"KUN SOTA LAAKSOISSAMME SOI"

Kovan ja kylmän korven kanssa köyhä erämaalainen sai aina koetella ja taistella viimeiseen hengenhuokaisuun asti saadakseen savuisen pirtin suojakseen sekä pirtin pöydälle petäjäisellä sekoitetun leipäkannikan. Mutta varsin tyytyväinen hän silti oli ja vielä tyytyväisempi olisi ollut, jos vain olisi aina saanut rauhassa syödä kovaa kannikkaansa. Mutta näillekin kaukaisille sydänmaille osui joskus Suomen perivihollinen, vihavenäläinen. Silloin korpelainen sai tapella ryssääkin vastaan, ja erämaan rauhallinen elämä kääntyi kovin kurjaksi. Jo silloin iskettiin metsien kansaan sellainen venäläiskammo, ettei se oikean miehen sisuksista ole vieläkään lähtenyt. "Venäläinen verikoira" on jättänyt pahan nimensä mustien nevojenkin takakorpiin. Miltei jokainen vaari ja muori täällä tietää jonkin vainolaistarinan, moni muistaa vielä, kuinka edesmenneet vanhat laulelivat lapsilleen entisestä pakoretkestä:

"Venäläinen verikoira tappoi isän, tappoi äitin, aikoi vielä minutkin tappaa. Minä pääsin päistärihin, päistäret tulehen syttyi…"

Jo Ison vihan ryssä liikkui Suomenselän vierillä. Näihin aikoihin täällä ei kyllä ollut suuria surmattavia eikä rikkaita ryöstettäviä. Vetelin avaroissa perämetsissä, Perhon mailla oli vain seitsemän, kahdeksan taloa, niistä toiset vasta pystyyn saatuja. Eikä ohjannut taloihin muuta ihmisen tietä kuin eksyttävät eräpolut ja koskinen vastavirta. Mutta ryssillä oli hurjat koirankuontolaisensa, jotka saattoivat ajaa asukkaiden jälkiä aina perimmäisiin piiloihin. Näiden rumien vainuihmisten käsistä oli hyvin vaikea piiloutua. Vain hakoa perässään laahaten sai sotketuiksi jälkensä, niin että koirankuontolainen eksyi. Saattoi silloin pakomies piilostaan sydän kurkussa pilkistellä ja kuulla, kun kauheannäköinen kuontolainen laukkoen sinne ja tänne nuuski jälkiä ja kummasteli:

— Tuost' on tullu… tuost' on männy… tuost' on noussu taiviisiin…

Napuen tappelun jälkeen tuli ryssäjoukko keväällä 1714 Pietarsaareen, ja sitten syksyllä hurja kasakkaparvi ilmestyi Veteliin. Kansa kauhistui, kirkonkellot upotettiin jokeen ja rahat kuopattiin kirkkomaahan, pappi lähti pakoon ja pyhä temppeli jäi autioksi, eikä siinä enää jumalanpalveluksia pidetty. Pakoretkille painui kansakin kaikkein kaukaisimpiin metsiin. Rantamaiden väki suurin joukoin tulla rujasi kauas yliperille. Patovistin synkässä korvessa sanotaan pietarsaarelaisten oleskelleen monessa salasaunassa, ja Kirvesmäen lähellä, pienen Joutenjärven saaressa on koko joukko kodittomia ihmisparkoja asustellut. Saarella oli ennen iso Papinkuusi, jonka juurella sanotaan pakolaisena metsiä kierrelleen Vetelin papin, Elias Fonseliuksen, saarnanneen erämaan köyhälle kansalle.

Näille perukoille vainolainen ei kyllä osunut. Mutta Porasen perille, jossa kerrotaan jo siihen aikaan jonkun metsäturan majailleen, koko parvi ryssiä kerran ryöhähti, ja äijä sai heitä syöttää ja juottaa. Mutta kun ryssät laiskoina nukkua rötköttivät lattialla, ja äijä pöydän päässä istui Raamattua lukien, kova Pääkkönen sisseineen ryntäsi pirttiin, sieppasi ison pöydänkannen lyöden sen ryssien peitoksi. Sissijoukko paiskausi painoksi päälle, litisti, kolhi ja sohikoitsi kuoliaaksi koko parven.

