KUN SAA HETKEN HENGÄHTÄÄ

Metsäperä sai kyllä arkiset viikkonsa aamusta iltaan ahertaa jokapäiväisen leivän haussa, mutta kun Herran säätämät lepopäivät saapuivat, se monesti jaksoi taas heittäytyä huolettomiin leikkeihin ja kisoihin. Suuren jouluajan pitkinä pimeinä sekä pyhäpäivien iltapuolina nuoret ja vanhatkin kokoontuivat kyläisissä kylissä yhteiseen lepohetken viettoon. Sillä kestääkseen erämaan ankaraa elämää ja jaksaakseen taas koko viikon ryskätä työssä, piti raatajien iloikseen ja virkistyksekseen askarrella aina silloin tällöin yksissä. Sitten oli taas paljoa keveämpi painella salolle.

Talvi-iltojenkin pitkinä puhteina toisinaan satuttiin koko joukolla saman takkavalkean ääreen. Istuskeltiin ja haasteltiin siinä niin kauan kuin tuli paloi takassa sekä vielä monta päreen mittaa, kunnes talonväki rupesi hankkiutumaan levolle. Vanhojen vaarien vanhoja kaskuja kuunnellessa aika vierähti sukkelasti. Jos Vipu-Samuli, Puiratin metsämökin tarinakas tura, sattui joukkoon, saatiin pian kuulla, vaikkapa ukon suuresta hauesta taikka merkillisestä pyynmetsästyksestä, jolloin Samuli savustamalla sai kuusipensaikosta pyitä heinähäkillisen. Jylhän Karhu-Matti taas haasteli niin vanhoista asioista kuin karhun ja ketun yhteisestä halmeenviljelyksestä, joka päättyi niin, että karhu menetti häntänsä avantoon. Koko tupa kuunteli ja nauroi, kun ovela kettu kerta toisensa perästä petti hyvännahkaista karhuvaaria. Kinniän äijä saattoi muistella muinaisesta sepästä, joka sielunsa hinnalla oli ollut pirulla viisi vuotta oppipoikana ja tullut sellaiseksi mestariksi, että takoi mitä tahtoi. Mutta kun piru sitten tuli ovelaa seppää noutamaan, tämä työnsi pyssynsuun pajan seinäreiästä ulos ja narrasi pahan ryömimään pyssynpiippuun, jotta se on muka pajatie. Piru ryömi ja ryömi ja moitti, että onpa pitkä ja pimeä tie.

— Pimeä, pimeä, mutta tule vain! seppä sanoi. — Tahotkos, että valkaisen?

— Valkaise, veli kulta! piru pyysi.

Silloin seppä ampua paukahdutti, ja piru lensi ilmassa parkuen:

— Tuli ja leimaus! Sepäst' ei huolita helvettiinkään.

Tätä kyllä kelpasi illan kuluksi kuunnella, samoin kuin sitäkin, kun Tialan tura tiesi, että sama piru oli taas tulisissa vaunuissa ajellut toista äijää noutamaan ja tulla rymistänyt oikein kirkkoon asti. Mutta jyristen oli paha taaskin saanut lennättää tiehensä, kun pappi oli päässyt äijän avuksi.

Lestin ukkokin muisti haastella, kuinka ruma metsäpiru oli tullut kalapirtille Ojalan äijää peloittelemaan, irvistellen. koko oviaukon täydeltä ja vielä kysyen:

— Ookkos tuollaisia hampaita ennen nähnyt?

Mutta pelkäämätön Ojalan äijä oli vetäissyt kuumalla puurohärkkimellä vasten suuta ja karjaissut:

— Ookkos sinä tuollaista puuroa ennen saanut?

Piti Saunamäen ukon sanoa, minkä hän oli kumman kuullut, kun ajoi ohitse Limakon kallion Koivukosken luona. Kamala näkymätön ihkiriekko, ilkirietta lähti kalliosta matkaan pimeänä yönä seuraten aina Jylhän taakse, Sallauven metsikköön, koko ajan pitäen hirveää menoa, milloin rääkyen kuin rietas, milloin itkien kuin pikkulapsi, milloin taas maristen kuin kissanpoika ja aina väliin matkia jamaten kaikkea mitä kuuli, niin että ihan kamalalta tuntui. Limakon kallion rumaan luolaan kun mustalaisakka oli heittänyt surmatun sikiönsä, niin siitä kurja kummituinen oli saanut alkunsa ja lähtenyt rauhatonna sieluna vaeltamaan, ja täytyi sen olla liikkeellä niin kauan, kunnes koitti hetki, joksi surmatun sikiön luonnollinen kuolema oli määrätty.

