KAHTA YHTEEN

Hämärä aitta taikka luhdin piiloinen yläkomero tai tuvan kullan päätypuoleen rakennettu ylikamari oli entisten erämaan tyttärien kesäisenä asuinmajana. Päivä sai tirkistellä tyttökomeroon vain syrjäsilmällä pienestä peräseinän ikkunaruudusta, vaikka olisi mielellään katsonut koko näölläänkin. Ikkunan edessä oli kyllä vain pieni vaatimaton pöytä, nurkassa sänky ja lattialla jokunen rahi tai tuoli, mutta orsilla ja seinillä oli tyttärien paras rikkaus, aivan katsomisen arvoinen. Orret notkuivat ja seinät loistivat koreata vaatetavaraa, taivaankaaren raitaisista hameista, helmarantuisista vyölinöistä ja monikirjaisista noukkaraanuista alkaen valkoisiin karhuaitapaitoihin asti. Hameita, huiveja, paitoja oli kymmenluvuin, vielä vanttuita ja sukkiakin sekä kirjavia nauhoja.

Ja täällä omakätisesti aherretun rikkautensa suojissa metsäperän tyttäret nukkuivat kesäiset yönsä punoittaen terveinä ja raikkaina Jumalan ja kesäpäivän jäljiltä, samoin kuin aitan orret ja seinät hohtivat heidän kättensä jäljiltä. Juhannuksen aikoina luhdin haltijat tehostivat ja ilahduttivat kesämajaansa pistellen sinne tänne tuoksuvia tuomen taikka pihlajan kukkia, ja lauantai-iltoina sekoittui tuomen ja pihlajan tuoksuun vielä tyttärien savusaunasta tuoma ihana tuntu. Värikäs hämyinen aitta oli kuin metsäperän pieni pyhättö. Tuomi tai pihlaja tuoksahti vastaan, kun ovi avattiin, taivaan hehkuvat värit välähtelivät, ja kirjavaruutuiset luurihuivit orsilla hengähtivät keveästi. Saattoipa aittaan aivan helposti omaansa etsivä nuori metsäperäläinen eksyä ja — unohtua.

Entisten erämaan poikien ikivanha isiltä peritty tapa oli kulkea pyhäöisin tyttöjen aittoja myöten, koputellen sekä oveen että pieneen ikkunaruutuun. Hyvin tunsivat aitan hämärissä heräävät herkät tyttäret tutun äänen. Kuului kohta hiljainen hipsutus, lattiapalkkien hillitty narahtelu, ja kirahtaen ovi pian avautui raolleen. Kolahtelivat vain sitten aitanportaat, ja luhdin pystyt rappuset natisivat sekä hämyisen etukammion pitkät palkit longahtelivat, kun yliperän pojat liikkuivat kosioretkillään.

Luhtien hiljaisessa hämärässä pantiin alulle monet erämaalaisten elämänikäiset liitot. Kirjoverhoisten aittojen ja lenseiden kesäöiden kautta — talvella voitiin öitsiä tuvassakin — kulki kymmenien metsäperäläisten polku papin eteen vihkisaatille. Aitan rauhassa oli hyvä haastella ja rakennella yhteistä tulevaisuutta sekä haaveilla tulevista päivistä. Rahkiainen vain seinässä nakutellen mittasi nykyisyyttä, ja yörastas metsässä tarinoi toverilleen. Vasta kun päivä rupesi nousemaan, kukko kiekaisi pitkän aamuluikauksensa.

Tapasivat nuoret kyllä toisiaan milloin missäkin, samankyläläiset miltei joka päivä työnteossa, tervametsässä, nevaniityillä, kaupunkimatkoilla, talvisessa puunajossa. Naapurikylien kanssa taas tultiin yhteen joululeikeissä ja jussinpäivän tansseissa, irtanaisviikon remuissa sekä miltei jokapyhäisissä kisoissa. Siitä sitten vanha isien polku veti pojat aittojen ovia koputtelemaan.

Kulki nuorten asia toisinaan toisiakin teitä, ilman aittoja. Kyyjärven Metsäpellon komean Marjaanan, joka Vetelissä palveli piikana, Jylhän pitkä poika tapasi kirkkomatkalla maantien vieressä istumassa karjanpaimenena ja sanoi:

— Jo minä viimeinkin sinut näen, ja saan puhutella.

Ja pitkä Jylhän poika rupesi heti kosiskelemaan komeaa paimentyttöä. Mutta karjanpaimen sanoi vain:

— Monta on pettäjää… Vasta syksyllä saat tulla. Mutta aittaani en laske!

Syksyllä Jylhän poika palattuaan Kokkolasta tervanviennistä pysähdytti hevosensa talon kohdalle ja kutsui piian puheilleen. Yli kärryjen siinä haasteltiin, ja kosiva jylhänen todisti:

— Olen viisi vuotta ajatellut sitä, että sinut otan jos saan.

