"JA HALLA NÄLÄN TUSKAN TOI"

Metsäperäläisen perintömaa oli karua, pellonviljelys alkuperäistä, ja aidan takana puhalteli suuri kylmä neva. Samanlaista Jumalan rakentamaa köyhää viljelysseutua oli Lesti, Halsua, Perho, Kinnusten maa ja Kivijärvi sekä Alajärvi ja Soinikin. Perhon laaja erämaa oli köyhäin kirjoissa kyllä aina ensi lehdellä, ja on siinä ollut kautta aikojen. Jo 1608 mainitaan, että "Uxkåskij By'n" pellot ovat huonot ja hallan arat, ja 1621 lueteltaessa hallan tuhotöitä Kokkolan pitäjän mailla, sanotaan, että Ukskosken Siimon Pietarinpoika ei ole pellostaan saanut kerrassaan mitään, ei ohraa eikä ruista. Niinpä aina kävikin, että nälkävuosi ajaessaan Suomenselälle kulki Perhon ja Lestin kautta. Nämä köyhät nevamaat aina ensiksi joutuivat puutteeseen, ja sitten toinen toisensa jälkeen koko yliperä. Hyvinäkään Herran vuosina täällä eivät kaikki päässeet oman pellon suuruksilla talven ylitse ja uutiseen asti, ja kun taas Jumala koetteli köyhää korpelaistaan huonolla vuodella, koko metsäperä kohta, muutamia isoisia lukuun ottamatta, asui puutteessa. Silloin moni erämaan raataja tunsi kamalan vieraan olevan taas liikkeellä, ja jo hengessä kauhtui, kun

"Nälkä näkyy tulevan, meille päin menevän olki petkele olalla, survokakku kainalossa".

Survokakun ja olkipetkeleen kamala haamu nousi usein metsäperäläisen harmaalle taivaalle. Suurien nevojen ja rimpien hallaisesta usvasta se jo viileinä kesäöinä häämöitti. Vielä kaameampana se komotti koleina heinä- ja elokuun aamuina, kun maa kopisi kylmänä, vesilätäköissä ritisi jää, ja paksu kuura valkoisena kuolinverhona peitti maanruohot, ja hallaiset usvat kohosivat taivaalle kylmiksi pilventönkyröiksi. Se oli kamala aamu, ja tätä koko eilinen päivä jo oli aavistanut. Pohjoinen oli puhkunut kovin jäätävänä, vetäissyt viimein taivaanverhot syrjään ja sitten illalla henkeään pidättäen jäänyt odottamaan ja katsomaan, miten erämaalaisen elon käy. Kävi niinkuin oli tarkoituskin. Jo aamulla heti nähtiin, että elo oli mennyt. Viljasta tihkui vesi, perunain varret ja lehdet retkottivat mustina ja ruttuisina, ja surullinen kalmanhaju liikkui ilmassa. Kirkas aurinko kohosi taivaalle kuin ennenkin, katseli metsäperän surullista leipämaata ja kohosi yhä ylemmäksi. Se oli kyllä nähnyt samojen asiain toistuvan kerta kerralta miltei joka kesä. Karjankello kalahteli tanhualla, kun elukat lähtivät kylmille nevoilleen, ja niityltä, jonka notkojen varjoihin kuura oli paennut piileskelemään, kuului yksitoikkoinen viikatteen hiominen. Ja metsäperäläiset olivat tavallista harvapuheisempia.

Tämä oli erämaan raatajalle hyvin tuttu kokemus. Kyllä metsien mies tunsi harmaan hallan sekä hänen tapansa ja mielitekonsa, tiesi myös, mitä sitten seurasi. Halla haamuili edellä, ja perässä kulki petkelemies, survokakun kantaja. Monesti halla ennätti tänne jo ihan parhaimman mettumaarin aikana palelluttaen nousevan rukiin tuppeensa. Tuppihallaksi yliperä oli tämän ristinyt. Mutta kaikkein pahimman työn teki Jaakon halla, joka vanhan Jaakon kanssa ajeli heinäkuussa tuhoten pehmeän, parhaillaan valmistuvan jyvän. Yritti paha vielä jälkikorjausta elokuussa Laurin hallana, mutta silloin tavallisesti oli vilja jo niin varoissaan, ettei kylmä siihen kovin pystynyt. Perunanvarret sen sijaan saivat menonsa.