Pääkkönen, sissien päämies, olikin sellainen Ison vihan mies, että häntä vielä jälkipolvi mainoo. Perhon metsäseutu ja Karstulan kulma tarinoi tästä rautalampelaisesta, joka oli samoja Pääkkösiä kuin sittemmin Perhoon koteutunut jylhästen esi-isä, Sameli Pietarinpoika. Vaikka sissi Pääkkönen oli vain kymmenen korttelin ja kahden tuuman korkuinen miehen tekele,[7] hänessä silti oli oikean miehen mitta ja äkäinen sydänkarsina. Oikeana sotamiehenä Pääkkönen oli tapellut Napuen sodassa ja haavoittunut käsivarteen, mutta sitten armeijan jouduttua tappiolle sekä pakoretkelle, karannut rivistä ja ruvennut sissiksi. Oli rautalampelainen ollut mukana siinäkin rytäkässä, kun sissipäällikkö Luukkoinen oli vähällä saada itse tsaari Pietarin vangiksi. Neljänkymmenen miehen voimalla oli hyökätty taloon, missä Ryssän keisari majaili, mutta pääsaalis oli päässyt karkuun. Sitten Pääkkönen taas oli miehineen kerran joutunut Sieviin, jossa ryssille oli tuotettu oikein joukkosurma: riihessä majaileva lauma yllätetty, teljetty sisään ja poltettu sekä vainolaisten hätähuutoihin vastattu vain:

— Ei armoa… kun olette meijän papinkin tappaneet.

Muistetaan näillä mailla toistakin Ison vihan aikaista sotamiestä, Liimataista, jota oli sanottu karoliinijääkäriksi. Liimatainen oli ollut Kaarle XII:n oikeita sotamiehiä, joita jo etukäteen oli opetettu ryssiä tappamaan. Seitsennaulaisella miekalla oli pitänyt laukkaavan hevosen selässä istuen iskeä poikki leppäisiä pylväitä, ensin käsivarren paksuisia, sitten jo kaulan paksuisiakin. Suomen pojat olivat sivahdutelleet, niin että leppäiset kappaleet vain olivat korkealle kimmahdelleet, ja kuningas oli hyvillään huutanut:

— Praa! Vinski on aina praa! Vinski on riski poika… se kyllä osaa ryssän kaulan katkaista.

Liimatainen ainakin oli ollut riski poika, kahta tuumaa vaille seitsemää jalkaa pitkä[8] ja niin paksu, ettei huono hevonen ollut jaksanut häntä kantaakaan. Valittujen joukossa, kuningas Kaarlen henkivartijana, hän oli saanut tapella, Narvassa ensi kerran ja sitten monissa kymmenissä kahakoissa, Pultavassakin, jossa oli 18 haavasta verta vuodattanut sekä saanut nähdä sen ihmeen, että ryssäkin tulee päälle ja voittaa. Oli Liimataisen urho seurannut kuningastaan Norjaankin ja tapellut siellä. Joukoittain oli Norjan kylmillä vuorilla paleltu, kuoltu viluun ja nälkään. Ja tämä oli ollut kaikkein kamalin sotaretki, mitä Liimatainen koskaan oli kokenut, vaikka oli tappeluissaan saanut kaikkiaan 80 haavaa, Narvassa pääkalloonsa niin pahan aukeaman, että siitä sai koko ikänsä rassata pölyä pois.

Kun pieni Pääkkönen ja iso Liimatainen sitten sodan jälkeen olivat Perhon ja Karstulan mailla sattuneet yhteen, niin oli siinä urhotöitä muisteltu. Pääkkösen parhaita tekoja oli ollut, kun hän oli tapellut Napuella ja taas yrittänyt Ryssän keisaria vangiksi sekä lisäksi polttanut Sievissä riihellisen ryssiä. Mutta Liimatainen ei ollut enää muistanutkaan satoja temmellyksiään, sen vain oli tietänyt, että hän yhdessäkin tappelussa oli listinyt ryssänpäitä ainakin riihellisen ja kaikissa kahakoissaan monta riihellistä.

Ja Kaarle kuningas oli urohien mielestä ollut miesten mies. Varsinkin Liimatainen oli aina ihastellen muistellut Kalle-vainaata ja hänen sanojaan. Vielä harmaana hautaan horjuvana turana Liimatainen oli näytellyt vanhoja sotatemppujaan sekä hypähdellyt ja lakkiresuaan heittäen tolkuttanut:

— Kun kuningas Kalle-vainaa huusi: "Hei poijat, rammoot!" niin silloin sitä mäntiin.

Näinä kamalina vainovuosina Runebergin kuvailemat Haane-veljeksetkin lienevät eläneet ja kamppailleet ryssien kanssa, saaneet surmansa ja joutuneet levolle "Perhon hautaan". Jängänjärven takana metsätalossa veljekset olivat asuneet, ja Jängänjärven Kalmasaareen sanotaan heidät haudatun. Järven perimmässä sopukassa on monien pikku saarien takana piilossa heinäisen rantaveden vierellä petäjäinen kumpu, josta on löydetty vainajien luita. Täällä, aivan koskemattoman villin erämaan rauhassa, omilla jylhillä kotirannoillaan, koivujen ja mäntyjen suojassa, muinaisen metsäpirtin miehet lepäävät. Mutta harva heidän leposijansa tietää.