Ja siinä syksyisellä tiellä, tervaiset kärryt välimiehenä, tehtiin ikuiset liitot. Komea piikatyttö lupasi köyriltä lähteä Jylhän pojan emännäksi.

"Nuutti kumppaninsa löytää, vakka kantensa valihtee",

vanhat sanoivat, ja niin tapahtuikin. Jokainen etsi omaansa, minkä metsäperä oli aivan häntä varten kasvattanut. Mutta metsäperän elämänkulku kävi tavallisesti niin, että isot etsivät ja isoille annettiin isoisia, kun taas pienet saivat tyytyä vähäisiin vastavertoihinsa. Isoille Möttösille katsottiin aina pitäjän parhaita, paksuille Pölkeille pantiin isoja Möttösiä ja muita hyviä, rikkaan Mehtä-Porasen nevapoluille saateltiin Tiaista ja muuta rahanarvoista, ja niin aina joka perukalla. Sitten taas Liimataisen Maijan mies etsi ja ansaitsi Maijan, joka hyvin sopeutui sekä savuisen tervapirtin tuhruiseksi emännäksi että mustilaisena ukkonsa kanssa maata kiertämään. Ja tällä lailla laaja metsäperä seulottiin sekaisin ja valikoitiin ristiin ja rastiin rikkaista köyhiin saakka.

Mutta monen täytyi lähteä katselemaan kumppaniansa rajantakaisen naapurin tyttötarhasta. Tialan Lampuodin entiset pojat. Aapa ja Jussi, sekaantuivat Kokkolan tervamatkalla naimahommiin Vetelissä. Jussilla oli siellä jo Maija katsottuna, mutta toisen Maijan, ennen näkemättömän, hän kumminkin lopuksi sai matkaansa, ja Aapan rekeen istutettiin pitkä ja kovaääninen Kampelin Eeva, joka tönötti kuin korsteini reen perässä. Seurakunnasta toiseen vietiin tyttöjä. Möttösen ja Tialan kylille noudettiin usein noposia ja karstusia, jopa paljon kinnusiakin. Jollekulle oli katsottu elämänikäinen tupakumppani kaukaa Maakunnan rajoilta, Lappajärveltä, toiselle taas Saarijärveltä, jopa joku sai hakea omansa aina Savonmaasta asti. Savosta sanottiin lähtevän tyttäriä miltei vielä helpommin kuin Nopolasta ja Kinnulasta. Mitättömätkin miehet saivat Savosta hyvännäköisiä tyttöjä. Kun muuan koukkupolvi toi Kauka-Savosta oikein komean emännän, koko kylä kohahti:

— Kuinkahan komian sieltä oikea mies saisikaan?

Sellaiset pojanvempulat, joilla ei ollut menestystä omilla tyttötanhuvilla, tavallisesti näin joutuivat kaukamaita metsästelemään. Jotkut miehet olivat niin halvassa arvossa, ettei heille edes aitanovi avautunut. Mutta toiset taas osasivat korjata asiansa etsimällä apua vanhalta tietäjältä. Äijä kun saatteli epäkelpoisen miehen salaiselle alakivelle ja siinä alastonna seisotti sekä kylvetteli leppäisillä vitsoilla, niin paranipa pojan luonto ja nousi häneen miehen terä. Iisalmen Vannepää antoi verkapakan Kello-Jussille, mustankirjan hoitajalle, ja kun Kello-tura teki temppunsa, Vannepää sai pian nuoren ja komean Anna-Maijan emännäkseen. Jylhän entinen seppä taas pani Vertalan tyttären hullaantumaan Jylhän poikaan, kun tämä toi hänelle kolme varkain otettua tytön hiuskarvaa. Seppä pelehti niiden kanssa pajassa ja lopuksi karjaisi pojalle:

— Kyllä naimas!

Samoin kuin rikkaat ja komeat pojat olivat kaikkien katsottuja samoin myös hyvän talon kauniit tyttäret olivat hyvin haluttuja. Kova kopina kuului aina pyhäöisin, kun pojat rummuttivat heidän aittansa ikkunaa. Mutta oli joitakin tyttöjä, jotka pyhä pyhältä turhaan saivat odotella edes pikku napsahdusta toivottomaan yöhön tuijottavaan ikkunaansa. Eipä ollut kesäruohoa tallattu heidän seinävieriltään, eikä heille suotu ilonsekaista pelkoa, että öinen kopina herättäisi äkäisen isäukon taikka juoksuttaisi juoruakan papin luokse siunailemaan maailman pahuutta. Mutta kun syrjään sysätty ikätytär seivästi kevätlammikosta tervaskannon terävään tikkuun kutusammakkoparin ja vei saaliinsa kirkon porrasten alle siksi, kunnes sammakoista oli vain luut jäljellä, kävi sitten kääntämässä sammakkojen pääpuolet ulospäin ja antoi olla siellä vielä kolme pyhää sekä sitten kuljetti raadot kolmen tien haaraan, niin jo alkoi miestä virrata joka suunnalta, ja kohta kopina kuulua hylätynkin aitan vieriltä. Hyvä oli myös etsiä apua Saunamäen tietäjältä. Tämä lämmitti kylyn ukkosen särkemillä puilla, kylvetteli hyljeksittyä tyttöä yhdeksän puun oksista sidotulla, hyvin urpuisella vastalla ja loitsi:

"Niin monta miestä tarjolla, kuinka monta urpua vastassa, joista on vara valita, mikä parhaiten passaa".

Kaukaisen metsämaan kansa, jo pienestä pitäen tottunut mitä ankarimpiin töihin, nousi jo varhain aikaihmisten kirjoihin. Isän takeissa liikkuva puolikasvuinen pojantolkki kävi työmaalla aikamiehestä, vaikkei leuhottavaa vaatetta täyttänytkään. Mutta puuro ja mutti oli hyvää jumalanviljaa, ja poika oli pian takin täyteinen, jopa kohta omissa takeissaan ja aikamiehenä uskalsi astella kokeneitten mukana öisiä aitan ikkunoita koputtelemaan. Heti rippikoulusta päästyään yliperäläiset olivatkin aikaihmisiä ja alkoivat etsiä omaansa. Monet löysivät valittunsa varsin pian, ja sitten aivan nuorina tekivät liitot ja astelivat pappilaan. Ukskosken Anna-Liisa oli vain viisitoista-vuotias ja seisoi penkillä ikkunasta kärpäsiä pyydystellen, kun ison Korpeisen Jussi tuli, kosi ja kihlasi hänet morsiamekseen. Moni tytär meni miehelle 16-vuotiaana, niinkuin Ison-Möttösen Maria ja Hookonan tytär, ja vielä useampi 18-19:n ikäisenä. Tämä olikin aivan tavallinen naimaikä. Mutta kun metsäperän tyttö pääsi yli kahdenkymmenen, oli hän jo vanhapiika, eikä kolmikymmenisestä huolinut enää kukaan. Kahdeksissatoista oli mieskin jo niin mies, että saattoi yhden akan elättää ja lapsenkin. Nähtiin kyllä näin nuoria pareja, vaikka saattoi joskus sattua niin surkeasti, että pienen esikoisen ratketessa itkemään, pääsi itku äidiltäkin, jopa lopulta 18-vuotias isäukko ja perheen päämies alkoi epätoivoissaan voivotella. Parikymmen-vuotias oli jo parhaassa isämiehen iässä, mutta kolmattakymmentä lähentelevä oli saamaton vanhapoika, jolle ei tavallinen tyttö kehdannut aittansa ovea avata.

"Kun talonpoika ostaa kihlasilkin, niin nurkat maata laahaa".

Metsäpellon Marjaana näin lauloi kolmille kosijoilleen, kun he tyrkyttivät hänelle kihlojaan, lisäten vielä: "Mistä niin ison silkin minulle saatte?"

Parhaat pojat ajoivatkin kihlamarkkinoille Kokkolaan ostaen sieltä tytölleen silkkihuivin, sormuksen, kaksikin, komeat korvaheltut ja vielä kenkunatkin, niin että jokainen näki, ettei tytär ollutkaan köyhän morsian, kun oli koreaa sormissa ja korvissa. Mutta vähäväkiset saivat tyytyä paljon halvempiin tavaroihin. Metsäpellon komea Marjaana, vaikka hylkäsikin kolmet kosijat, sai päähänsä vain mustan satiinihuivin ja nimettömäänsä hopeasormuksen ynnä kaksitoista markkaa rahaa. Eikä Antti Möttönenkään, kun kihlasi Haapalan torpan näppärän tyttären, jaksanut hänelle rahastaa enempää kuin kolmen markan huivin, 50 pennin hopeasormuksen ja 10 pennin kuparisormuksen. Korpeisen Liisa taas ajoi joulun edellä Kinniän Antin kanssa Kokkolaan, kumpainenkin kolmitynnyrisellä tervakuormalla, ja samalla matkalla Antti tervarahoja tuhlaten kihlasi Liisan antaen hänelle mustan lastinkihuivin ja punaisen kukkareunaisen musliinihuivin, 80 pennin korvarenkaat sekä markan hintaisen hopeasormuksen. Mutta kaikkein pienimmät naivat melkein kihloitta ja ottivat eukon sormuksitta. Mäki-Matti, kun meni Liisansa kanssa vihille, lainasi Jylhän pojalta hopeasormuksen, jonka tämä oli Marjaanaansa varten ostanut. Samalla sormuksella sitten vihittiin myös ullavalainen Maununmäen Matti ja Jylhän tytär.