Kielteli sydänmaalainen lapsia tekemästä paljon väkkäröitä kartanolle, koska se oli köyhtymisen merkki, kielteli hän sikiöitä kantamasta tuoreita käpyjä tupaan, koska se ennusti huonoa vuotta. Mutta huono vuosi osasi tulla tänne ilmankin, ja ihmisrukka pysyi köyhänä, vaikkei kartanolla olisi ollut ainoatakaan väkkärää. Kirkossa rukoiltiin kyllä joka pyhä varjelusta vilulta ja kylmyydeltä, hedelmättömistä vuosista, nälästä ja kalliista ajasta sekä pyydettiin: "Kaunista vuodentulo hyvyydellä ja anna askelees tiukkua lihavuudesta!" Kaunisti Kaikkivaltias väliin vuodentulon hyvyydellään, saattoi erämaa ehkä joskus tiukkua lihavuudestakin, mutta useimmin taivaallinen Isä koetteli kansaansa kärsimyksillä.

Kaikkein kovimpia katoja sekä kärsimysten päiviä erämaan kansa sai kokea 1860-luvulla, jolloin seitsemän ankaraa, hedelmätöntä ajastaikaa ajaen toinen toisensa kintereillä vaelsi kautta koko maan. Silloin suuri köyhä metsäperä lopultakin yritti uupua hätäänsä, ja pienet pellot jäädä siemenen puutteessa mahoiksi. Vanhimmat tuhvat ja tummut tämän, parhaan nuoruutensa surkean ajan, vielä kyllä muistavat.

Jo 1861 tulla rymähti ensimmäinen kova vuosi. Juhannuksen tienoissa, kun ruis juuri oli päässyt tähälle, pakkanen puraisi, niin että tähkä paleltui. Muutamat niittivät viljansa karjalle, mutta toiset antoivat pellon vielä yrittää. Tuottikin maa hiukan eloa, ja metsäperä pääsi jotenkuten talven toiselle puolelle. Mutta seuraava kesä, 1862, oli jo kamala. Silloin Suomenselän vierillä ei saatu juuri mitään. Kun Perhon Koivu-tuhva ahtoi riihensä ja pui, niin pohtimella koko panoksen saaliin kantoi tupaan, ja pohtimessa oli jumalanluomia rukiita, vaikka ne olivat kuin palaneita kuusenneuloja. Sattui seurakunnan lukkari olemaan talossa, ja Koivu-äijä tarjosi hänelle saatavistaan koko vuoden tulosta, mutta lukkari sanoi, että anna ennemmin vähän jauhoja, ei noilla mitään tee. Eikä Koivukoski toista kertaa yrittänyt sinä syksynä rukiitaan riihitä. Tuli niin kallis aika, ettei monessa talossa oman viljan takia tarvinnut pataa panna tulelle. Mutta mäntyä halla ei pannut. Petäjästä tehtiin leipää ja petäjästä tehtiin tervaa. Vedätettiin tervaa Kokkolaan ja saatiin vaihettaa ruistynnyri tervatynnyrillä. Kun kolmitynnyrisen tervakuorman kanssa jaksoi kaupunkiin, sai ajella taas kolmitynnyrisen ruiskuorman kanssa kotiin. Poltettiin myös paljon potaskaa, ja silläkin saatiin kaupungista elatusta.

Tuli taas suvi, ja erämaalainen kynti ja kylvi pienet peltotilkkunsa, uskoi kesään ja uskoi taivaalliseen Isään. Mutta suven matkassa vaelsi jälleen halla ja vei parhaan osan sekä samoin toisenakin kesänä 1864. Ja sitten taas tuli suvi ja tuli hallakin vieden parhaat, tuli vielä seuraavanakin vuonna 1866. Nälkäinen mies sai yhä nylkeä mäntyä, syödä pettua ja polttaa tervaa. Mutta erämaalais-rukka aina edelleenkin uskoi ja toivoi, kynti ja kylvi, odottaen joka kerta, kun kaunis kevät nousi, että Herra kaunistaisi vuodentulonkin.