"Miss' on hauta, joka sata vuotta Perhon korvessa on pensastunut, unhotettun' aivan ansiotta? Missä on se? älä kysy vieras. Kussa järvi kaijimpana kääntyy männikköhön, siell' on paikka. Koivut latvoineen jo huojuvat sen päällä; missä niiden juurten alle hauta kerran peitettiin, ei kenkään tunne".

Näin kertoo Runeberg metsänpoikien piiloisesta lepokummusta. Iso hakkaamaton kivipatsas, kuin harmaa vuorentaatto, nykyisten perholaisten pystyttämä, sitä vain yksinään vartioi.

Tuskin sataa vuotta erämaalaiset saivat rauhassa raataa ja rakentaa uusia taloja laajaan valtamaahansa, kun jo taas ryssä saapui tänne perämetsiin. Oli joku vuosikymmen sitten saatu valmiiksi valtatie Kokkolasta Keski-Suomeen, ja tämä tie ajoi läpi Perhon erämaan. Ja heti myös kamala sota vaelsi Perhon kautta, jopa kaikkein pahimmin juuri Perhon köyhän nevamaan kautta, joka vasta oli tiellä yhdistetty ihmisten ilmoihin. Se oli suuri Suomen sota, jolloin venäläinen lopultakin valtasi koko Suomenmaan. Silloin korpien kansa sai nähdä omilla kotipihoillaan vanhan perivihollisensa isännöivän ja mellastavan, sillä kaksi kesää ja yhden talven venäläinen vaivasi koko metsäperukkaa. Ja silloin metsäperäläinen sai myös kuulla hirveää kanuunan pauketta ja sotapauhua, sillä täysi tappelu pantiin toimeen rauhallisen Perhonkin piirissä, puhumattakaan että naapurikirkolta kuului tuon tuostakin jyminää.

Hyvin tietää perholainen vieläkin, mikä mies oli Viantti-vainaa. Tämä Otto Henrik von Fieandt, vankka kymäräniskainen mies, lyhytkaulainen kuin Pölkki, mutta korkeaotsainen, oli Suomen sotamiesten päämies, jytisevällä äänellä puhuva, jäykkäsanainen ukko, joka ryssän kanssa tapella rähjäten kulki joukkoineen Perhon tietä edestakaisin koko kesän, 1808.

Jo kesäkuussa Fieandt hyökkäsi pienen ryssäparven kimppuun Perhon kirkolla vallaten heidän muonavarastonsa. Ja tämä oli köyhille perholaisille iloinen asia. Sillä Fieandt-vainaja jytisi heille:

— Korjakkaa pois, ennenkun pistän tuleen!

Pari tuntia perholaiset saivat hääriä ja ottaa, mitä vain ennättivät. Kova touhu metsäperäläisille tulikin, ja moni siinä ennätti osille. Jylhän Matti-tura keikutteli selässään pensaikkoon useita kauramattoja ja vielä muutamia leipämattojakin, ja Jylhän Sameli saatteli piiloihinsa kaksi kauramattoa sekä jauhomaton. Mutta Kirvesmäen Puujalka-Jussi kolkutteli koipipölkkyineen niin kovasti, että ennätti kuljettaa metsään kahdeksan mattoa, ja Koivukosken tuhva poikineen raahasi kymmeniä ryssän säkkejä peittäen ne maakuoppaan. Saivatpa Koivukosken miehet haltuunsa suuren viina-aaminkin vyöryttäen ja piilottaen sen jokivarren pajupensaaseen.

Kyyjärvellä Lintulahden luona sotajoukoille tuli heinäkuun 3 päivänä ensimmäinen kova yhteenotto. Koko aamurupeama tapeltiin. Ryssät paukuttivat vallihaudoistaan Lintulahden Patteripellolta, ja Fieandtin miehet räikyttivät vastaan Könkkälän mäeltä, Kokkolan tien varrelta. Fieandtin joukko joutui häviölle ja sai lähteä peräytymään Perhoa kohden. Mutta ennen lähtöään Fieandt mörähti Sepän-Ellulle, Nopos-sepälle:

— Meneppäs pistämään ruutisäkkiin valkia!