Mutta kun komeat pojat komeine morsiamineen palasivat Kokkolasta, useinkin monin parein, jopa juuri helluntaiaattona, koko kylä riensi morsianjoukkoja vastaan. Ja komeat pojat olivat mielestään miehiä, vaikkei ikävuosia olisi ollut paria kymmentäkään. Vieressä istui ruskea nevamaiden tytär, jonka korvissa killuivat pojan rahastamat raskaat heltut, ja sormessa läikkyi korea rengas, ja päässä kahisi rahaa maksava huivi. Ajoi poika niin että jyrisi ja puolakärryt poukkuivat, mutta vastaan rientänyt kansa oli vetänyt tien poikki köysiä ja pitkiä riukuja, niin että täytyi pysähtyä, varsinkin kun vielä tartuttiin hevosen päähän ja otettiin sulhaselta suitset pois. Kummannäköistä väkeä vastaanottajat olivat. Toisten turkit ja vaatteet olivat nurin, toisilla oli virsut jaloissa ja tuohikontti ylösalaisin selässä, muutamilla oli tuohinaama, muutamien naama noettu, ja muutamat ylpeilivät olkivöissä. Jotkut kantoivat kuokkaa, jotkut kirnua, kapustaa ja hierintä. Vanhat ikäturat köpöttelivät luutakynä keppinään, akat olivat vetäneet verhoikseen vanhoja verkkoja, niin että kivet vain helmoissa kalisivat, ja tytöt taas haapsottivat hajalla hapsin, ympärillään valkeita lakanaresuja, jollakulla lapsenkehto kainalossa. Huudettiin ja kiljuttiin kovasti, varsinkin räyrinkiläiset pitivät kovaa meteliä. Sulhasen kotiin kummituiset veivät kihloilta tulijat, kantoivat morsiamen tupaan, nostivat häntä ja huusivat, nostivat huutaen sulhastakin. Mutta nuoren ylkämiehen piti tämä kaikki palkita viinalla, ja viinaa piti olla paljon. Rupesipa vain juotava kesken puuttumaan, kummituisten hyvä mieli helposti häilähti ilkimieleksi, ja silloin ruvettiin puhumaan nuoresta parista piloja. Toisinaan tapahtui pappilassa käynti samalla kertaa, kun kihlojen ostosta palattiin. Sitä ennen kumminkin sulhasen piti käydä kysymässä morsiamen vanhemmilta lupaa. Tavallisesti puhemies yksinään pistäysi luvat kysymässä, ja tyttö kutsuttiin sanomaan mielensä, ja sitten puhemies sulhasen ja morsiamen kanssa ajaa karahdutti pappilaan kuulutuskirjan ottoon. Siellä nuoret joutuivat kovalle kirjan koetukselle, ja morsian sai antaa papille villasukat, mutta sitten heidän asiansa oli hyvässä alussa ja papin tallessa.

Mieluista oli vanhan temppelin kuulla, kun sielunpaimen julisti metsäkuntansa nuoria avioliittoon aikovia, toisinaan useita pareja samalla kertaa. Kohahti pieni temppeli, ja jokainen korvat herkkinä kuunteli tuttuja nimiä, vaikka tavallisesti asia jo etukäteen tiedettiin. Nuoret oli kohotettu kirkonkattoon koko metsäperän katsottaviksi. Siitäpä illalla pidettiin hyvät ilot, naittaiset eli iskiäiset sulhasen kotona. Siellä tanssittiin ja annettiin rahaa, pelimannit kihnuttivat viulujaan, ja sulhasen puolesta tarjottiin vieraille viinaa, sitä enemmän, mitä ahkerammin he tanssivat rahaa.

Morsian jäi sulhasen kotiin kelpausviikolle eli morsiankestiin. Sai silloin pojan valittu näyttää parhaansa, tehden talon töitä, tosin vain ompelutyötä ja muuta pientä näperrystä, mutta siitäkin jo viisas emäntä näki, minkälainen miniä oli tulossa. Mieluinen vieras morsian oli, ja hyvin häntä kohdeltiin. Mehtä-Porasen tomera muori kyllä sanoi pojalleen, joka toi Tiaisen tyttären taloon ja pyysi äidin häntä hyvästi ruokkimaan:

— Aina meiän pöyällä niin paljon ruokaa on kuin tiainen nokkii.