Mutta metsien kansan kovien koettelemusten päivät eivät vieläkään olleet lopussa. Saapui vuosi 1867. Seitsemättä ajastaikaa kiusattu korpelainen vartoi taas kevättä ja kesää. Mutta näytti lopulta käyvän niin kolkosti, ettei enää anneta kesääkään. Jo toukokuussa oli täällä sentään opittu yrittämään kylvöpellolle, vaikka oli huonokin vuosi ollut, mutta nyt vielä Erkkinä hevoshanget peittivät maita, ja Urpona viitat piipottivat pystyssä järvien selällä. Vasta mettumaarin aikoina aukenivat maat, niin että epäuskoon langennut ihmisparka pääsi miltei toivottomalta näyttävään touontekoon. Uskottiin touot kylmän maan ja Jumalan haltuun, ja pelto nousi oraalle, hangen alla talvehtinut ruiskin rupesi yrittämään, ja kansa eli jo toivossa. Mutta elokuun yönä nousi pakkanen ja pani koko maan valkoiseen kuuraan. Siinä meni myöhästynyt elo, ja siinä meni usko ja toivokin Koko metsäperän ruissato korjattiin yhtenä yönä, samoin melkein kaikki kevätviljat. Vain mäkikylien korkeista pelloista saatiin hiukan huonoja ohrankahuja, mutta perunat olivat kuin herneitä. Vanha nauris ei vain pelännyt pakkasta, sen leveä lehti pysyi vihantana ja poromullassa kasvoi komea juuri.

Nyt vasta nälänhaamu kaikkein kaameimpana irvisteli, ja alkoi erämaan kansan talvikautinen synkkä taistelu kurjasta elämästä. Melkein koko metsäperä kolisi tyhjänä pellonviljasta. Vain isot rikkaat tulivat hyvin toimeen. Heillä oli entisiä säästöjä, he monin miehin polttaa rymistivät tervaa ja potaskaa, ostivat kalliita rukiita ja elivät selvällä jumalanviljalla, jopa jotkut jaksoivat varata joulukseen kahviakin sekä ohrista survottuja suurimoita. Mehtä-Poranenkin söi aivan selvää leipää.

Mutta monien muiden metsäperäläisten parhaana leipänä oli pettäinen. Pitkin talvea karhottiin koloraudalla männynkylkeä ja taas keväällä, kun kuori rupesi irtautumaan, nyljettiin petäjästä kokonaisia vuotia ja kannettiin kotiin, puhdistettiin, paahdettiin uunissa ja vielä kuivattiin. Sitten kuoret survottiin huumarossa ja seulottiin hienot jauhot erilleen karkeista rouheista. Tehtiin leipää myös oljista. Silputtiin ohranolkia niinkuin elukoille, kuivattiin ja jauhatettiin myllyssä tai jauhettiin käsikivillä ja leivottiin olkileipää eli silppuleipää. Muutamat kaapivat nälissään kankailta jäkäliä, muutamat koettivat kuivata ja jauhaa vesisammalta, jotkut turvautuivat kuusenluppoihin, ja jotkut etsivät vatsansa täytteeksi suolaheiniä. Möksyn Linkkiläis-vainaja sotki leipäänsä savea, ja halsualainen jauhoi eläinten luita leipoen lualeipää, mutta se oli ilkeätä ja maistui manalaiselle. Hyvännäköinen leipä tuli rahkasammalesta, mutta nälkä ei siitä paljon parannut, ja olkileipä oli myös kaunista, mutta kaikkein huonointa. Se pakkautui ja kuivi suoliin, niin ettei tahtonut lähteä uloskaan muuta kuin veren kanssa, ja kun olkia jauhettaessa pärevalkean karsi sattui putoamaan jauhokasaan, koko leipävarat tömähtivät tuleen. Suolaheinästä nälkäinen sai hyvänlaista syötävää, mutta kaikkein parhainta oli vanhastaan koeteltu pettu, parkkileipä. Sen metsällinen pihkanmaku oli niin terveellistä, ettei petäjäisestä tullut sairaaksi. Jos metsäperäläinen oli niin varoissaan, että jaksoi sekoittaa jumalanviljasta leivänjuuren ja sitten vastata sen metsänviljalla ynnä lopuksi silittää rukiisella, sai hän sellaisen kakun, että saattoi syödä ja elää. Mutta jäkäläleipä oli elukkain ruokaa ja yritti ihmisen tappaa. Mutta kaikkea nälkäisen täytyi syödä, ja vaikka mies ahtoi vatsansa niin täyteen, että mahanahkaa pakotti, niin sittenkin aina kova nälkä ja syömisenhimo asui vatsassa.