Kylän riihessä näet oli suuri ryssän ruutivarasto, jonka Fieandt oli ennättänyt vallata. Seppä Noponen meni ja sohaisi tulisen kekäleen ruutisäkkiin…

Pöhähti vain ja seppä paiskautui kuin musta ryökäle ovesta pellolle, ja kohta pomahti koko riihi ilmaan, niin ettei paikalle jäänyt muuta kuin syvä kuoppa. Hirren kappaleet ja kiuaskivet vain lentelivät kuin varikset taivaan alla.

— Kuinkas nyt kävi sepän? ihmiset kauhistuivat.

Mutta sieltä kohta seppä tulla väännätti tuhahdutellen pehkuja turvastaan ja paneskellen:

— Hyssyh… ei oo sepällä hättäänää!

Tapella nahistiin sitten Perhon Möttösessäkin sekä revittiin joen silta ryssän edestä. Mutta venäläinen raastoi ja poltti Möttösen kylän taloja rötistäen uuden sillan ja paineli Suomen joukkojen perässä. Tulipa kohta taas, heinäkuun seitsemäntenä, tuima temmellys Kokkonevalla, toista neljännestä Perhon kirkolta alaspäin. Suuren vetelän suon taakse, Kampelinsaarelle, metsäiselle kivikkomäelle Fieandt joukkoineen varustautui vastakynteen, ja kintereillä kulkeva ryssä pysähtyi kirkonkylän puoleiselle rannalle, Huhtakankaan louhikkoiseen männikköön. Oli Kampelinsaarella suuri kivenjärkäle kuin kokonainen huone. Sen harjalla Fieandt seisoi kiikaroiden ryssien rehkimistä. Juuri kun pappi Matokankaan puolessa, Mato-Eerun mökin luona ripitti tappeluun joutuvia suomenmiehiä, Fieandt kiveltään katsoi ja manasi:

— Nyt ryssä, sen piru, jo ottaa lehtiä pois kanuunan suulta… ja kohta se ampuu.

Pamahtikin, ja viisi Fieandtin miestä sai surmansa. Siitä Kampelin kalliokin alkoi paukkua sekä savuten ja tulta leimuten syytää yli nevan lyijyisiä rakeita ynnä raskaita rautapalloja. Kalliot vain kumisivat, kirkkoharju järisi, ja Möttösen mäki tärähteli, vieläpä Pirttikoskella, johon oli matkaa yli penikulma, ikkunat tärisivät, ja takan kulman rautakoukussa avaimet heiluivat, helisivät ja piuvasivat. Kokkonevalla oli kuumat päivät. Siellä yhtä mittaa tuli leimahteli kahden puolen, ja katkera savu pöllähteli. Möttösen Mattikin siellä suurkiven luona hääri Fieandtin passarina. Mutta ukko kiikarikiveltään mörähti hänelle:

— Matti, mene piiloon nyt, ettei satu… nuo ryssä-pirujen marjat ei ole terveellisiä.

Kohta ukkokin hyppäsi alas kiveltä, kopeloi poveaan, veti sieltä kourallisen kuulia ja sanoi:

— Hyi, koiranpaskoja, mitä ampuvat! Mene, Matti, hakemaan vettä, nuo ryssien marjat karvastelee rintaa.

Fieandt oli lumottu kuulia vastaan, ja rautapaita oli vielä hänen päällään, niin etteivät ryssien pahatkaan marjat jaksaneet sitä läpäistä, vain vähäisen rintaa korventelivat.

Mutta hullummin kävi luutnantti Schönemanin, joka oli pahankurinen mies. Hän väliin äkäpäissään läpsi miehiä miekanlappealla, niin että jo kerran lohtajalainen suuttui, ja taas härmäläinen ärähti vastaan:

— Viälä tänä yänä korppi kroukkii sun silimäs, ja sinä kuapathan tähän rämäkhän.

Fieandt lähetti Schönemanin partioineen nevaa kiertäen paukuttamaan ryssien kylkipuolta. Mutta sinne keskelle rämettä, Kokonsaarelle, luutnantti-parka keikahti. Sanotaan, että omat miehet rautanaulalla selkään ampuen hänet menettivät. Häviön puolelle Fieandt-vainaja joutui Kokkonevallakin. Linspora, koko Suomen joukkojen päämies, oli ottanut ryssältä lahjoja ja sekoittanut ruutiin hiekkaa, niin etteivät kuulat lentäneet juuri minnekään. Niinpä Fieandt ei Kokkonevallakaan voinut kauan pitää puoliaan, kun kuulat enimmäkseen putoilivat vain välille kantamatta ryssiin asti. Veteliä kohden ukko lähti painumaan. Mutta matkalla hän sai apuväkeä, ja nyt ryssä vuorostaan rupesi astelemaan selkä edellä niinkuin hänen tapansa tappelussa tavallisesti onkin. Ja taas mentiin perävilkkaa läpi Kokkonevan, läpi Perhon ja Möttösen ja Lintulahden aina Karstulan kirkolle asti. Täällä järvien välissä, kirkon seutuvilla tuli elokuun 21 päivänä kaikkein kovin temmellys.

