KARJANHOITOA

Heinäkuusta saakka takamaalainen oli yhtämittaa ahkerana häärinyt kooten karjalleen talvirehua. Nevoille ja perkkiöihin oli noussut heinäpieleksiä, ja ladot olivat täyttyneet. Oli vielä lehtiäkin taitettu monet haasiot, Yläkuun aikana, jolloin lehti on oikeassa luonnossaan, oli koko talonväki käynyt metsään, toiset kaatamaan koivuja, toiset kassaroilla leikkaamaan niistä oksia kerpuiksi. Satoja kerppuja oli sidottu, tuhat aina ahdettu haasioon, ja haasioita pantu pystyyn kymmenin, kaksintoistakin. Vanhat tummutkin olivat yksinään mennä kyököttäneet kotiperkkiön matalaan koivikkoon rapsimaan, minkä olivat jaksaneet, muutaman kerppukymmenisen. Oli vielä syksyllä muiden kesätöiden loputtua käyty kankailla kaapimassa jäkälää, kymmeniä pantioita kuin tervatynnyrejä oli kasattu kankaalle talvea odottamaan.

Paljon erämaalainen saikin koota eläimenrehua. Karjanvilja ja metsänterva pitivät häntä kohdallaan, ja isoväkinen tervanpolttajatalo tarvitsi paljon karjaa ja karjanviljaa. Monessa vanhassa talossa oli jo entiseen aikaan kymmenlukuinen karjakunta. Mehtä-Porasen isossa navetassa teiskasi kahdeksantoista maidonantajaa ja tallissa kolkutti kolme hevosta, ja paljon oli elikoita Pollarillakin Elämäisen rannalla. Vaikka Antti-tuhva oli kerjuupoikana tullut Vetelin Räyringistä ja silmäpuoli-tammalla kuljettanut morsiantaan vihillä, siunautui talo niin, että navettaan kytkettiin kaksikolmatta vihtakaulaa, ja talliin pantiin kaksi komeata täysisilmäistä hevosta.

Metsäperäläisen kotikasvuista rotua karja oli, valkoista, punaista ja punakirjavaa, joku musta vain joukossa. Jossakin talossa saattoi olla, mistä lienee saatu, isoja koonalaisia lehmiä, mutta taas jonkin pikku eläjän pienellä pihamaalla ynisi laiha sarvipää, joka oli pikkuinen kuin piipunkoppa.

Vaimoisten ihmisten hoitoihin oli koko navettakunta uskottu, ja varsinkin talvella oli naisväellä karjan tillaamisessa paljon työtä. Jo aamuviideltä aivan unisilmissä piti pimeässä ja pakkasessa mennä navettaan, ja päresoihtu vain oli valoneuvona. Mielihyvästä ynisten pimeän huoneen asukkaat antoivat aamutervehdyksen tillarilleen. Toiset vielä levein vatsoin maata retkottivat yötiloillaan, toiset olivat jo jalkeillaan, kallistellen vitsaperäisiä kytkysiään ja kaulaimiaan. Yön sonnat siinä tillari sai ensi töikseen kanniskella tunkioon, sitten lypsää lehmät ja antaa niille olkia, heiniä ja vettä. Sitten taas jo ennen päivän tuloa piti karjalle antaa hauvetta: jäkäliä, ruumenia, riivittyjä lehtiä navetan muuripadassa varistettuina. Jäkälät olivat karjalle hyvin mieluisia ja maitoa heruttavia, varsinkin jos niihin huljautettiin suolavettä taikka vietiin niitä yöksi tupaan ja käytiin silloin tällöin ämpäriin heittämässä vettä. Iltapäivällä jo taas piti muistaa navetan asukkaita heinillä sekä oljilla, ja illalla viiden, kuuden tienoissa käytiin iltalypsyllä ja ehtooruokolla, jolloin navetta eläjineen heitettiin yön haltuun.

Lypsinkiuluun maito vedeltiin, ja isossa saavissa se kannettiin tupaan. Puusiivilällä kuusenhavutukon lävitse entinen emäntä siivilöi maidon mataliin pankkeihin, joita leveälle viilihyllylle nosteli toistensa varaan pitkän rakennelman. Katajaveellä hän hautoi maitoastiansa ja tuohipesimillä, joita kesällä oli lehtimetsässä sidelty, hän niitä hankaili.

Tarkat toimet oli silloin, kun lehmä rupesi poikimaan. Koko kotieläinkuntansa kantoajat emäntä oli kyllä kuullut vanhoilta. Entiset tummut olivat jo rakentaneet päässä pidettävän kuukausiluvun:

"Katti kaksi, koira kolme, neito neljä, vinkuva viisi, määkyvä kuusi, vihtakaula emäntineen, ja hevonen niin paljo vailla vuuesta, kuinka kenkä on auki".

Iloinen asia oli, kun nuori hieho antoi ensimmäisen vasikkansa ja pääsi lehmän kirjoihin. Kiireesti piti sitä mennä saunan räppänästä huutamaan:

"Nyt, pirttitummu, Nyt meiän pikku lehmä on poikinut!"