Suurena apuna metsien kansalle oli karjanvilja. Sen turvin monet saivat silkan pettunsa ja silppuleivän syödyksi ja jaksoivat keinotella kevääseen. Ei karjalla eikä karjanviljalla ollutkaan katoa. Päinvastoin karja lypsi entistä paremmin, sillä olkina se sai syödä vihantana niitettyä pellonviljaa.

Mutta kaikilla ei ollut kylliksi karjanviljaakaan, ja heidän elämänsä oli kaikkein kurjinta. Vuosikausia huonosti ruokittu korpelainen ei lopulta enää pysynyt pystyssä pelkän petun ja olkileivän varassa, eikä muilla metsällisillä syötävillä. Moni köyhä metsien raataja, joka ikänsä oli koettanut pitää kotipälveänsä ihmisten kirjoissa, uupui ja joutui kirkonmultiin. Vanhat ja lapset sortuivat ensiksi, mutta monta meni parhaassa iässäänkin. Rotmon suuri Saara, joka aina oli miestä parempana miesten joukossa raatanut, sai leponsa uuden kevään koittaessa. Samoin kävi Saaran vahvan Anna-sisaren. Tuskin oli Saara päässyt vaivoistaan, kun jo tuli Annan vuoro. Kokoili eukko nälissään tallinsoimesta heinänkulmuja ja keitti niistä puuron, söi ja lähti kontti selässä kirkonkylästä etsimään apua. Mutta Jylhän taakse, Palokankaan laitaan konttiselkäinen Anna uupui. Siellä tien vieressä hän kevätpäivän paisteessa kontti päänalaisenaan makasi, kun Jylhän miehet palasivat kirkolta isäänsä hautaamasta. Kulmupuuro viimeisenä eväänään Rotmon väkevä tytär oli sortunut kuin kurja kerjäläinen maantien viereen. Nälkä menetti Tialan Lampuodin syytinkivaarit, Aapan ja Jussin, vaikkahan talon eläketuhvia olivatkin. Jussi oli valmis jo maaliskuussa, mutta Aapa-raiska kesti kevääseen asti. Toukokuussa, kun kohta ruvettiin karjaa laskemaan laitumelle, vaari lähti lehmänkello kaulassa astelemaan kylille. Kukkopurolle saakka karjankelloa kantava laiha ukko laahusteli ja sieltä viimein sai tavarallaan vaihtaa pienen jauhotukun. Puuroa Aapa rupesi heti keittämään, ja siitä tuli vaariparan viimeinen ateria. Nälkään sortui Vipu-Samulin eukko ja kaksi lasta Saunamäen Puiratin korpimökillä, ja tämä oli niin surkeata, ettei Samuli, kova metsänkävijä, enää osannut itkeäkään. Lestin Lappiin kuoli vanha tura jauhopussi päänalaisenaan, Leskelän nälkäinen eukko nääntyi metsään halkotarakan alle, ja ukko löydettiin kuolleena uunista. Näin väsähti köyhiä erämaalaisia, toinen siellä, toinen täällä. Mutta Vallingin Sipon tervapirtissä, Metelhaamin korvessa, yritettiin kaiken nälkäkurjuuden kidassa vain lisätä erämaan kärsivää joukkoa. Sipo oli ruokaa etsimässä, ja akka lapsineen elää kitisi tyhjässä pirtissä. Lapset kantoivat kylästä aidan tauksilta tyhjiksi kaluttuja luita, ja niitä metsämökissä päiväkausin keitettiin, otettiin padasta, jyrsittiin ja imeskeltiin, hakattiin kirvespohjalla ja taas pantiin kiehumaan. Vaihteeksi jyrsittiin ja kaavittiin vanhoja jauhoropeita, niin ettei niistä lopulta ollut paljon tuohtakaan jäljellä. Kun luut ja tuohiropeet loppuivat, pirtti sai vielä neljä, viisi päivää mitään syömättä odotella, ennenkuin Sipo tulla kyökytti jauhopusseineen. Ovelta ukko jo kysyi:

— Onko täällä enää ketään hengissä?