Oli kesäinen sunnuntai, kirkonkellot kumahtelivat, ja Karstulan kansa oli juuri menossa Herran temppeliin, kun tuli tieto, että tappelu alkaa heti. Kirkkokansa lähti pakoon soutaen järvelle Kirkkosaareen, ja jumalanpalveluksen sijasta pantiin kirkon ympäristöillä toimeen perkeleellinen pyhänvietto. Kirkonkellojen asemesta moukuivat tulta syytävät tykit, ja kamalana saarnana papattivat kiväärit samalla viheltäen kuoleman virttä. Venäläisen kanuunat ampuivat Syrjämäeltä, Fieandtin tykit jymähtelivät Höyläniemessä, ja kiväärimiehiä paukutti kaikkialla. Sitten ryssä raahasi tykkejään halki ruispeltojen Muhosen kalliolle ruveten sieltäkin pomahduttelemaan. Mutta Otto Henrikin miehet tappelivat kuin suomalaiset ainakin. Jo venäläisten päämies lähetti parisataa ryssää Päällimen kautta ahdistelemaan Fieandtin kylkipuolia. Mutta piippua poltteleva ukko komensi viisikymmentä porilaista vastaan, ja siinä joukossa oli Karstulan saunamäkeläistenkin ruotusotilas, Kaini, sekä hänen vierustoverinsa, Hartolan mies. Nämä kohtasivat ryssän Mustilaispurolla, jossa syntyi sellainen rymäkkä, että suomalaiset lopulta pistimillä söhiköiden lennättivät venäläisiä edellään, niin että osa hätäännyksissään sotkeutui vetelään Nevasuohon. Silloin ryssä lähetti vielä suuremman joukon Humpin kautta pyrkimään suomalaisten selkäpuolelle ja katkaisemaan Perhon tien. Mutta Humpin Penjaami juoksutti tästä tiedon uhatuille, ja silloin Fieandtin täytyi ruveta kiireesti peräytymään, ettei olisi joutunut ryssän loukkuun. Yhtä mittaa tapellen Otto Henrikin väki taivalsi takaperin Perhoa kohden. Kimingin kylässäkin vielä tuli kova yhteenotto perässä painelevan ryssän kanssa. Siellä rymistettiin ankarasti Uiton sillalla, ja saunamäkeläisten Kaini joutui vihollisen käsiin ja vietiin sitten kauas Venäjälle.

Monituhantisen ylivoiman edellä piippusuisen majurin täytyi marssittaa miehensä jälleen läpi Lintulahden, Nopolan ja Möttöskylän, läpi Perhon pitkän sydänmaan aina Veteliin asti. Näki Perho taaskin pakenevan sataisen joukon pyssyineen, miekkoineen, tykkeineen ja kuormineen vaeltavan pitkin valtatietään väsyneenä, haavoitettuna, ryysyisenä ja pölyisenä. Ja Fieandt-vainajan joukko oli toistamiseen pakojalalla. Koivukosken Erkki-äijä oli juuri tervahautaa polttamassa vainiolla, kun pitkä, pitkä kujantäytinen surullinen jono marssi ohitse. Huusivat pakotien vaeltajat tuhvalle:

— Nyt on paras mennä niinkuin pakosalle… Me peräännymme.

Ja koko Perho, samoin kuin muutkin erämaaseudut, jäi tykkänään venäläisten valtaan.

