hauen pyrstö jäi järveen. Vedättäessä karisi kalansuomuja veräjäpieleen niin paljon, että niistä saatiin mainiot katot koko Kuivaniemen kartanoon. Eikä ollut pieni peto Kivijärvessäkään. Siellä aina lehmiä katosi heinäiseen lahteen, ja luultiin niiden hukkuneen. Mutta viimein selvisi asia, kun saatiin suuri hauki, jonka vatsassa oli seitsemän lehmänkelloa.

Mutta kaikkein kamalin kala nähtiin kerran Lappajärvessä. Se oli made niin mokoma, että kääräisi itsensä käppyrään monivirstaisen Kärnänsaaren ympärille, ottaen häntäpuolen suuhunsa. Kaikki saarelaiset sen näkivät, ja koko saaren kauhistunut kansa oli kauan aikaa synkän vesirymän saarroksissa. Ei kukaan uskaltanut lähteä edes veneellä soutelemaan pedon ylitse, puhumattakaan, että olisi ollut sellaista urosta, joka olisi rohjennut ruveta ryötältä henkeä pyytämään.

Näin tavattomia kaloja harvoin nähtiin ja vielä harvemmin saatiin. Eikä niitä juuri haluttukaan, kunhan järvien isäntä antoi vain tavallisia vedeneläjiä. Sillä saattoi käydä niinkin, että järvi kielsi pyytäjältä kalansa. Varsin helposti se sen teki, jos saamamiehet rupesivat saaliistaan riitelemään. Entiset Pölkin miehet ja kirvesmäkeläiset aina kovin torailivat Ison-Kirvesjärven säynäistä, repivät toistensa pyytöneuvoja sekä nakkelivat niitä maalle.

— Tämä on vaarin aikainen kalapaikka! kirvesmäkeläiset kiljuivat ja hyppivät.

— Tämä on vaarinkin vaarin aikainen kalapaikka! pölkkiset poukkien päkittivät.

Siitä Kirvesjärven säynäät loppuivat, niin ettei enää sataan vuoteen ole saatu muuta kuin joku pieni penikka toisen kalan sisässä. Kulhalammessa, virstan verran alapuolella, on kyllä säynäitä, kun siitä ei ole riidelty. Pekusenjoki kyllä vetää Isosta-Kirvesjärvestä isoon Kyyjärveen, mutta säynättä se ei vain kuljeta Kirvesjärveen asti. Ja Hankasenjärvestä piiloutui lahna tykkänään, kun soinilaiset ja Vahangan kyläläiset niistä myötäänsä riitelivät. Sillä järjetön kala katoaa vedestä, kun järjelliset ihmiset sen takia keskenään toraavat ja tappelevat.

Verkko, rysä ja nuotta olivat entisukkojen tavallisia pyyntöneuvoja. Pienissäkin järvipotamissa, niinkuin Jylhänjärvessä ja Porasessa saattoi liikutella nuottaa ja silloin oli ukoilla

"Liha uus, liemi kypsä, Kahenhaarainen kapusta".

Metsälamperoisiin viriteltiin verkkoja ja järvien välisiin salmiin rakenneltiin patoja, joiden aukkoihin keväisin asetettiin mertoja vetämään haukea. Mutta pohjassa jurovaa madetta pyydettiin katajaisella oksakoukulla. Järvien heinäisiltä rannoilta ukot toisinaan ottivat saalista käestämällä. Verkko potkettiin järviheinän rintaan, ja sitten molauttamalla ajettiin ruohikossa piilevät kalat pyydykseen. Airolla, vavalla tai seipäällä sukaistiin veteen taikka parhaiten porskahdutettiin porkalla, niin että kalat säikähtivät. Ahvenet ja särjet vilahtivat vain, mutta hauki monesti juraantui pohjaan, niin että sitä sai oikein kepillä survaista, ennenkuin se karkkosi — ja menikin silloin joskus oikopäätä läpi verkonkin. Kalaisten metsäjärvien rannoilla oli vanhoilla turilla omat kalapirttinsä. Entinen Kivijärven Risu-Penna makaili kesäkaudet Koirajärven pienessä pirttiköppänässä, pyysi kalaa ja suolasi sitä tynnyriin, jota säilytti rantakorven maakuopassa. Kontissa Penna-ukko sitten kanniskeli kaloja kotiinsa ja kaupitteli niitä naapureillekin, mutta Risu-turan tavara ei tahtonut kaikille kelvata, koska se oli kovin hapannutta ja haisevaa.

Edesmenneillä tuhvilla oli omat hyvät oppinsa kalanpyynnissä. Humalajoen tura, seuraten vanhojen kalamiesten iänaikaista tapaa, katsoi ja laski sääkirjasta haukikalan syöntipäivät. Merkillinen kalaatta-tähti,[9] jota oli ainoastaan yksi koko sääkirjassa ja sekin helmikuussa, selvitti tarkoin hauen syönnin, kun vain ymmärsi sen kirjasta lukea. Piti vain katsoa, minä helmikuun päivänä kalaatta oli sekä siitä laskea kuukausi ja päivä eteenkäsin ja taas kuukausi ja päivä ja niin edelleen yli kesän. Juuri näinä päivinä hauki parhaiten liikkui ja söi sekä puri hyvästi onkeakin. Näinpä vanhat turat saatuaan uuden sääkirjan heti muistivat katsoa: "Onko kalaattaa?" Olivat oikeat kalamiehet panneet myös merkille, että kutuhauki tyhjennettyään mahansa heti seuraavana päivänä havarsi onkea kuin peto. Muistivat ukot senkin, että entis-isille oli sanottu:

"Minkälainen sää on pääsiäisenä, Sellainen se on särenkuvussa".