Oli tässä päretulen liehuvassa valossa sanottava sekin, kun Ves'ojan Jussi oli ollut jossakin talossa yötä ja kuullut outoa kähmimistä toisesta huoneesta ja kurkistanut sinne: siellä ruumislautaa kiskotaan kahden puolen. Toisesta päästä vetää itse vainaja ähkien, ja toisesta nykivät kähisten kamalat homeiset, irvistävät kummituiset. Kiskotaan ja nahistaan koko yö, pyöriskellään suurena kalmantuoksuisena keränä pitkin lattiaa nurkasta nurkkaan, aina sängynalustaa myöten, kunnes auringonterän pilkahtaessa toiset häviävät, ja ruumis rojahtaa laudalle selälleen, niin että kova ryskähdys kuuluu…

Hämärä tupa oikein hätkähtää: Eihän vain kuulunutkin kähinää jostakin? Mikä siellä porstuassa… niinkuin olisi rojahtanut.

Oli metsien turilla juttuja loppumattomiin, vaikka koko yö olisi istuttu ja koko pärekasa poltettu. Sillä hiljainen erämaa, vaikka sen vaellus näytti aivan arkiselta ja mitään tapahtumattomalta, sittenkin eli täyttä elämää, ja täällä tapahtui paljon asioita ja niin merkillisiä asioita, ettei missään muualla. Vanhat kummituiset ja haltiat, tontut, pirityiset, parat ja rullit asuivat täällä metsäperillä omilla kotipihoillaan, maanvaari savusteli aarteitaan, ja ihkiriekko räkätti metsänpimennossa ja matki kristittyä. Vanhat tuhvat ja tummut, metsäperien monikymmenvuotiset vaeltajat olivat itse paljon nähneet ja kuulleet ja heidän tarinansa olivat aina tosia. Siksi ukot saattoivatkin sanoa:

— Toet pittää puhua tosina ja valleet valeina!

Eikä kukaan niitä yrittänytkään väittää valheiksi, sillä melkein jokainen oli jotakin nähnyt ja kokenut.

Olivat vanhat ukot kyllä kuulleet muutakin kuin kamalia kummituisia ja metsänpeikkoja. Soinin äijä tiesi haastella tiltaltin ja yörastaan laulutaidon merkillisistä perustuksista. Olivat linnut panneet vetoa, kumpi aamulla osaa paremmin laulaa ja lähteneet kaupunkiin oppiin. Yörastas oli mennyt ilotalon harjalle ja kuunnellut, kun talossa soitettiin kaikella lailla, mutta tiltaltti oli istahtanut olutkaupan katolle ja saanut kuunnella koko yön oluttynnyrin tippumista. Siitäpä sitten tiltaltti rukka ei ollut oppinut enempää kuin ainaisen "tilt talt, tilt talt'insa", mutta yörastas osasi tämän jälkeen laulaa vaikka millä äänellä, niin että koko korpi helisi.

Toisinaan tapahtui niin, että iltapuhteen istujat joutuivat arvauksille, ja silloin taas koko tupa pienimpiä myöten oli matkassa. Viisaat ja nokkelat siinä lennättivät kysymyksen toisen toistaan merkillisemmän ja panivat taitamattoman Hytelään että napsahti. Sillä kukapa tavallinen metsäperäläinen hoksasi, että tarkoitettiin siivilää, kun sanottiin:

"Yhellä suulla syö, sa'alla kurkulla nielee".

Eikä sitäkään kuka tahansa älynnyt, että saapaskenkä

"Päivät panee lisun lasun, yöksi loukkoon menee".

Ja kun tahdottiin sanoa taikinan sotkemista, niin mainittiin:

"Luinen luti, puinen puti, suonelliset sotkottimet".

Uuniluudasta oli huomattu:

"Ei tee tietä mennessään, vaan tekee tien tullessaan".

Takasta oli saatu hyvä arvaus:

"Tummu istuu nurkassa, punaisia helmiä helma täynnä".

Kirkon lukkaria ja pappia arvautettiin niinkuin sopiikin:

"Maatikki ammoo, Torstikki toivoo, keskellä linnaa, parasta paikkaa".

Arvaamatta nämä ja monet muut monelta jäivät, jäi sekin, minkä sai reivinpuista sanoman:

"Neljä reittä renkkelissä, metelinkeihä keskellä".

Eikä joka tollo hoksannut karvakengän olevan asiassa, kun napsahdutettiin:

"Yksi hiiri, kaksi häntää, kenkä se on ja kenkä sen arvaa".

Jos kymmenen arvausta jäi tietämättä, niin silloin taitamaton sai kuulla:

"Hyi, hyi, Hytelään, Hytelän koirat haukkumaan: Kuka sieltä tulee? Vanha tummu-räppänä, sammakko hevosena, kapusta rekenä, sikalisko siimana, kärme ohjaksina".