Tämä ryssävallan aika oli ankara. Jo heti sodan alussa, ennenkuin ensimmäiset venäläiset paikkakunnalle ilmestyivätkään, vanha veriin syöpynyt vaisto ajoi sydänmaan kansan pakopirteille. Ja ryssän tullessa valtaan kohta miltei koko erämaa oli kaiossa, kuka milläkin suunnalla, ja melkein kaikki talot olivat autioina. Tavarat, joita ei voitu ottaa mukaan, kätkettiin, ja sitten koko joukoin mentiin ja antauduttiin turvallisen metsän hoitoihin. Koivukosken tuhva peitti tervatynnyrinsä murtoon, pikku tavaroitaan pisteli puulaatikkoon ja hautasi peltoon ja sen jälkeen lähti perheineen hevoskopukkaa ja lehmänkantturaa talutellen Kontusenkankaan hautapirtille, penikulman päähän pohjois-sydänmaille. Ja kahdeksan kappaa ohria oli hevosen selässä niinkuin ruoan puolena. Pirtti-Jussi pisti ison Raamatun ja pari posliini-astiaa vesikaivoon, kehän koloon ja pakeni eukkoineen ja lapsineen Vehkalammen taakse Haapanevan Pakosaareen, jossa muitakin paikkakunnan pakolaisia piileskeli. Hookonan Kotasaaressa taas, pari neljännestä pirttikoskelaisten pakopaikasta länteen, suuren vetelän nevan keskellä, asusteli Hookonan väki sekä jylhästen sukukunta. Linnasilla oli piilopirtti Hoikanjärven korvessa, Kivikankaan kansa oli kaiossa Ahvenlammin päässä, Hautakankaalla, ja Mehtä-Porasestakin mentiin Ukonpaon pirtille, parin virstan päähän Porasharjun vierille. Soinin Keisalan väki piileskeli Lehtipuron mäen takana, toiset soinilaiset taas Niskakankaalla, ja Alajärven möksyläiset pakenivat Kurvihauvalle. Mutta Korkeankankaan entinen Toppa-Kaisa, pikku tummu, oli muistellut, kuinka hänen isänsä oli tarponut joukkoineen puolitoista penikulmaa pohjoiseen Pakokankaalle, kantaen selässään konttia, jossa hän, viisivuotias Kaisa-tytär, istua nökötti.

Isoin joukoin metsäpirteillä asusteltiin. Saunakylän takana, Pakoaholla, piileskeli Karstulan saunamäkeläisiä ja muita kaikkiaan 18 patakuntaa, Meriläisen äijä metsäseuran vanhimpana. Vanhat ihmiset, akat ja lapset täällä parhaastaan häärivät, mutta miehet liikkuivat missä milloinkin. Lehmät kävivät laitumella suuressa halmeaitauksessa, ja kelloihin oli tukittu heiniä, ettei niiden kilinä ja kalina olisi ilmoittanut piilopaikkaa. Vanhat akat silti kyllä väliin unohtivat ja olivat itse huutaa piilonsa julki. Oli mukana rakkaat virsikirjat, ja niitä tummut toisinaan haikeissa mielialoissaan veisata killittivät, Näreahon akka kiskoen kaikkein kimakammin. Monta kertaa miesten täytyi kieltää:

— Älkää, akat, ällöttäkö! Ryssät kuulevat… ja tulevat.

Hyvin ryssä saattoi kuullakin. Pakoaholle kuului Lintulahden tappelun kamala meno ja pauke. Siunaillen siellä ja kauhusta vaieten seisottiin ja tarkattiin, kun metsän takaa kuului yhtä päätä kiväärin ääni: "nap-nap-nap… nap-nap-nap", ja taas tuon tuostakin kanuuna jymähdytti joukkoon: "jump… jump… jump". Möksyläisten Kurvihauvalle kuului kova pauke kahtaalta käsin: Karstulasta ja Ruonan sillalta.

On Pakoahon männiköstä vieläkin tavattu puihin sidottuja kytkysiä, joissa lehmiä oli pidetty kiinni. Ja oli siellä ennen iso petäjä, johon muuan pakolainen oli joutessaan puukolla leikannut: Täsä on oltu Wenäläisen paosa 1808.

Toisinaan rohkeat miehet hiipivät piilopirteiltä kyliin kurkkimaan, mitä siellä venäläinen askaroi. Tämä saattoi kyllä olla vaarallinen retki — kävijä voi joutua ryssien käsiin. Niinpä kerran Jylhän tura lähti salasaunaltaan tarkastelemaan kotiaan mennen hamppupeltoon piileskelemään, kun kuuli ryssien reuhaavan talossa. Venäläiset pitivät pirtissä pahaa elämää särkien uunit ja ikkunat, kaapit ja kaikki. Sillä he olivat talon aitasta löytäneet kauramattojaan, joita Fieandtin avulla oli heiltä vallattu. Sattui pirtin pöydällä olemaan linnun täkkäluu. Ryssä-päällikkö otti sen, kiikaroi sillä ja sanoi:

— Mies on hamppumaassa.

Tura-parka raahattiin esiin ja pakotettiin opastamaan ryssiä piilopirtille, missä kylänväki karjoineen oleskeli. Äijä lähtikin ja kahlautti miehiä kaikkein vetelimpiä nevoja pitkin kauas sydänmaille. Tultiin viimein suuren suon saarelle, jossa oli paljon puolukoita. Ryssät rupesivat niitä nälissään poimimaan ja syömään. Joutui siinä pääryssä turan kanssa saaren reunapuoleen erilleen toisista. Siellä Jylhän äijä paksulla pihlajaisella kepakollaan yhtäkkiä vetäisi kumarruksissa olevaa ryssää niskaan, niin että tämä typertyi maahan. Sitten tura potkaisi pakoon nevan selälle. Toiset kyllä yrittivät perässä ja ampua paukuttivat, mutta metsän piiloon ukko pääsi.