Huuhkaisen ikätuhva, kaikkien vanhojen tapojen ankara palvoja, oli kovin tarkka kalanpyynnissäkin. Kun äijä meni ensi kertaa kevätkalalle, niin saapas kopsi toisessa jalassa ja toisessa tassahteli pehmeä lapatossu. Tämä oli tarpeellinen toimenpide, sillä silloin kalaonni kulki matkassa ja kulki koko kesän. Mutta jos sattui niin surkeasti, että kaakko paskansi, äännellen järveltä äijälle, ennenkuin hän oli saanut kevätkalan makua suuhunsa, turaparka oli aivan mennyttä miestä. Koko kesän kalaonni oli viety, niin ettei tarvinnut järvelle edes yrittääkään.

Mutta kaakon piloilta säästynyt, oikea kalatura sylkeä topsahdutti koukkuunsa kolmet kerrat, heitti veteen ja sanoi:

"Syö syöttää, väännä väättää, kommerra iso kala koukkua! Tule, iso kala, minun onkeeni!"

Taikka äyskähti hän äkäisesti:

"Syö syöttää, väännä väkää, Piä vanhan isävainaas tapaa!"

Joskus kyllä vesipainainen saattoi pelehtiä järvessä, niin ettei kala käynyt pyydykseen ensinkään. Lestin ukot rähjäsivät Perhon Elämäisellä päiväkaudet näkemättä hauen pyrstöäkään. Silloin Kinnulan Tiais-kuohari neuvoi:

— Polttakaa ves'painaisen silmät, niin kaloja tulee.

Lestiset kuumensivat kiviä, meloivat ruuhellaan järvelle ja porskahduttivat kivet veteen. Heti nousi hirmuinen kohina niinkuin tuuliaispää, nosti vettä ilmaan ja riehkaisi kohti miehiä. Ukot kiskoivat kiireesti rantaan ja rupesivat syytämään tulista poroa perässä ryöppyävän vesipahan silmille. Siitä se pyörähti pois ja katosi, ja kohta Elämäinen taas antoi kalaa lestisille.

Kalansaalistaan entiset turat kanniskelivat kotiinsa piilopuolissa. Sillä saanto helposti loppui, jos sitä kovin levitteli. Metsän antimista kyllä sai isoitella muillekin, mutta veden antimista piti vaieta. Jo entisille isätuvareille oli sanottu:

"Kalansaalista vähentää, metänsaalista isontaa".

Yksipuisella ruuhella, jota karstuset nimittelevät paatiksi, monet edesmenneet ukot meloivat metsälampia kalaretkillään. Kuusjärven takana, Teerilammella, oli ennen muinoin iso ruuhenromisko, Matti Humalalammen tekemä. Se oli oikein jättiläishongan tyvestä koverrettu, parisylinen, paksupohjainen kaukalo, jonka laidat olivat raavaasti kolmea korttelia korkeat. Kolmekin miestä saattoi sillä meloskella. Iso ruuhi, kahdesta hongasta hakattu, oli ollut Kaunislammellakin ja Penkkilammella oli muuan ruuhipahanen. Metsien järvipotamiin kalamiehet rakentelivat myöskin lauttoja, puunrungoista poikkitelojen ja vitsaksien varaan koottuja kopukoita, joita saattoi käyttää aluksinaan onkiessa sekä rysiä ja verkkoja hoidellessa. Voivat jotkut lautapahasista naulata kopsaista kokoon nelikulmaisen tasapohjaisen lautaruuhen, joilla vieläkin joskus vesiä melotaan. Jo ikivanhat kalaturat olivat soutaneet vesiä veneilläkin. Mutta nämä vanhimmat vaarit olivat iskeneet venelaitansa yhteen puunjuurella ommellen. Noin 30 vuotta takaperin oli Mänty-Ellu kaivaessaan kytöojaa Hammaslahden nevalla, Järvenpään ja Mäntyniemen välillä, noin sata syltä Kyyjärven rannasta, löytänyt nevasta parin, kolmen korttelin syvyydestä vanhan veneromiskon. Toinen ääripuu oli ollut vielä aivan eheä ja haamullaan, samoin laita sekä kaaret, mutta toinen laita oli jo lahonut. Kahdesta laudasta laita oli rakennettu, ja laudat oli kurottu toisiinsa sekä "puoli kyynärää" leveän pohjapuun jykertämällä tehtyyn olakseen niinkuin "ämmää" yritellen, aina yli saumaan yhteen mittaan veneen päästä toiseen. Mutta Mänty-Ellu, ojankaivaja, oli antanut veneraiskan maata rauhassa ikivanhassa nevahaudassaan. Ja siellä vesien vaeltaja maannee vieläkin.