— Ollaan täällä… ja on tullut vielä yksi lisääkin, eukko pimeästä saunanperästä kitisi. Ja äidin vieressä pirtin makuulavalla, ryysyjen seassa kirahteli pieni laiha ihmissielu, turhaan nilkoen emonsa näivettynyttä rintaa, josta ei herunut tilkkaakaan.

Rukiisen ruskean vesivellin isä keitti nälkäiselle pirttiväelle, ja se oli siitä kaikkein parhainta herkkua. Antoi Sipo kurjalle kuopukselleenkin ruskeaa herkkuruokaa. Maitosarven hän täytti vellillä ja sitoi sen suuhun karkeasta piikkosesta nisän, jota pieni saattoi imeä. Kaksi sarvea nälkäinen raukka sitä ahmi… mutta enempää hän ei tarvinnut. Pieni nälkävuoden sikiö, joka ei tuntenut elämästä muuta kuin kalvavan nälän, pääsi vaivoistaan saatuaan kerran sen tyydyttää.

Köyhässä tyhjässä erämaassa ei ollut ihmisrukilla paljon ansiomahdollisuuksia. Nuoret miehet saattoivat ruveta ruokapalkoillakin parempiosaisten rengeiksi. Möttösen ukkoa palveli kolme renkiä kaksi kuukautta. Mutta kun isännällä ei enää ollut antaa työtä eikä ruokaa, täytyi rengit panna pois, ja itku miesparoilta pääsi. Nälkäinen Jängän ukko taas markan maksusta latoi Möttösen suuren tervahaudan. Pikkuruisen jauhoja mies sai markallaan, niin että saattoi suurustaa petäjäisensä ja pysyä hengissä ne päivät, mitkä latominen kesti.

Laitettiin hätääntyneille erämaalaisille sentään hiukan ansiotyötäkin, nälkäisten työtä jauhopalkoilla. Niinpä Halsualla tehtiin koko joukolla Kanasen tietä, ja Lestin ja Perhon rajoilla kapuloitiin Valvatin nevapolkua. Yrttikosken ja Hirvikosken välistä Perhonjokea oikaistiin ja kaivettiin iso kanava niemen poikki, Kanavasaaren ohitse. Jokityötä tehdä rähjättiin pitkin talvea kolmisen kuukautta, ja leivätön kansa naisista ja lapsista alkaen sai siinä ahertaa, miehet saaden puolitoista naulaa päivässä, naiset naulan, lapset puoli. Keväällä, kun jauhoja vielä riitti, tasoiteltiin Jängänharjun hautausmaata, ja kun siinä oli aikansa kyökytelty, niin kaiken lopuksi keitettiin työkansalle oikein ison talon puuro. Tuotiin tavaton muuripata, ja koko jauhomatto tomahdutettiin siihen. Puuroa tuli, niin että kaikki saivat kerrankin kyllikseen. Taloista lainattiin viilihulikoita, taikinaruuhia ja muita päkkinöitä puurokupeiksi, ja lusikkalastasia miehet vuoleksivat seipäistä ja aidanvitsaksista. Siltään vain kastikkeetta keittoa ahmittiin, vaikkei se ennättänyt edes oikein kypsyäkään.

Mutta monet ihmiset, jotka olivat niin jalkavia, että kykenivät liikkumaan, heittivät koko nälkäisen korven ja lähtivät etsimään parempiosaisia paikkoja, toiset ajautuen hyväksi mainittuun Maakuntaan, toiset taas kulkien viljavaksi sanottuun Savonmaahan ja Karjalaan. Nuoret astelivat työtä ja palvelusta etsimään, vanhat ja lapset taas kysymään kylänpalasta. Rautalammelle, Kangasniemelle, Leppävirralle, Kuopioon ja Viipuriin asti monen etsintämatka ulottui. Kukkopuron tytär-pari sekä Kivelän Heikki ja Kaisa, kaikki alle 20-vuotiaita, lähtivät Savoa kohden, lantteja matkassa niin paljon, että jaksoivat yhteisesti ostaa jauhonaulan päivässä neljään henkeen, kun naula maksoi 40 penniä. Läpi Karstulan, Saarijärven Laukaan ja niin aina asteltiin ja syötiin puurona tai vellinä jauhonaula päivässä. Tyttäret pääsivät Kangasniemelle piioiksi, mutta Heikki paineli Lahteen asti ruveten tekemään Pietarin rautatietä. Kangasniemelle pakenivat ja pääsivät palvelukseen Jylhän tyttäretkin ja sinne jäivät. Mutta useimmat ihmiset lähtivät suorastaan kerjuulle, armopalojen kysyntään. Eikä toki tarvinnut yksin lähteä. Pitkin talvea kulki jalkamiestä ja taas oikein hevoskuormittain ajeli kerjäävää joukkoa Kivijärveltä, Kinnulasta, Lestiltä ja mistä asti lienee tullutkaan. Ryysyisinä, laihoina ja väsyneinä laahustivat jalkamiehet, laihoilla kaakeilla ajaa kahnustivat hevosmiehet, reki täynnä nälkäistä joukkoa. Tyhjiksi kalutuilta metsäperiltä he tulivat, ja tyhjäksi kalutun metsäperän lävitse he matkasivat edelleen kohti etelää, missä toivoivat käsittävänsä leipää.