Tuli toinen kuulutuspyhä, ja ylkämies vei morsiamensa kirkkoon kuulemaan ja katsomaan. Olisi ollut liika koreaa hommaa, jopa naurettavaa, jos nuoret olisivat kirkkomäellä kävelleet vierekkäin, ja koko kumma olisi nähty, jos he olisivat menneet samaan penkkiin istumaan. Kumpikin omalla puolellaan kirkonkäytävää nuoret totisina tönöttivät, silloin tällöin vain salaa katsahtaen toiselle puolelle. Mutta asiaa kuulemassa piti olla, että vasta naimisissa oltaessa hyvin heräisi, kun lapsi yöllä rupeaa itkemään.

Kolmantena pyhänä nuoret puotettiin kirkon katosta alas, että rojahti, ja asia oli jo melkein umpisolmussa.

Mutta kuulutetulle morsiamelle alkoi ankara aika: tavaton antimien valmistus. Antimiin tarvittiin paljon tavaraa, niin ettei sitä hyvässäkään talossa tahtonut riittää omasta takaa. Mutta kun tyttö lähti morsiankerjuulle kiertelemään talo talolta, ja koko metsäperä otettiin avuksi, karttui kyllä yhtä ja toista. Koreat kerjäläiset, morsian ja kaasi eli sauva, kulkivat jalkaisin ympäri kyliä, ja koreita he olivatkin, varsinkin morsian. Punainen huivi oli päässä ja tukka kahdella isolla letillä, niin että punaiset nauhapäät riepsahtelivat rinnoilla, koreassa vyöliinassa oli punaiset ripsut, ja käsivarrella heilahteli kaunis huivi. Kaasi kantoi säkkiä, punaristi-rantuista tyynynliinaa, johon saadut tavarat sullottiin. Edellä hän kepsutteli taloon ja heti ajoi asiansa:

— Tämä on morsian, ja minä kerjään tälle morsian-antia.

Ja joka talosta lähti jotakin: villoja, pellavia ja hamppuja sekä kaikenlaista vaatetavaraa, rikkaat emännät saattoivat mitata hyvälle sukulaistytölle kymmenin kyynärin sarkaa. Ja pussi tuli lopulta niin täyteen, että kulkurit tuskin jaksoivat sitä kantaa. Jotkut koreat kerjäläiset astelivat aina naapuripitäjänkin maille. Alajärven morsian tuli sauvoineen joskus perhosilta veroa kantamaan, ja oli niin komea ja leveä, että kyllä kehtasi liikkua. Sahin ylisängyssä kun morsian nukkui ja hameenhelmat riippuivat laidalla, niin Perhon akat laskivat, että hänellä oli ainakin kuusi hametta.

Kova kiire metsäperän morsiamella oli antimien teossa. Yhtäpäätä hän sai tikata ja ommella, kehrätä ja kutoa, ja monen silti piti vielä käydä ulkotöissäkin. Niinpä toisinaan häät saattoivat lykkäytyä kuukausimäärin.

Kulki viimein häihin käskymies, joku sulhasen sukulainen, kierteli pitkin pitäjää käyden joka talossa, missä vain sukua ja tuttua asui, sanomassa:

"Terveisiä niiltä ja niiltä, että tulla heijän häihinsä silloin ja silloin".

Sulhasen kotiin, missä häät tavallisesti pidettiin, kutsutut saapuivat parhaissa vaatteissaan. Ylkämies komeili morsiamen kutomissa, ja morsian taas oli kuin erämaahan tuotu ilmestys. Jumala kyllä oli luonut metsäperän tyttären, kenen kauniimmaksi, kenen vähemmän kauniiksi, ja nevamaiden poika oli hänet kihlonut, mutta Nopolan Koskipään Liisa taikka joku muu taitava vaimo oli metsäperän varsinainen morsiamen tekijä. Viidellä markalla, kymmenellä, eukko rakensi tavallisesta nevanniittäjästä ja kytöajan kaivajastakin niin mieluisen nähtävän, että sitä ihaili koko häähuone, pienet tyttökentat ja pojankersat kuvittelivat jo enkeleitä. Sulhasen ansiosta ei tarvinnut morsiamella olla muuta kuin mustat kenkunat ja musta hame, eikä aina sitäkään. Eukolla oli tarvitsevalle hamekin, ja hartioille hän löyhäytti valkoisen luurin. Päähän hän sonnusti komean ruunun, joka välkkyi kullalta ja hopealta ja paistoi punaiselta, siniseltä ja viheriäiseltä sekä kilisi ja kalisi ja ritisi, kun monet hetulat siinä liikahtelivat. Korkea ruunu kohotti morsiamen muita ylemmäksi, ja valkea luuri heilahteli kuin lentoon lehahtaakseen. Olikin kaunista, kun koreana kesäpäivänä morsianjoukko ajoi pappilasta tai kirkosta vihiltä, ja häätalosta pelimannien ja viinaryyppyjen kanssa mentiin vastaan ja sitten tultiin taloon, niin että jyrisi, helisi ja välkkyi, ja kartanolla vielä pyssyt paukkuivat.