Retuisissa vaaterökäleissä arvausten arvaamaton sai lähteä Hytelään, jossa hänet pilkaten otettiin vastaan ja kohdeltiin monilla rumilla haukkumanimillä.

Arvausten taitamattomat sentähden mielellään siirtyivät muihin asioihin, vaikkapa laskettamaan lorua:

"Pietari tattari höyryn, löyryn, näin minun akkani ennen lauloi saunaa lämmittäissään".

Jo siinä taas muuan muisti ottaa asiaksi kielen notkeuden koetukset. Sokakielinen silloin kyllä heti joutui alakynteen, eikä sukkelasuiseltakaan helposti lähtenyt oikein, kun piti sanoa, vaikkapa:

"Kiiran leilin prunti, kirkon peripilari, Kankhaanrannan pokkakränkky".

Sekaisin meni monen puheneuvot, kun jouduttiin selvittelemään jonkun ihkoviisaan heittämää vyyhteä:

"Pyy istuu, pyy astuu keskellä keskimmäistä kesäpuun oksaa, kaksi saksannaskalia käessä".

Ja kohta taas takkaloimun kansa papatti täysin suin, niin että koko tupa rokkapatana ropisi, kun oli asiana ajaa selvästi lävitse:

"Appilan pappilan apupapin papupata kiehuu kuohuu tuoreita kuoreita merikalan rasvoja".

Hyvä oli harjoitella kielen kerkeyttä, vaikkei siitä ollut apua, kun ruvettiin puhumaan vierailla kielillä. Silloin jo ummikot olivat aivan ymmällä, kun tee-kielen taitoinen puhua teetitti:

"Teemi teenä teekart teetaan".

Metsäperäksi tämä oli vain: minä karttaan. Ei ymmärtänyt yksikielinen hernekieltäkään, kun joku sitä puhuen sanoi:

"Maaver iiver miiver syyver",

mikä oli suomeksi sanoen: Maija istuu minun sylissäni. Samoin pääskysen kieli oli monelle outoa puhetta, vaikka toiset sitäkin visertelivät.

"Katvet pitvet Matvet sytvet",

oli oikeata pääskysen kieltä, ja se merkitsi: Kaisa pitää Maijaa sylissä. Mutta kun tyttäret rupesivat keskenään laskettelemaan outoa risakieltä, silloin viisaimmatkin kielimiehet joutuivat ihmeisiin. Tyttärien suusta lähti aivan rentonaan:

"Rinna-asa riisa-lisa rii-esa rioli-husa rissista-jusa, Hikka-vasa rissi-jusa riilee-lusa".

Yliperäksi sanottuna tämä oli: Anna-Liisa ei huoli Jussista, vaikka Jussi luulee. Yhtä vierasta ja vaikeaa oli konttikielenkin konkottaminen. Sitäkin hyvät kielitaiturit keveästi puhuivat. Metsien suomella sanottiin: Maija lämmitti Matille tiiliuunia. Mutta kontiksi käännettynä se oli:

"Koija-mantti kommitti-läntti kotille-mantti kooli-tintti koonia-untti".

Pyhäillan tuvassa oli kuitenkin kaikkein hauskinta, kun nuorin joukoin ruvettiin konstisille. Silloin koko tupa eli ja rymysi niinkuin vain elämänhuolia tuntematon nuori väki voi rymytä, piti iloa niin että useasti monet vanhatkin sotkeutuivat samaan rysyyn ja rytäkkään. Satoja kertoja leikityt jouluaaton ja jussinpäivän kisat siinä taas uudestaan ja yhä uudestaan otettiin, ja aina oli yhtä hauskaa. Oli jo oikein mukavaa, kun pari henkeä talutteli sokkoa keskelle lattiaa sanellen:

"Sokkoa viijään sottaan, venäläistä Viipuriin".

Ja sokko, huivinaama, kysyi:

"Mikä tässä?" "Koanpata!" vastattiin. "Mitä tässä keitetään?" "Isännälle ja emännälle riisryynipuuroa". "Mitäs minulle?" "Kissan kuumaa ruikkua!" "Mikäs lusikaksi?" "Haukka-Aapan rupikäppi! Pää tervatynnyriin! — Ota kiinni, jos saat!"

Alkoi ankara perävilkka ympäri tupaa, niin että paikat kolisivat, pöytäkin rytkähteli, ja tuolit lennähtelivät sinne ja tänne. Sokko haapsotti ympäri tupaa kädet levällään kuin lentoon yritellen, ja näkevät menivät milloin samassa rysyssä nurkasta toiseen, milloin sukeltelivat sokean käsien alatse pakoon. Kenen sokko sai kiinni, sen hän vei penkille ja sanoi:

"Patapää penkkiin, kissanmakkarat kaulaan!"