Pitipä vielä ottaa saunankiukaasta kolme kiveä, painella niillä hiehon kynnenvieriä ja viedä kivet takaisin saunankiukaaseen. Sitten hiehosta tuli hyvä ja rauhallinen lehmä, joka ei lypsettäessä potkinut. Tervaa ja lukinverkkoa pantiin hiehon ensimmäiseen juotavaan, ja kovin varoen huivin tai esiliinan kätkössä tuotiin maito navetasta, ettei sitä tuuli eikä paha ihminen saanut katsoa ja pilata. Ja pienelle vasikalle, joka hontelona seisoi ketassa, ynisi ja hailein silmin katsoa tollotti ja imi hoitajan sormea, annettiin emon maitoa kolmella ensi juotolla vain korvantäysi. Iloinen ja tärkeä asia oli aikuisenkin lehmän poikiminen. Suurella huolella sitäkin hoidettiin ja voitiin käydä saunanikkunastakin ilmoittamassa:

"Nyt, pirtinkiuas, Meiän Mansikki poikii"

Paksusta pihkamaidosta emäntä juoksutti ja puristi pari, kolme, komeaa juustoa, paistoi ne takkaloisteessa, kuivasi orrella ja vei aitanlaariin jouluvaroiksi.

Kaukaisessa erämaassa olivat aina kaikenlaiset pahat liikkeellä ja saattoivat hyvin pyrkiä navettaankin. Painainen, ilkeä kiusaaja, useinkin pahojen ihmisten panema, kulki kovin ahkerasti koko metsäperän navetoissa — ja talleissa — milloin missäkin. Se ajoi lehmällä tai hevosella, niin että tämä aamulla oli ihan vesimärkänä, ja hiki tippui joka karvannenästä. Häpeemätön se oli, ja kovin se rasitti viatonta luontokappaletta, mutta saattoi sen sentään taitokeinoilla ajaa tiehensä. Koivu-tuhva kiskotti tallin katolle karhin ja se jo auttoi, jylhäset ripustivat navetan kattoon lehmän kohdalle sääkirjan sekä holahduttivat elukan selkään kylmää vettä, samoin tekivät haukkaset, lisäksi vielä töhrivät lehmän selän ihmislannalla. Toiset taas piirsivät navetan oven yläpuolelle viisloppiaisen, toiset panivat kirjanlehden, jossa oli kolme Iesuksen nimeä, muutamat kuljettivat palasen kuolleenristiä ja muutamien navetan oven yllä oli aina viikate. Kukko oli myös hyvä navetassa, sillä

"Painainen on nevan takana, Kun on kukko navetassa".

Mutta saunamäkeläinen vasta oikeat temput tiesi. Hän kiskoi kirveettä neljä sylenpituista leppää, haarukkalatvaa, nylki puukotta neljä tuohikäppyrää, löi kaksi leppäpuutansa maahan pystyyn, kolmannen pani niiden latvahaarukkaan poikittain portinkamanaksi, neljännen maahan kynnykseksi, ja tuohikäppyrän asetti portin jokaiseen nurkkaan. Tuluksilla ukko iski tulen tuohiin ja sitten kuljetti vaivatun elukan kaksi kertaa tuliportin lävitse myötäpäivään, kolmannen vastapäivään, sylkien ja manaten:

"Tphoh! Puuhun puuta, maahan maata, heitä pahan paimenen silmille tulen palavata paskaa! Tphoh, tphoh, tphoh!"

Monet muutkin pahat voivat karjaa kohdata. Lento tuli ja ampui, niin että ihan reikä oli nahan alla, ja elukka aivan lentosonnalla, varsinkin jos lento oli ampunut läpi. Partapuukolla piti silloin leikata haava ja laskea verta. Elukka parani siitä, sillä lento oli vain heikko noidannuoli, joka ei pystynyt tappamaan. Mutta kun oikea noijannuoli, joka niinkuin puupuntari tulisena viiruna lensi taivaalla, iski, niin paikalla kuoli. Joskus myös piljo ampui, niin että maitosuonet tukkeentuivat, ja lehmä tuli vielä mahoksi. Pahat ihmiset siinäkin taisivat olla takana, eikä piljo tahtonut parantua edes leppävastoilla ja suolavedellä kylvettämällä. Paha oli tuuleinenkin eli tuulimato, joka hakkasi lehmän, niin että ronkat ja utaret olivat mustina ja turvoksissa, ja elukka aivan vapisi ja tutisi, ei syönyt mitään eikä antanut maitoakaan. Jonkun riettaan ihmisen lähettämä, tuulien tuoma sekin vaiva oli, ja vain hyvä pohakka saattoi sen korjata. Vanha Pirttikankaan Matti puhalteli elukan suuhun, ja se auttoi, Koivu-tummu otti pienen visaisen noitakuppinsa, höpötti ja viskoi siitä vettä lehmän selkään ja lopuksi lennätti veden pohjoiseen päin manaten:

"Sinne kaikki paha saa mennä!"