Isot rikkaat tavallisesti kutsuivat papin, ja vihkiminen toimitettiin kotona. Talon iso tupa oli rakennettu ihanaksi hääsaliksi, niin että oikein silmiä häikäisi. Kirjavia raanuja ja ripsulakanoita sekä peilejä oli seinät täynnä, kattokin oli peitetty lakanoilla ja raanuilla, ja keskellä kattoa oli komea morsiustaivas, ripsulakana nurkista ripustettuna sekä sen alla monivärisiä, toinen toistansa pienempiä huiveja, kaikkien kulmat riippumassa. Hohtavan valkoisella honkalattialla oli leveä raanu ja siinä vihkimätooli. Siihen nuori pari polvistui papin eteen, ja vihkiliinan pitäjät, kaksi, kolme paria poikia ja tyttöjä, kannattivat isoa silkkihuivia tai suurta valkoista lakanaa heidän yläpuolellaan. Paras hääkansa seisoi ympärillä, miehet toisella, naiset toisella puolella tupaa. Vihkimisen jälkeen naineet miehet tarttuivat sulhaseen ja kantoivat häntä käsillään, heittelivät ylös ja huutaen nostivat hänet äijämieheksi. Samoin myös naidut naiset elämöiden nostivat morsiamen joukkoonsa kuuluvaksi akaksi.

Alkoipa siitä häätanssien vuoro. Puhemies, häiden ylimmäinen vieras, kuulutti:

"Tässä alkaa piot! Morsianta saa lahjoa, ja joka morsianta lahjoo, sille miehissä viinaa annetaan… Mutta joka tappelun alottaa, sitä miehissä rangaistaan".

Mutta aluksi piti saada hyvät ryypyt. Sulhanen oli varannut hääviinoja isoihin pitoihin sata kannua, toistakin sataa, ja mahtihäissä kulki kaksi miestä kannujen kanssa tarjoten ryyppyjä. Oikein mahtavissa häissä oli jo tiellä vastassa kaksi ryypynantajaa, porstuassa toiset kaksi ja tuvassa kolmas pari. Tinakannusta kaadettiin ryyppyjä hopeapikariin taikka puukuppiin, ja siitä sai sekä mies että nainen, niin että veret lähtivät liikkeelle.

Ja purppuri pantiin lattialle. Se oli komea tanssi, ja komeasti se tanssittiinkin. Täydessä purppurissa liikkui laajalla lattialla neljäkolmatta paria, mutta pienissä pidoissa piti kaksitoista paria jo hyvän menon. Siinä suuret sukulaiset liikkuivat ylimmäisinä, ja muut astelivat alempana arvonsa mukaan. Vuoroin käveltiin parittain ympäri lattiaa, vuoroin taas sievästi pyörittiin valssia, ja pelimannit soittivat komeasti.

Pelimannit panivatkin parastaan. Pönkä-Matti, Halsuan mies, vaikka olikin niin pikkuruinen äijäntössä, että mahtui viuluineen pärekoriin istumaan, oli oikein mahtisoittaja. "Pelaa, Pönkä!" hänelle huudettiin, ja pieni Pönkä soitti kuin paholainen ja vielä kerskaili: "Pönkä pelaa, ja Pönkä taitaa!" Hyvä viulumies oli Vetelin Leppä-Jussi, ja Perhon pelimanneja olivat Kuus-Jaakko ja Kooki-Aapa. Kuus-Jaakko oli aina parhaana soittajana ja monesti Kooki-Aapa toisena. Kun he kaksin vetelivät viuluistaan nuottia, niin riemastui koko häähuone, ja iloinen tanssi liikkui kohta lattian laajuisena. Laulettiinkin joukkoon, tanssijat lauloivat täysin kurkuin, ja Jaakko viulua vinguttaen yhtyi samaan lauluun:

"Kuusi-Jaakko komia poika, Koivu-Jussin renki…"

Parikin tuntia kestäneen purppurin jälkeen alkoi suuri rahapolska. Silloin koko hääkansa parittain toinen toisensa perästä meni sulhasen ja morsiamen kanssa tanssimaan neljän hengen polskaa, pani pöydälle asetettuun morsianvatiin lahjansa ja sai viinanjakajilta ryypyn. Entiseen aikaan parhaat panivat lautaselle kahdentoista markan setelinkin, toiset kolmen markan paperin, muutamat helähdyttivät vain markan. Monet naiset pokkasivat sukkaparin, toiset huivin, vyölinän, muutamat lampaan, ilmoittaen lahjansa määkymällä, jopa joku polskatessaan ammui, ja siitä arvattiin että lehmä oli luvassa. Isännät saattoivat tanssia tervatynnyreitä.