Samaan kylänpalasten kysyjien loppumattomaan jonoon moni yliperäläinenkin liittyi, köyhät perhoset ensi miehinä, toiset jalkaväkeen, toiset hevoskaakkien ryysykuormastoon. Näivettynyt akka ja nälkäisiä sikiöitä, joiden vatsat pullottivat petun, silppuleivän ja vesisammalen alituisesta ahtamisesta, oli laihan ukkorukan kurjaa omaisuutta, ja kiitoksia oli hänellä kaupantavarana. Risaturkeissaan ja karvattomissa karvakengissään laahusteleva kuorman päämies sai kerta toisensa perästä kovia sanoja ja vihaisia kieltoja, sai hän aina uudestaan isoiselle isännälle pienenä ja puolettomana selittää:

— Käyn ehtimässä leipää ja kattoa pääni päälle ja hyvää Herran palvelusta.

Raskas oli armopaloja ajelevan ukon retki ja ryysyinen kuorma. Saattoi kuorma kyllä matkalla keventyä, mutta samalla tulla entistä raskaammaksi kuljetella. Aapa Kivelän akka kaksine lapsineen nääntyi Vaasan tietä ajettaessa Lapualle, ja Aapa itse sortui Rautalammelle. Maija-tyttö ja Erkki-poika tuotiin kruunun kyytiläisinä kotikirkolleen. Siellä pieni Erkki, kun sai hyvän vellin, seurasi äitiään ja sisaruksiaan, mutta Maija-tyttö jäi elämään.

Kaikkein nälkäisimpiä ja kurjimpia auttamaan laitettiin kevättalvella valtion toimesta köyhiin peräpitäjiin hoitoloita. Soinissa oli vellihoito ainakin Pellonpäässä, ja Vilumäki ruokki kruunun jauhoilla nälkäisiä päivitellen: "Vaikeat kohat… vaikeat kohat!" Alajärveläisiä ruokittiin Kurejoen vellihoidossa, ja Halsuan kurjia elätettiin ja kuoletettiin Meriläisen hoitoriihessä. Perhonkin metsäperille saatiin kolme, neljä nälkäisten asuntolaa, hoijakkaa, kirkolle, lukkarin taloon iso ja syrjäkyliin pienempiä. Väsyneitä vanhoja sekä avuttomia lapsia oli tarkoitus vain hoijakkoihin ottaa, mutta kun nälkäinen ihminen viimeisin voimin sinne laahusti, täytyi hänet korjata, vaikka hän iältään olisi ollutkin vielä kykenevien kirjoissa. Jauhomattoja saatiin kruunulta, mutta niin niukasti niitä riitti, ettei kaikiste voitu edes leipää laittaa. Täytyi keittää vain vetelää vesivelliä ja sillä koettaa pitää horjuvaa joukkoa hengissä. Nälkätaloksi hoijakkaa myös sanottiin, ja nälkää siellä nähtiinkin, vaikka oltiinkin olevinaan korkean kruunun ruokavieraita.