Mutta Kukkopuron ukko juotti elukalle vettä, jota oli kolme kertaa laskettanut saunankiukaan lävitse, ja syötti maonsuoloja, joita tuohiliuhassa oli käärmeellä nokittanut, antoipa vielä yökönsuoloja, joita oli laittanut hautomalla elävää yölepakkoa suolakopsassa. Koetettiin tuuleista parantaa myös vaskisontiaissuoloilla sekä syöttämällä lehmälle kolme elävää luetta, juottamalla vasemman kengän kantapäästä vettänsä sekä vielä voitelemalla tuuleisella, haisevalla vesielävän rasvalla, jota tuuli ajeli Kokkolassa merenrantaan.

Ei tahtonut olla oikein onnessaan ostettu lehmä uudessa asuinpaikassaan. Se ikävöi ja ehtyi. Mutta kun poltti vanhan virsun lehmän turvan edessä navetassa, niin heitti, taikka lehmää tuodessaan toi entisestä navetasta runsuja mukanaan lehmän uuteen parteen, pani kolmen tulisijan poroa sen juomaveteen ja syötti esiliinastaan sille ohria alakiveltä ja huusi korvaan:

"Vanhassa koissa on kaikki kuollut, Uuvessa elää!"

Hyvä oli että navetta oli yhdeksällä kusiaispesällä kiertäen varattu pahoja vastaan, hyvä oli vielä säilyttää navetassa tuulenkoura, joka oli metsästä tuotu välttäen tietä, mitä myöten oli kuollutta kuljetettu. Sellainen tärkeä kalu oli ennen monessa navetassa. Sillä kun pyyhki ja siveli elukoita, niin ne menestyivät erinomaisesti. Lehmätkin antoivat paljon maitoa ja voita. Hyvien talojen tuvassa oli suuria ammeita, joihin kesällä koottiin piimää talven varaksi, ja voita vietiin sekä kesällä että talvella hulikoittain kaupunkiin, parhaimmista taloista oikein kuormittain. Mehtä-Porasesta usein kesälläkin kuljetettiin voitynnyriä kirkonkylän tielle aisoiksi asetettujen koivujen lehtilatvoilla laahaten. Pollarin Antti-tura vei niin ahkerasti voita Kokkolan porvareille, että hekin jo sitä ihmettelivät. Mutta Antti sanoi vain:

— Se on yhön emännän kirnuamaa!

Mutta kaikkein parhaiten saivat voita emännät, joilla oli para. Se oli ennen vanhaan ollut ainakin Lestin Similässä, muutamissa Vimpelin taloissa ja Halsualla Isonsaaren tummulla, sekä parissa muussa paikassa, ja oli se ollut Perhonkin rikkaimmilla samoinkuin Kyyjärven ja Soinin isoisilla. Entisten emäntien käsialoja para oli, vesikirnua huuhtomalla he sen tekivät taikka synnyttivät kumoon käännetyn veneen alla alakivellä, leppärisuilla hosuen ja hokien:

"Synny para, synny para, ei ole ketään kuulemassa eikä näkemässä".

Tarvittiin siinä kyllä muitakin kovia asioita ja aineita, kallis paastonaika sekä kalliita ruumiin ja sielun ruokia, rippileipää ja vasemman käden verta. Yksijalkaisena ja yksisilmäisenä, linnunkaltaisena luontokappaleena niinkuin harakka, ratas mahalaukkuna, para sitten pyörien liikkui. Kyläkunnan lehmiä se kävi salaa lypsämässä ja kantoi maidon emäntänsä pyttyihin taikka toi sen kermana suorastaan kirnuun, niin ettei emännän tarvinnut omastaan panna kuin tilkkanen ja ruveta huhtomaan, ja kohta oli kirnu kermaa täynnä. Saattoi para tuoda voitakin sekä kirnuun että puuronsilmään. Oli para joskus nähty. Lestin Similässä se oli harmaana lintuna tullut kirnunlaidalle ruikkimaan, ja emäntä oli sanonut: "Ei saa tehä pahaa, se on talon lintu!" Toisessa talossa renki oli uunilta kuullut ja kurkkinut, kun emäntä oli kutsunut: "Pane nyt puuroon voita!" Ja para oli paiskannut tavattoman silmän keskelle puurovatia. Mutta monesti paraparka hätäyksissään ruikkasi ainettaan muuallekin. Tunkioiden laidoilla nähtiin usein valkoista ja keltaista raattaa ja rapuskaa, jota para oli päästellyt, ja sanottiin sitä paranpaskaksi. Kyyjärvellä oli kaikki tunkion laidat valkoisessa rapuskassa, niin että vanha tura sai päivitellä:

— Kellään eukolla tään järven rannalla on para, kun on kurannut kaikki tunkion syrjät ja meiän Kaisalle kahesti irvistännä oven raosta.

Mutta jos otti ja kolmella leppävitsalla piiskasi paran valkoista raattaa taikka kantoi sitä leppälastuilla tuulimyllyn tai kirkonkellon akseliin taikka pajanahjoon, niin parantekijän piti kiireesti laukata hätään.

Lestin tummu, para-muori, oli niin merkillinen, että heitti päällispyttynsä karjatanhualle, ihmisten valtatielle kaiken kansan potkittavaksi ja kiroiltavaksi. Mitä enemmän pyttyä potkittiin ja kiroiltiin, sitä enemmän tummun kirnusta lähti voita. Ja helposti tuli päällinen voille. Ei tarvinnut kirnua kertaakaan heittää lammaskettaan lampaiden hypittäväksi, niinkuin Latvalan miniän piti tehdä, kun toinen pahasilmäinen miniä oli kahtonut kirnuun.