Rahapolskan jälkeen tuli joutotanssien vuoro. Silloin ilman rahanmenoa pyörittiin lattialla. Ikä-äijätkin kuohahtivat, ja heidän mielivalssinsa oli:

"Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa…"

Se oli kaunis valssi, ja sitä vanhat ukot vanhan parinsa valiten komeasti hiihattelivat, eivätkä nuoret saaneet silloin mennä lattiaa sekoittamaan. Ja sanat piti vanhoille laulaa täydeltä terältään, niin että huonotkin korvat kuulivat.

Hyvissä häissä oli talon ruoka jos työkin, toistasataakin henkeä kävi mahtipidoissa ruokapöydän ääressä. Tarjottiin tavallisia metsäperän pyhäruokia lihaperunoista nosteleipään asti. Ruokaryypyt kallistettiin tinakannusta, olutta juotiin kaksikorvaisista puutuopeista ja ruokaa pisteltiin puulusikoilla puukupeista. Ruokavirttä veisattiin, että pöytä tärisi, ja pöydällä oli kuppi, johon vieraat saivat panna lahjarahansa.

Pari, kolme päivää isot rymyt kestivät. Kun perjantaina aloitettiin, niin lauantaina tavallisesti päästiin loppuun, väliyö vain koko joukoin nukahdettiin lattialle levitetyillä oljilla. Toisen päivän iltana nuoren morsiamen helisevä koreus, korkea ja komea ruunu, riisuttiin ja alennettiin matalaksi, mustaksi akan lakiksi, joka kovana kuppina valkoisten nyytinkien kanssa sonnustettiin kovin nuorelle pääkukkuralle.

Asettuipa sulhasen koko kotiväki odottavaan riviin ympäri lattiaa, ja pitkä rivi siinä pienen morsianrukan mielestä oli. Sillä kaikille piti hänellä nyt olla jotakin antamista, ja koko hääkansan kasvojen edessä piti antimien jako toimittaa. Kun Ison-Möttösen Maija-Liisa viisi vuosikymmentä takaperin anninkasa käsivarrellaan asteli Vähän-Möttösen isolla lattialla, sai hän jakaa lahjoja kahdeksalletoista ottajalle. Siinä meni 70 kyynärää omakutoista liinaakin aivan paidoiksi ommeltuna. Sai talon muori komean pitkänpaidan ynnä sukat, ja tyttäret kauniita kivijalkoja ynnä sukat, sai vaari paidan ja sukat, samoin pojatkin ja pikku tytöt, sitten vielä toinen jos toinenkin huivia, vyölinää ja muuta. Mutta piian palkoilla aherrellut Vetelin Maija jaksoi Korpeiseen mennessään antaa vain paidan muorille ja toisen vaarille.

Siihen hyvät pidot loppuivat. Metsämaiden kansa oli saanut taas pari päivää elää suuressa hääilossa. Soitettiin vain lähtöpolska, ja hääkansa painui kotimatkalle, parhaat lahjantuojat kantaen vielä povessaan ylkämiehen antamaa eväspulloa. Paljon oli kulunut ruokaa parin päivän suursyöminkeihin, ja viinaa oli virrannut kuin Kaanaan häissä. Mutta nuoret olivat saaneet koko joukon kaikenlaista tavaraa, ja mahtihäissä oli polskattu rahaa kokoon viisi-, kuusisataa markkaa.

Sunnuntaina kyllä vielä vähän pitää kahistettiin pikkuhäitä, mutta sitten isot ilot lopulta päättyivät, ja metsäperän nuorelle tyttärelle alkoi uusi elämä, johon häntä pari, kolme päivää tanssien oli laitettu.

Nuoren miehensä kotitaloon miniäksi nuori vaimo vietiin. Tyhjänä ei metsäperänkään tytär suinkaan saapunut uuteen kotiinsa. Ainakin vaatteen puolta hänellä oli, niin että toimeen tuli. Pieni piikatyttökin oli raskaina työvuosinaan ennättänyt ahertaa kokoon, niin että hänellä mennessään Korpeisen muorin miniäksi oli 27 hametta, toistakymmentä paitaa, silkkihuivi, isohuivi ja monta pikku huivia, verkaröijy ja lyhyt verkatakki sekä Jooseppi-ryssältä ostettu palttoo, vielä kaksi tyynyä, raanu, ranssilakana ja väskettiraanulla päällystetyt vällyt, ynnä lopuksi hyvä rukki. Mutta kun Metsäpellon komea Marjaana Kyyjärveltä ajoi kuormineen Jylhän pitkän pojan köyhään kotiin, hän melkein täytti koko talon tavarallaan. Pieneen navettaan, jossa inui vanha lehmänkanttura ja kerran poikinut hieho sekä ruokkolehmä kolmantena, Marjaana talutti neljännen, ja aitan orret hän ahtoi vaatteita täyteen. Oli miniällä vielä muutakin kuormissaan ja matkassaan, kahdet työkärryt ja hyvät siiat ynnä kirkkoreki, oli karstusten kangaspuut, reivinpuut ja rukki sekä isän tekemä korea kuontalolanka, oli vielä kaappi, pöytä ja kaksi arkkutuolia. Kun kuormia ruvettiin purkamaan, nousi niistä vielä suuri tavarain paljous: kiulu, ämpäri, kaksitoista leppäistä viilihulikkaa, kaksi tammilautasta, neljä puulusikkaa ja hopeapikari, saavi, tuoppi ja tuohikontti ynnä nahkalaukku leveine peuransarvisine leukoineen, nousi vielä sirppi ja kassari, neljä viikatetta, kolme kirvestä ja piilu, rautakourainen tadikko, perunakuokka ja kytökuokka, kolme navaria ja kolme höylää sekä lopuksi hyvät sudenraudat.