Ei metsäperän väsyneellä raatajalla mielestään vielä olisi ollut kuoleman aika, eikä hän olisi halunnut luopua köyhästä vaelluksestaan, jossa aina sentään saattoi toivolla lohduttaa itseään, mutta kuolema kumminkin tuli ja lupaa kysymättä korjasi. Keväällä saapui ankarana isäntänä nälkäkuume, lämmintauti, tehden nälän kanssa yhteisin voimin selvää väsyneestä kärsivästä metsäperän kansasta. Kun tauti kerran tarttui hoitolan uupuneeseen parveen, sen oli helppo vaeltaa mies mieheltä läpi koko joukon. Ei ollut hoitajaa, eikä ollut taitajaa, jokainen sai vain parhaansa mukaan tulla toimeen omin neuvoin. Ei juuri ennätetty huolehtia loppua tekevänkään viimeisistä hetkistä, eikä kurja sielu aina saanut edes papin lohdutusta. Kaikkein enimmin kärsittiin ja kuoltiin Perhon kirkonkylän isossa hoijakassa, johon suurin osa pitäjän kurjia kerääntyi. Joka päivä siellä joku teki loppua, toisinaan meni monta samana päivänä, uupuen milloin mihinkin, leposijalleen, lattialle, nurkkaan, portaille. Joku puhalsi henkensä ulos saunassa, joku kaatui kartanolle ja siihen oikesi, muuan paneutui seinän viereen päiväpaisteeseen levähtämään, ja siinä Jumalan kirkkaassa kevätauringossa sai, raukka, kutsun pois kurjasta maailmasta. Ja huoneissa, missä sairaat ja nälkäiset ja jalkeillaan olijat suuressa ahtaudessa asustivat, oli tukahduttava löyhkä. Koko hoijakka oli kuin kuolemanalho, minkä kautta erämaan kansan kärsimysten tie kulki kirkkomaan ikuiseen lepoon. Hiljaiset, kärsivät, ainaisessa puutteessa eläneet ihmisparat lopulta aivan turtuivat ja tottuivat kuoleman kulkuun ja hengenlähtöön, niin että se oli — niinkuin olikin — aivan jokapäiväinen asia. "Nyt oli sen vuoro… ja nyt oli sen vuoro… kohta lienee minun vuoroni", oli tavallista ajatusten kulkua.

Ja kun nälkäinen kerran kuoli, niin siinä oli hänen menonsa. Toiset nälkäiset saivat vain heti ruveta korjaamaan kuollutta pois. Harjupatanan Elias tehdä röykytti arkkuja niin nopeasti kuin suinkin ennätti, saaden pari markkaa kappaleesta. Metsästä ukko vain kaatoi tuoretta mäntyä, halkoi ja vähän veistää pälhi lautoja sekä kopsi kokoon maalaamattomia laatikkoröttelöitä. Laittoi Elias samasta maksusta vainajan arkkuunkin ja kävi jo joskus loppua tekevästä ihmisrukasta ottamassa mittaa. Rotmon Anna-vainajan miestä, Juoksuahon Jussia, joka viimeisiään huokuili, Elias rupesi mittailemaan. Jussi-raukka kyllä vaiteli vastaan, ettei pitäisi elävästä ottaa mittaa, mutta arkkumestari sanoi:

— Piä suus… kyllä sinä pian sitä tarvihtet!

Jussi kuolikin, ennenkuin arkku oli valmiskaan.

Vaateketineissään ja pesemättä vainajat vain paiskattiin laatikkoon, joka ei suinkaan aina ollut oikean mitan mukainen. Monesti joutui leposija toiselle, vaikka oli toiselle tehty. Halsuan poika-vainaja täytyi panna niin lyhyeen laatikkoon, että piti päälauta lyödä pois. Jalat vain nilkkoja myöten piipottivat ulkona, kun poikaa vietiin viimeiseen lepoonsa. Soinin Pellonpään vellihoidosta nostettiin kuolleet aittaan, ja se oli lopulta niin täynnä, että vainajien sääret vain ovesta näkyivät. Kun sitten ruvettiin ruumiita korjaamaan hautaan, niin Ahopellon Matti niitä peseskeli, roiski vettä päälle ja huuhteli havuluudalla.

Perhon lukkarin hoitolasta oli kyllä lyhyt matka kirkkomaalle, eikä sitä varten tarvinnut hevosta hankkia. Nälkäiset, horjuvat turat vain kelkalla vetää rähjäsivät pois päässeitä kärsimyskumppaneitaan Jängänharjulle toisen toisensa perästä. Vitsaköysistä ukot monin miehin kiskoivat ja toiset työnsivät perästä, kun mäkeä mentiin ylös. Oikeaa järjestystä noudattaen äijät aina yrittivät yhtaikaa nykäistä ja huudella niinkuin joukkotyö vaati:

— Hii — hop… hii — hop!