Karja antoi kansalle voita, maitoa ja viiliä, kun metsaperäläisellä oli sille puolestaan kylliksi antamista. Heiniä ja lehtiä sentään tavallisina keväinä riitti, vaikka tuli joskus niistäkin puute, niin että toiset ukot saivat syytä sanoa puutetta kärsivälle:

— Et ole pannut suuta vikatteesees kesällä, koska heinät loppui… vai onko mynkit syöneet, niin ettet saanut niittää?

Pahin puute tuli kumminkin oljista, joita perämetsien pienistä pelloista ei juuri liikoja lähtenyt. Joka kevättalvi saatiin ajella kannustaa olkikuormia, joskus oikein jonoittain, Vimpelistä, Lappajärveltä ja aina Maakunnasta asti. Monta mittaa olkia vaelsi metsäperien teitä pitkin, ja mitan kolmisyliseen köyteen mahtui kaksikymmentä Maakunnan tavallista olkikupoa.

Hyvä oli heinättömälle ja olkikuormia ajavalle erämaalaiselle, että kevät aikoinaan ennätti tänne Suomenselän vierillekin, ja maa alkoi kasvattaa kaikkinaisia ruohoja, niin että karja voitiin kuivilta ja laihoilta navettaeväiltä laskea oikeille Jumalan siunaamille ruokamaille.

Mutta avaroissa erämaissa kaikenlaiset vaarat uhkasivat syyttömiä luontokappaleita. Siellä elukat, korpia kierrellessään, nevoja ja räseiköitä rämpiessään, olivat paljoa enemmän alttiina sekä ihmisten että metsän pahoille kuin navetassa asustaessaan. Monella lailla varaten karja oli laskettava metsän helmoihin. Vanhojen tummujen koetut keinot olivat tässä parhaat.

Jo päivä oli katsottava. Erkki oli edesmenneiltä peritty merkkipäivä, jolloin emännät ensi kerran laskivat karjansa pimeästä navetasta keväiseen valkeuteen. Maanantai vain ei kelvannut, sillä jos silloin olisi laskenut, olisi ollut samaa kuin panna karjansa metsään viikkokuntiin.

Oikea emäntä oli jo laskiaisena muistanut keväistä karjanlaskupäiväänsä ja leiponut polvellaan lehmänkarvoilla seostetun karvakakun, jota sitten Erkin aamuna antoi palasen joka lehmälle. Kankaanpään tummu pani ruosteiseen lehmänkelloon suoloja ja nykki vielä jokaisen lehmän korvanjuuresta ja hännäntyvestä siihen karvoja sekä keitti kaikki navettapadassa. Keittoveden tummu juotti karjalle ja pani kellon parhaan lehmän kaulaan. Sitten ei karja vihannut kellokastaan, vaan uskollisesti seurasi häntä kaikkialle. Saunamäkeläinen heitti vielä kellosta vettä joka lehmän selkään sekä kaivoi lehmien korvasta vaikkua syöttäen sitä kellokkaalle, ja Möttösen emäntä ripsautti rinnastaan tilkkasen kellonkantajalle ja taas kellokkaasta herutti maitoa toisille lehmille. Patovistin eukko pyyhki ja pesi lehmien silmiä ruumiinsaippualla, ja Koivu-tummu pyyhkäisi tervaa elukkainsa sieraimiin, mutta Jylhän muori sonnusti kellolehmän kytkyen kaulaansa ja kömpi uuniin, ja tämä oli varsin hyvä keino. Karja tuli illalla komeasti kotiin.

Navetan kynnyksen alle oikea karjan emäntä kätki kovia rautakaluja, etteivät elukkain jalat tulisi metsässä kipeiksi. Mehtä-Porasen muori piilotti kolomaraudan ja hakoraudan, Tialan tummu keitinkoukun, Vappusalon Maija ja Haukan Liisa työnsivät rautakangen, Möttösen muori lisäksi viikatteenkin, ja Möttös-vaari vielä viskasi samaan joukkoon tuppirustingin. Viikatteen pani saunamäkeläinenkin, mutta Vetelin tummu kätki koko asevarastonsa: kirveen, kuokan, viikatteen ja sirpin. Ja sitten tummu kiskoi kedosta pöydänkokoisen turvelevyn, jolla peitti kätkönsä. Turvemättäällä päällystivät muutkin teräkalunsa, mutta Kankaanpään muori kantoi rautakankensa peitoksi multaa ristiin kynnetyltä pellolta.

Sitten vasta ruvettiin karjaa laskemaan. Ainakin saunamäkeläinen ja Möttösen muori, Halsuan eukko ja Jylhän tummu asettivat tervatynnyrit kahden puolen navetanovea ja kiipesivät hajalla haaroin tynnyreille seisomaan, selin metsään käsin, ja tästä haaraportista laskettiin karja kesän vapauteen. Sonnin saunamäkeläinen ensiksi työnsi takaperin ulos ja sen jälkeen vasta kellokkaan, mutta Möttönen lykkäsi kellokkaankin häntäpää edellä.