Lähtipä taas sitten Jylhän Matti, turan poika, vakoilemaan, vieläkö venäläinen on talossa. Siellä ryssät vielä rähjäsivät. Lehmän he olivat tappaneet ja parhaillaan mässäsivät lihojen ääressä. Olivat he laittaneet lattiaan niinkuin häklänterän ja kihnuttivat siinä lehmännahkaa säämiskäksi. Mutta kun säämiskämestarit äkkäsivät Matin, lähti kaksi miestä ajamaan häntä kiinni. Matti laukkasi metsään, ryssät perässä. Purokankaalla Jylhän poika äkkiä pyörähti päin ja ampui, niin että toinen ajomies kupsahti kanervikkoon. Toinenkin siitä säikähti ja kiireesti pinkaisi pakoon.

Koivu-Jussikin hiipi pakopirtiltään kurkistelemaan metsäpiilosta, kun ryssät juuri palasivat Kokkonevan tappelusta. Koivukosken riiheen he kantoivat haavoittuneita ja riihen seinän vierustalle paiskasivat pari kuollutta. Silloin kun toiset ryssät hoitelivat sairaita ja vainajia, toiset jo pitivät aika remua, lauloivat ja soittelivat käsiharmonikkaa. Ihmetellen Koivu-Jussi katseli menoa, saaden sitten pakopirtillä muistella:

— Niillä oli niinkuin isot virsikirjat käsissä, ja ne pani niin korjasti.

Mutta Koivukosken Erkki-tuhvan oli käydä huonosti. Ryssät ottivat ukon kiinni ja pakottivat pienellä harmaalla hevosellaan vedättämään heidän raskaita ransporttejaan. Kokkolaa kohden ajettiin monin miehin ankarassa paimennossa. Mutta muutamassa levähdyspaikassa Koivu-tuhva pani hevosensa talliin, jääden itsekin sinne yöksi. Hakorauta oli tallissa, ja peräseinässä metsän puolella pieni sontaluukku. Äijä telsosi ja jyrsi hakoraudalla ahtaan aukon isommaksi hirsi hirreltä, niin että viimein sai siitä pienen Harmonsa kiskotuksi ulos. Sitten tuhva hevosineen hölkkäsi kiireesti metsään sekä pitkin metsiä kotiperille… Sanotaan kyllä, että ukon työskennellessä sontaluukun timpermannina ryssien päämies oli tullut talliin, jolloin turan hakorauta seinähirren sijasta oli kamahtanut hänen kalloonsa. Tallin pehkuihin pääryssä oli jäänyt retkottamaan, mutta hänen raskas hopearuplilla ahdettu laukkunsa oli lähtenyt vaeltamaan tuhvan ja Harmon matkassa Perhoa kohden. Koivukoskella olikin sitten ollut pitkät ajat hopearuplia jaella perinnöiksi tyttärillekin.

Joutui näinä kamalina aikoina toinen jos toinenkin tekemisiin venäläisten kanssa. Soinin Vakkurin isännän ryssät sitoivat käsistä kattoon takkihirteen ja sytyttivät olkilyhteen alle palamaan, tiukaten ukkoparalta rahoja. Karstulan Isosta-Saunamäestä ryssät ryöstivät voipytyn, ja kun Kettu-Heikki lähti riistämään sitä takaisin, rosvot pieksivät miehen, niin että hän kuoli. Kierä-Matti taas tappoi kasakan, joka oli vienyt hänen lehmänsä, ja Rötkö-Ellu oli niin rohkea, että sieppasi hevosen itse kasakalta. Kun ryssä heitti hevosensa tien viereen, pistäytyen Humpin taloon, Ellu sattui paikalle, hyppäsi elukan selkään ja laukotti tiehensä. Kasakka kyllä ryntäsi pihalle ja karjui: "toit… toit!" mutta Ellu repi suitsia ja paukutti kantapäillään konin kylkiä, niin että sen täytyi laukata vain eteenpäin. Syrjämäen renki taas sieppasi kasakan sapelin ja sohaisi sillä hänet lävitse, kun kasakka ahdisteli talon piikaväkeä. Mutta Niemen Marke-muori lähti kymmenen sääksjärveläisen kanssa ryöstämään ryssän kuormastoa, ollen miesten olalla kovat pyssyt ja Markella kontissaan pitkä terävä puukko. Mutta kun sateessa piilukkojen sankkiruuti kastui, eikä ollut muuta asetta kuin Marken suurpuukko, täytyi jättää ryssien muonavarasto rauhaan.