Surkeata tämä totisesti oli, ja kovin kamalaksi perämetsien elämä oli sortunut. Kauhtuen Jylhän Karhu-Matti katseli tällaisia maahanpaniaisia, katseli kun Paavon Matti toisten äijien kanssa raahasi paljaita ukkoja ja akkoja kirkkomäelle. Ja Karhu-Matti päivitteli:

— Kammahettiin ennen, kun kuolemansanomia kuultiin. Hiihoppia nyt vain huuetaan, kun ruumiita hautaan veetään.

Lähti lämmintauti kiertämään kyliäkin tehden pitkin matkaa tuhojansa. Monessa talossa tauti kaatoi koko väen vuoteeseen ja joskus vei samasta kodista kolmekin henkeä samaan hautaan. Köyhiä nälkäisiä ihmisiä sortui joka perukalla, ja varakkaammat saivat niiden ruumiita kuljettaa talo talolta kirkolle hautausmaahan. Nälkätalven perästä oli tullut suuri kuolovuosi. Joka sunnuntai oli kirkkomaan multiin pyrkimässä useita vainajia, kymmenkuntakin samalla kertaa. Kerran kevätpyhänä peitettiin Perhon Jängänharjun lepoon neljänäkymmentä väsynyttä erämaan vaeltajaa, ja Alajärvellä sanotaan samana pyhänä haudatun 50 ruumista. Kevätkuut olivat kaikkein pahimmat. Sydäntalvella tammikuussa kuoli vain muutamia, helmi- ja maaliskuussa jo enemmän, mutta huhti- ja toukokuussa jo meni kymmenittäin, meni vielä kesäkuussakin, joku heinäkuussa, mutta elokuussa suurkuolo alkoi loppua. Vähäväkisestä Perhosta otettiin suurena kuolovuotena yli 130 sielua, eli enemmän kuin kymmenes osa koko raatajakansasta. Melkein yhtä kovalla mitalla otettiin väkeä muistakin yliperän pitäjistä, Halsuakin menetti tuhannesta eläjästään toistasataa. Heikkoina horjuvina haamuina eloon jääneet ihmiset liikkuivat askareissaan, ja kun taudin kourista nousseet pitkän ajan kuluttua saapuivat kirkkomäelle, tuttavat eivät olleet toisiaan tunteakaan. Nälkä ja kuume olivat pitäneet ihmistä kovilla, tukankin karistaneet päästä. Herra oli totisesti etsinyt ja koetellut erämaan köyhää kansaa.

Mutta suuri metsäperä ei sortunut nälkään eikä tautiinkaan. Jo kevättalvella, kun parhaillaan horjuttiin nälän käsissä, ja tauti kaatoi kansaa, elävät ihmiset ajattelivat ensi kesäistä pellonsiemennystä. Nälässä horjuvallakin miehellä oli korvenraatajan lannistumaton mieli. Kun omalla metsäperällä ei ollut pellonsiementä aluksikaan, noudettiin siemenohria Kokkolasta, jopa aina Kaskisista asti, ja pellot aiottiin panna taas koettamaan.

Ja korpien kansalle, joka oli synkeän talven taistellut kaamean kalman kanssa sekä myötäänsä katsellut kuolemaa silmiin, annettiin taas kevät ja ihana kesä. Kalliit touot saatiin ajallaan maahan, metsäperä eli jälleen toivossa. Herra antoi taas päivänsä paistaa ynnä pilvensä kastaa maata, ja touko nousi tohisten. Kesä kasvatti eloa niin väkevästi, että vaikka minkälaiseen rotkoon olisi siemenen heittänyt, niin korsi olisi noussut ja tehnyt terää. Tuli kerrankin, tuli metsäperällekin viljainen vuosi. Pellonraataja korjasi kymmenkertaisen hedelmän, paikoin kaksikymmenisenkin, ja seitsemässä viikossa ohra joutui vakasta vakkaan.

Herra oli kaunistanut vuodentulon hyvyydellään, ja antoi Hän askeleensa tiukkua lihavuudesta. Metsäperän köyhä kansa saattoi taas elää uskossa ja toivossa.