Ja karjanlaskupäivän aamiaiseksi emäntä keitti väelleen ohraisen karjapuuron, johon pani hyvästi voita silmäksi. Mutta jos syötäessä puuro lusikasta luiskahti silmään, putosi pian lehmäkin nevaan. Hyvillään karja oli päästyään ummehtuneesta, pahanhajuisesta pimeydestä kirkkaaseen kevätkesän ilmaan, jossa tuoreen ruohon tuoksu heti ihanasti kosketteli turpaa. Nuoret hiehot ja mullikat ihan hulluina laukkoivat sinne ja tänne, hyppivät ja heittelivät takakoipiaan. Vanhat lehmätkin hypähtelivät ja juosta keikuttivat, mutta nuoret ymmärtämättömät vasikat vain katsoivat kummissaan isompien ilonpitoa. He pököttelivät vain jalat haarallaan, eivätkä ymmärtäneet mitään kesän vapaudesta eivätkä navetan pimeydestä. Ja talon lapset, vaikka eivät saaneetkaan olla katsomassa navetan ovella toimitettuja menoja, olivat nyt mukana, ollen yhtä iloisia ja vallattomia kuin navetasta lasketut hiehot ja mullikat.

Mutta karjan piti kohta päästä katselemaan kesäisiä ruokamaitaan. Paimen lähti lehmien matkaan pihlajan tai pajun oksa keppinä kädessä. Hän seurasi elukoita koko päivän, toi illalla saman kepin mukanaan ja heitti sen navetan kullalle taikka pani talteen navetan hyllylle. Hyvä oli tallettaa paimenen ensi päivän karjasauva, muuten olisi lehmä saattanut kesällä kadota metsään. Hyvä oli myös, että paimenen niskaan, kun hän illalla palasi metsästä, rojahdutettiin ämpärillinen vettä. Sitten lehmät lypsivät hyvästi koko kesän. Ja illalla emäntä siivilöi nisälämpöistä maitoa suorastaan pataan, juoksutti sen piimällä ja kiehahdutti koko talonväelle hyvän makukeiton.

Entiseen aikaan olikin tarpeellista, että paimen aina oli karjan matkassa, metsässä kun liikkui koukoja, petoja sekä monenlaisia metsän kummituisia. Soinin Raitaperän Saara sai paimenessa ollessaan kirveellä paukutella petäjänkylkeä ja karjua niin, että ääni meni, kun karhu tuli karjaa ahdistelemaan. Rotmossa karhu kerran kaatoi lehmän aivan kartanon taakse ennenkuin ehdittiin hätään, ja kun lehmänlihat sitten pantiin saunaan tallelle, kontio tuli yöllä uudestaan ja korjasi lihat omaan talteensa. Niinpä Roti-Paavo monta kertaa meni itse karjaansa paimentamaan. Eikä silloin toki kouko uskaltanut hätyytellä. Mutta kerran, kun Paavo, ollen huonossa voinnissa, ainoastaan sarkakaprokki selässä laahusteli karjansa kintereillä, itse metsänisäntä tuskastui ja huusi hänelle:

— Paavo, pane housut jalkaas! Sinä sotket kaikki metät, niin etten minä pääse kulkemaankaan.

Viisas karhu ei kyllä omasta luonnostaan tehnyt pahaa kellenkään, ei eläimille eikä ihmisille. Oli joskus nähty, kun karvainen metsänukko käydä kässytteli kankaalla makaavan ja märehtivän karjan luokse, kyykähti mättäälle kellokkaan viereen, kalisteli kelloa ja kallisti vasenta korvaansa kuulemaan, kalisteli taas ja kuunteli oikeaa korvaansa kallistaen. Sitten metsänäijä lähti jälleen tassuttelemaan.

Mitäpä syytä erämaan asukkailla olisi ollutkaan vihata toisiaan. Samoja jumalanluomia, köyhiä metsäperäläisiä he kaikki olivat, ja kaikille, niin hyvin ihmisille kuin metsänelukoille, Jumala oli varannut heidän ravintonsa. Mutta kun pahanelkinen ja kateellinen ihminen, järjellä valaistu, rupesi kouhottamaan ja yllyttämään vihaan järjetöntä luontokappaletta, silloin kyllä metsänelukka, koukokin, saattoi tehdä paljon pahaa, ei omasta halustaan, vaan ihmisen nostamana. Jylhän entinen Elias, noitamies, kun riitaantui veljensä emännän kanssa, nosti metsäläisen, niin että se tappoi lehmän, repi toisen, vieläpä kaatoi kaksi hevosta. Eikä paljoa huonompi ollut Jylhän Mattikaan. Kun Matin eukko, Vertalan tytär, kehahteli kotoa tuomaansa talon lehmiä paremmaksi, Matti ärähti:

— Kehuppas vielä, Vertalainen, huomenillalla elukkaas!

Karhu tulikin heti aamulla ja tappoi emännän lehmän aivan aidan taakse ja söi siltä utaret. Risu-Penna, kolmas kova mies, revitti karhulla Koivu-Erkin lehmän, ja Kivijärven Huttu-seppä pani kontion niin vimmoihinsa, että se nutisti Vanhaltapihalta yhdeksän elukkaa, olisipa ottanut loputkin, kaksi lypsävää, ellei seppä olisi sanonut:

— Lasten osa jääköön… ei aivan maijottomaksi piä panna.