Outoa ja vierasta oli nuoresta miniästä uuden kodin elämä. Vaikka hän koko ikänsä oli asunut metsäperillä sekä tiesi ja taisi koko erämaan tavat ja työt, elettiin sittenkin täällä eri elämää kuin miniän entisessä kodissa. Itkumielin moni nuori tytär saapui miniän paikkaansa ja ikävä hänellä oli, vaikka olikin heti taloon tultuaan tarttunut takan tantariin uutta kotiliettään tervehtien ja tutuksi tahtoen. Vieras henkilö hän monta kertaa tunsi olevansa. Vanha metsäperä tämän kyllä tiesi ja totesi:

"Vävyn rukkaset on aina ovinaulassa, ja miniän rukki oviloukossa."

Kovaan raatamiseen erämaan tytär oli tottunut lapsesta asti, ja samaa ankaraa elämää jatkui miehelässäkin. Metsäpellon Marjaana kun 60 vuotta sitten neljäntenä adventtisunnuntaina vihittiin ja vietiin Jylhälle, vietiin heti maanantaiaamuna lumisiin perämetsiin Viitalammen kankaalle latomaan tervahautaa. Ja tervahaudalta toiselle nuori eukko sai koko talven ajelehtia. Samaan kovaan työhön joutui heti häähuoneestaan moni muukin tytär, toiset taas saivat lähteä miehensä mukana puidenajoon taikka kesällä kaivamaan nevaojaa.

Eipä saanut miniä kotioloissaankaan juuri olla jouten. Tavallisesti oli hänen tehtävänään puiden ja veden vetäminen tupaan, tuvan siivoaminen ja astiain pesu. Talvella nuori tulokas sai avannolta raahata raskasta vesikeikkaa, ja joka päivä piti hänen hiekalla hiertäen ja hangaten pestä puhtaiksi kymmenet viilihulikat, tuopit, kupit ja lusikat ja asetella ne kuivamaan. Kirnuaminen oli miniän töitä sekä taikinan sotkeminen ja leipominen, ja kun muori huolehti leivän paistamisesta, sai miniä juoksuttaa leivät hänen lapiolleen uunin eteen. Pyykin pesussa miniä sai ensimmäisenä ahertaa. Oli kovimpia talven töitä kerran ja parikin kertaa kuukaudessa seisoa jäisin helmoin, talvisen avannon ääressä ja mäiskyttää lipeällä ja soovalla haudottuja likaisia vaatteita. Ja navetan hoidokit olivat kaikki kuin miniää varten, ensimmäisenä hän sai niistäkin huolehtia. Näin aina työ ajoi työtä, ja miniän piti pystyä ja ennättää joka työhön. Lampuodin Aapan tuoman Kampelin Eevan piti kyetä korjaamaan uunin arinaakin. Ryömi pitkä Eeva isoon uuniin, istui siellä selkä köyryssä ja mäiski savea, saaden sitten kyllä muorilta palkakseen viiliä ja rieskavoileipää.

Kaikesta muori huolehti. Kun miniä sai lapsia, muori piti niistäkin huolen, sarvettaen ja hoivaten sikiöitä silloin, kun miniä kävi tervametsässä tai muissa ulkotöissä. Vuosikausia miniänvirka saattoi kestää, kymmenen, parikymmentäkin vuotta, ennenkuin muori väistyi, ja miniä sai nousta emännän paikalle, joutuen hänkin taas vuorostaan muorina kasvattamaan ja juoksuttamaan miniäänsä sekä sarvettamaan uutta sikiöpolvea, kun uusi miniä rehki nevoilla ja tervametsässä.

Ja "muori" saattoi olla vasta neljissäkymmenissä. Erämaassa piti herätä varhain ahertamaan ja ottaa päivä kiinni aamusta alkaen — ja aikaisin siellä piti joutua naimisiinkin.