Kaikkein kamalimpaan yhteen ottoon vihavenäläisten kanssa joutui Mehtä-Poraseen asettunut kulkuripoika, joka Perhon kirkolla yksinään sai temmeltää koko ryssälaumaa vastaan. Ryöpsähti poika Porasen metsistä nevojen takaa Koivukoskelle juuri, kun venäläiset olivat vieneet Koivu-tuhvan ja Sahin äijän matkassaan ja tehneet muutakin kurittomuutta. Lähti hän ajamaan ryssiä takaa ja tapasi kirkkomäellä suuren roistojoukon. Metsien poika syöksyi heti villipetona kimppuun, ja tuli hurja kärhäkkä, jossa kymmenen ryssää menetti henkensä, ja raivostunut Porasen poikakin lopulta sortui verisenä ja revittynä kellotapulin juurelle. Tuli sitten Mehtä-Porasen tura etsimään kasvattiaan, tuli Porasen tytärkin, "veikkoaan" tiedustelemaan, ja kirkkomaalta he hänet viimein löysivät valmiina. Tämä oli surullinen löytö, metsän tyttärelle liiatenkin. Kerrotaan, että hän vielä vanhana tummunakin saattoi joskus sanoa:

— Mun oikean mieheni on ryssä tappanut.

Ruma ryssä ennätti joka paikkaan, ja köyhä erämaalainen sai aina olla varuillaan sekä metsissään että varsinkin kyläteille satuttuaan. Eivät vanhat turapahasetkaan saaneet siivosti köpötellä asioillaan, eivätpä saaneet edes ruokarauhaa, kun ryssä oikein rehenteli mailla. Pakoretkillä ajelehtiva Lintulahden äijä hiipi köyhine jauhopusseineen Koivukosken autioon taloon kaahaisten kiukaalle piiloon. Sattuipa monet kovat kokenut Koivu-tuhva salakättä tulemaan kotiinsa. Kuului kiukaalta kahinaa.

— Kuka siellä? Koivukosken Erkki säikähtäen äsähti.

Lintulahden nälkäinen tuttu turaparka sieltä vain kömpi pusseineen ja ehdotti, että keitettäisiin hyvä mutti — jauhoja olisi pussissa juuri sen verran, että kahden äijän mutin saisi. Eihän Koivu-tuhvakaan toki ollut tätä vastaan, vaan nouti padan piilosta, ja vaarit saivat muttikeiton tulelle…

Mutta kun tuhvarukat siinä parhaillaan kiukaan luona häärivät ja pistelivät puikolla höyryävää muttikattilaa ja nuoleskelivat makeata muttipuikkoansa, kartano kahahti kasakoita täyteen. Ärjyen roistot tulivat äijien keittopirttiin ja rupesivat tiukkaamaan, missä on talon tavarat ja missä ryssiltä ryöstetyt jauhomatot. Kun peloissaan vapisevat, änkyttävät äijäparat eivät sellaisista asioista tietäneet mitään, venäläiset rupesivat heitä pieksämään. Koivu-tuhva ensin vetäistiin pöytärahille vatsalleen ja kepit ojossa ryssät karjuivat:

— Missä on tavarat?

Silloin Koivu-äijä yhtäkkiä ponnahti pystyyn, survaisi ryssät syrjään ja syöksähti pihalle, koppaili jokirantaan, kapsahti ruuheen ja meloa riuhtoi yli joen. Kasakka kyllä laukkasi perässä, potkaisi piikkinsäkin, mutta se töksähti ketoon. Lennätti kasakka vielä nuorakoukkunsa joen ylitse, ja koukku tarttui tuhvan hurstiseen selkämystään. Mutta vahva vaari tempaisi heittomiehen nurin ja meni ja katosi metsän turviin.

Joen taakse Koivu-tuhva sitten kuuli, kun kasakat pirtissä pieksivät Lintu-äijää. Äijä valitti ja rukoili surkeasti, mutta kasakat vain kiroilivat ja nauraa hohottivat. Ja vähän ajan kuluttua Koivu-Erkki sai vielä kauhistuneempana katsella, kun Lintu-äijää vietiin kahden hevosen väliin kalvosista sidottuna. Kovaa vauhtia kasakat ajoivat, niin että nälkäisen äijäparan jalat vain silloin tällöin vähän maata hiippoivat.

Eikä Lintulahden äijää sen koommin enää nähty.