Sama äkäinen Huttu-seppä nosti karhun joskus omienkin elukkainsa kimppuun. Kun karja ei aikanaan ruvennut tulemaan kotiin, seppä jo manasi:

— Eipä niitä karhukaan aja kottiin!

Kohta kontio toi elukoita aika elämällä kotiin päin ja äkäpäissään tappoi muutaman.

Mutta kun Uuentuvan vanha tummu pani metsäläisen Nopolan muorin lehmikarjaan, niin jo hän kohtasi parempansa. Sanoi Nopolan muori iltapäivällä Ellu-pojalle:

— Meneppäs kahtomaan, kun ei lehmiä ala jo kuulua!

Ellu-poika kävi ja sanoi, että kuuluu kova kellonpampatus, mutta pois päin talosta. Muori meni kuuntelemaan ja päivitteli:

— No, mikkään lehmillä on? Eihän vain kontio niitä ajele… No, mitä sinä niitä, ajat mehtään päin? Aja kottiin päin!

Meni muori tupaan, köpsötteli vähän aikaa, pani taas pojan kuulemaan, jotta kuuluuko lehmänkelloa. Poika toi tiedon:

— Kuuluu… ja aika kaikua tulevatkin!

— Ootetaanpas, jotta nähhään, minkälainen otus niitä ajjaa.

Tanhuan suussa muori ja Ellu odottelevat vähän aikaa. Kohta lehmät tulla pamputtavat kovaa vauhtia pitkin tanhuaa, ja karhu tulla lessuttaa perässä. Poika säikähtää, kapaisee aidalle ja huutaa:

— Mikä tuo on?

— Älä oo milläskään! muori vain sanoo ja menee kohti kontiota, topsahduttaa sitä kämmenpäällä otsaan ja äkäilee:

— Mitä sinä minun lehmiäni kuolaat? Mää ja tee tehtäväs siellä, joka sinut on pannut!

Karhuparka seisoo häpeissään matalana ja pää alhaalla. Sitten se hiljaa kääntyy ympäri ja nolona lähtee jurppaamaan metsään. Lehmät se oli kaikki kuolannut ja ajanut vaahteen, mutta hammas ei ollut lehmien lumottuun nahkaan pystynyt. Katseli muori karjaansa ja paneskeli:

— Kukaan oli, kun ei antanut mehtäläisen olla rauhassa… Huomenna se nähhään.

Nähtiinkin. Sama karhu äkäpäissään meni Uuentuvan karjaan, ja pystyikin silloin sen hammas, niin että kohta neljä elukkaa makasi metsässä syrjällään. Kun Uuentuvan tummu tuli Nopolan muoria torumaan surkeudestaan, muori sanoi:

— Mahoit antaa mehtäläisen olla rauhassa! Eilisen päivän ajeli meiän lehmiä, ja sanoin vain: "Mänköön koira kottiinsa!"

Osasivat muutkin kuin Nopolan muori häpäistä karhun ja peloittaa sen pois. Möttösen Riitta-Liisakin siihen kyllä pystyi, ja Kinnulan Riitta-Kaisa vain helmojaan kohottaen ärjäisi kontiolle:

"Mää sinä sinne, minä mään tänne!"

Eikä kouolla ollut muuta neuvoa kuin lönkytellä tiehensä. Mutta jos ei ollut mahtia häpäisemällä ajaa karhua pois, oli hyvä osata varjella karjansa nostetun kontion hampailta. Monet vanhat tiesivät siihen hyvän keinon. Karhuntappi eli pikipaska, jonka kontio noustuaan talvikorjuustaan ensi töikseen työnsi hangelle, oli arvotavara, jota ennen monet äijät etsiskelivät. Kun karhuntapilla pyyhki lehmiä aina silloin tällöin sekä pani sitä palasen kellonkantimeen, niin kouko antoi eläinten olla rauhassa. Mutta jos taas pani karhunsontaa lehmän suuhun, silloin kyllä kouko kimmastui ja etsi elukan. Risu-Penna puolestaan otti Koivukosken tunkiolta lehmänlantaa ja vei karhun tielle, ja sillä lailla sai metsäläisen villiin.

Pahojen ihmisten, noitien ja muiden yllyttämänä itse vanha mehtä voi liikahtaa ja tehdä karjalle pahoja. Saattoi ihminen myös omalla taitamattomuudellaan suututtaa metsän, taikka metsä mahtoi jostakin muusta syystä ottaa itseensä ja ruveta vihaamaan laitumella kulkevaa karjaa. Saunamäen kankailla oli joskus nähty metsänemännän kulkevan kiulu kainalossa ja lypsävän kylän lehmiä, kuka sitten lienee hänet houkutellut. Usein villiintyi metsä, niin että otti ihmisten elukoita vangiksi taikka otti eläimen niin omakseen, ettei sitä etsimälläkään löydetty, vaikka koko kylän kansa oli monta päivää liikkeellä. Silloin heti arvattiin, että eläin on metänpeitossa. Keskitalon Liisa-tummu, Mikkeli-Antti, Kalmu-Sakri, taikka joku muu vanha velho oli silloin varmasti ollut pohakoimassa. Ja merkillinen metsä saattoi kätkeä elukan niin visusti, että sen joskus piti kiertää vain pikkuista pyörylää jyrsien nurmen mustalle kuralle. Taikka voi lehmä näyttää vain oudolta kiveltä. Alajärven Kurenjoella kuusi miestä lehmää etsien istahti isolle kivelle ihmetellen, mistä se siihen oli tullut, kun ei sitä ennen oltu nähty. Muuan ukko komahdutti kiveä kirvespohjalla. Sama kivi sitten myöhemmin katosi, ja sen sijalta löytyi lehmänraato, jonka reidessä oli kirveellä isketty reikä.

Metsä ei helposti antanut takaisin, mitä oli ottanut. Piti olla jo hyvä tietäjä ja koko velho, joka osasi pakottaa metsän antamaan pois omansa. Saunamäkeläinen temmersi hiilikoukulla kadonneen lehmän parren ylösalaisin ja vedätti siihen selkäkarhin piit ylöskäsin, vei vielä lehmän vitsakytkyet tuvan takkaan palamaan. Kemppaisen tummu pani konttiinsa rautapalasia ja keitinkoukun ja astuskeli tanhualla, Jylhän tietäjät kirvestivät tallin tai aitan seinästä oksanreikälastuja ja kiikaroivat niiden lävitse metsään päin. Rasin Ulla hankki sormuksen, jolla oli kolme parikuntaa vihitty ja tirkisteli sen lävitse sekä vei sormuksen sitten navetan parteen keitinkoukun haaraan, pannen vielä padan alassuin niiden peitoksi. Patovistin muori taas valoi vettä läpi saunankiukaan, viskeli sitä metsään käsin, käänsi sitten vasemman sukkansa nurin ja lähti etsimään lehmäänsä. Haukan tuhva pani uuniluudan ja kohennuskepin ristiin lehmän parteen ja keitti lehmän kytkysiä kuiviltaan navettapadassa. Mutta Kukkopuron Kaisa osasi kumminkin parhaat temput. Navetassa hän käänsi vaatteensa nurin ja pisti vitsakytkyset kaulaansa, meni tupaan ja katsoi korsteinista ulos, otti uuniluudan, kiersi tuvan kolme kertaa ja pani uuniluudan pystyyn uunin eteen. Sitten Kaisa vitsakytkysineen ja vaatteet nurin päällä rupesi puskeutumaan uuniin, vaikka Vappu-Juho, pohakkamies, sanoi: "Älä koita, et sinä mahu!" Mutta Kaisa mahtui ja kävi uunissa kaksi kertaa pää edellä ja kolmannen jalat edellä. Siitä muori vielä hönttyytti uuniluudan navettaan ja palasi sieltä vaatteet oikein käännettyinä. Ja lehmä tuli kotiin, vaikka Vappu-Juho sanoi: "Älä niin kiirettä pane, se kuolee!" Vain kahdesta nisästä oli maito loppunut, kun lehmä oli kaksi yötä ollut metsänväen hallussa.

Mutta kaikkein parasta oli, kun päästiin kirkonkelloa soittamaan. Sillä niin kauas kuin kirkonkellon kumahteleminen kuului, oli sen valta niin kova, että metsän täytyi antaa kätkönsä ilmi. Tyynellä ilmalla kellon ääni kuuluikin kauas. Oli vielä hyvä luvata jo etukäteen, jos lehmä löytyy, tehdä sen maidosta iso juusto köyhille ja puutteellisille ihmisille.

Mutta kun karja sai rauhassa kulkea päiväkunnissaan suurissa erämaissa, se illalla tyytyväisenä, maitoleilit pullollaan ammuen astella keikutteli tanhuaa pitkin karjapihalle. Siellä emäntä apulaisineen oli kohta vastassa. Vanha tummu oli pellon pyörtänöiltä käynyt riipimässä lehtiä ja hyvänmakuisia ruohoja, riipeitä ja ottosia, koko korillisen. Niitä karja sai tuliaisiksi, sai vielä juotavaakin. Hyvillä mielin ynähdellen lehmät potkimatta seisoivat ja laskivat maitoa lypsäjän kiuluun, niin että sohisi ja vaahtosi vain.

Melkein rannattomat olivat metsäperäläisten karjanlaitumet, mäntykankaita, korpia ja lehtimetsiä, rämäköitä ja nevoja loppumattomiin. Ja ne tuottivat elatusta karjalle. Mutta vanhat halmeahot ja palokankaat kasvoivat kaikkein parhaiten. Ne lykkäsivät rehevää ruohoa, joka oli mieluista syödä ja herutti paljon väkevää maitoa. Siitäpä metsäperäläinen monta kertaa pisti suuret erämaansa tuleen, että saisi yhä parempia karjamaita. Suuria aarniometsiä ukot vain turahduttelivat palamaan, niin että koko sydänmaat roihusivat, ja savua oli koko metsäperä niin täynnä, ettei aurinkoa näkynyt kuin joskus vain, ruskeana ammeenpohjana silloinkin. Tämä kyllä kannatti. Poro työnsi kohta paksua heinää, ja tuhka levisi tuulen matkassa kauas nevoillekin, niin että nekin kasvoivat kuin kylväjän kourasta. Lehmät söivät, tulivat täysinä kotiin ja lypsivät että pohisi.

Mutta sitten, kun metsät merkittiin kruunun omiksi, ei enää ollutkaan hyvä turahdutella kankaita tuleen. Siitä saattoi helposti joutua lakitupaan tuomarin pöydän ääreen selvittelemään metsäretkiään. Mutta sittenkin aina silloin tällöin joku kangas kurahti palamaan, mistä sitten lienee kulo syttynyt, vaikkapa jonkin huolimattoman paimenen tai kalamiehen nuotiosta. Sinne heti koko kylän väki komennettiin sammuttamaan. Mutta eiväthän tottumattomat metsäturat oikein osanneet ajaa kuloa tukehduksiin. Koivu-tuhvakin oli niin tökerö, että sai tuohivirsuihinsa tulen ja sitten hätäpäissään lähti huutaen laukkomaan pitkin kuivaa kanervikkoa. Siitä kulo kulki tuhvan tulisissa askelissa yhä kauemmaksi.

Sattui taas niinkin, että kaukana Ullavalla metsä pelmahti palamaan kuumana heinäkuun päivänä. Saivat halsuaiset sen kuulla ja saarnasivat sitä koko pyhäpäivän, Tahnu-Aleksi parhaana miehenä, pauhaten:

— Lähtekää, hyvät miehet, varomaan, ettei meirän saurat ja kylät pala… kun Ullavalta kuuluu tulevan kova vahingonvalkia.

Halsualaiset toki lähtivät miehissä ja tekivät suuren vastavalkean, ettei vain Ullavan suuri kulo pääsisi kärventämään heidän kyliään ja kalliita saurojaan. Miehet pistelivät tulta, minkä ennättivät, ja naiset ajelivat elukoita metsästä kotiin. Ja kokonainen sydänmaa korventui Perhon rajoille asti.

Kuulivat Perhon ukotkin Ullavan ja Halsuan kamalasta metsäpalosta, ja siitä jo kavahtivat kantapäilleen. Saarnasivat hekin pyhäpäivän, Raatari-Kustu ja Kivikankaan tura pitäen parasta puhevaltaa:

— Koko Perhon seurakunnan pitää mennä valkiaa sammuttamaan Ahvenlampille… kun Halsualta ja Ullavalta kuuluu tulevan kova vahingonvalkia.

Suuri perhosten joukko riensi Ahvenlammelle valkeanhätään. Eihän siellä näkynyt savuakaan, mutta kohta näkyi, kun miehet alkoivat kuokkia nevaa ja kylvää tulta, ettei vain Halsuan kulo pääsisi kyliä ja heinäpieleksiä tuhoamaan. Hosui siellä vanha Risu-Penna sytytellen kanervikkoa, ja avojalkainen Töyrsuon Anterus siellä ahkerana kyökytti, niinkuin moni muukin, mutta Hookonan Matti paineli pian takaisin kotiin paneskellen:

— Hullu kun ma lähinkään… Kellokoskelaisille ja kivikankaalaisille ilman vain sain tehä karjanlaitumia.

Saivat kylät karjanlaitumia. Takamaat korventuivat Kanalan kyliä ja Halsuan rajoja myöten. Eikä korkea kruunu mahtanut mitään, kun viisaat ja varovaiset ukot olivat vain polttaneet vastavalkeaa varjellakseen omaansa Halsuan ja Ullavan suurelta kulolta.

Joka kesä joku kangasmännikkö riehahti ilmiliekkeihin. Simoahonharju paloi, niin että humisi, ja monet luulivat, että siellä vanha Juha-tuhva oli tuhraillut. Kuusjärven ukko joutui tuomarin eteen selvittelemään suuren takametsänsä paloa. Äijä kyllä sanoi sammuttaneensa nuotion aivan tarkoin, viskellen kekäleet toisen sinne, toisen tänne ja vielä porotkin potkien perään. Heima-ukko-vainaja päästi sydänmaat palamaan ja sai siitä kylän emänniltä voita, leiviskän talosta, niin että siinä joutilaalle miehelle oli talveksi evästä. Saattoikin Heima sanoa, kun synkkä savu rupesi kankaalta nousemaan:

— Kyllä voita tulee! Kohta lähtee toinenkin leiviskä.

Entinen Saunakosken tuhva tuikkasi kruununmetsään tulen, juoksi kotiin ja pani maata. Kysyi tuhva sitten vähän ajan päästä tummulta:

— Näkkyykö mittää?

— Ei näy! tummu todisti.

— No, mikäs sammakko on, kun ei rupea näkymään, äijä äkäisenä manaili.

Mutta jo aamulla rojotti takamaiden harjalla musta ja paksu savupatsas, paisuen hetki hetkeltä yhä leveämmäksi. Saunakosken ukko katseli sitä hyvillään ja puheli:

— Jopahan näkkyy! Mitä oikeutta ruunulla on enemmän kuin toisellakaan… Kun sellaiset lait ja paperit pannaan, ettei saisi karjansa laitumia parantaa… Mutta minä parannan!