Ensiksi kiinni joutunut päätyi sitten vuorostaan sokonvirkaan. Kun oli kylliksi sokkosilla rymytty, saatiin muita kisoja: liinan myynnit, äijäkäpäiset, päriset, kätkenkiviset ja mitä vain muistettiin.

Mutta kesällä, kirkkaana Herran päivänä oli hyvä telmätä ulkona tasaisella tanhualla, joen sillalla tai järvenrannan sileällä nurmikolla, heinäpeltojen vierellä. Siinä heti aivan kuin omassa luonnossaan oltiin veheriäisellä keolla ja kohta kiertyi korea nuorten rinki, ja käsikoukusta pyörähdytellen kuljettiin ympäri piiriä kukin omaansa etsien ja laulaen:

"Kun minä lähin keolle, veheriäiselle paikalle, siellä mä kultani havaihtin, josta suuresti riemuihtin.

Sikaniemen mäellä, sillä lavialla keolla, uuen portin takana kuin oli Turun puolella. Siellä löysi hän kultansa ja iloihti sen kanssa".

Monta kertaa niin talvella kisatuvassa kuin kesäisellä kentällä innostuttiin koettelemaan voimaa ja notkeutta. Vaikka olikin kuusi päivää raadettu tervahaudalla, niin silti vielä seitsemäntenä riitti luontoa koviin yhteen ottoihin. Sillä kun ihminen oikein tottui kovaan työhön ja kiristämään koko viikon, hän kyllä jaksoi samaa vielä sunnuntainakin. Miehellä piti olla voimaa, niin ettei se loppunut kesken, ja se miesten mies, joka oli kaikkia muita väkevämpi. Monella tavalla osattiin miestä mittailla. Karhun tarakka, leiviskän nosto, niskanuoran veto, miehen nosto, hirren nosto, juurikan heitto ja monet muut otettiin monikertaan, ja sitten taas kesäisellä tantereella heitettiin painia, niin että kenttä tömisi ja kantapäät kyntivät maata kuin puskevien sonnien sorkat. Mutta kun tukkanuotan vedossa vanuttiin kaksin kourin toistensa pitkiin harjaksiin ja niskavilloihin, niin siinä vasta luontoa vaadittiin, että jaksoi pitää päänahkansa ja panna toisen pyytämään. Jylhän Moukarikurkku itse joulukirkkoon mennessään ajoi naapurin kautta saadakseen kiskoa aamutuimaan hyvän tukkanuotan. Ovilattialla ukot rymysivät, ja Moukarikurkku päkitti:

— Tunnustakkos, jälttä-jylhänen, tätinipoika, että min' oon parempi kun sinä!

Tavallista kesäpäivän pyhätyötä oli kärryjen viskaaminen akselista pään ylitse. Siihen kyllä, jos kärryt olivat isot, ei joka mies kyennyt. Suutari-Vihtori yritti kerran ja väänsi itsensä pilalle, mutta monet raavaat ukot heittelivät kärryjä vain kerta toisensa perästä. Ehjää miestä vaati väkikivenkin nosto, joka myös oli jokapyhäistä askartelua. Monen talon kartanolla oli komea väkikivi, jota sadat kourat olivat kuluttaneet ja yhä kuluttivat. Monesti vielä naisetkin olivat kivennostossa miesten kanssa kilpasilla. Jylhän naiset olivat oikein raikuja ihmisiä, puhumattakaan Rotmon tyttäristä. Mutta kun Poras-äijä meni suurta väkikiveä kiskovan miesjoukon luo, otti hän ja heitti kiven aidan ylitse ja sanoi:

— Ei tuollaista kehtaa mies nostella!

Vanha Poras-äijä olikin sellainen metsäläinen, että kanteli täysinäisiä tervatynnyreitä kaksittain vain sormikoukullaan tapinreiästä kiinni pitäen. Mutta Kaustisenkylän Mosalan isäntä oli aikoinaan vielä mokomampi. Koko seutu tiesi häntä mainita, ja itse Kokkolan väkevä sotaherra ratsasti häntä katsomaan, tapasi tanhualla ja sanoi:

— Olen kuullut, että on täällä riskiä miehiä… jotta saisi koitella.

— Vai on kuultu! Mosalainen vain sanoi.

Kun iso sotaherra sitten halusi panna hevosensa hetkeksi heinämaahan, Mosalainen näytti, että tuossa on aidan takana heinäpelto. Herra taas kysyi, mistä sinne pääsee, kun ei näy veräjää.

— No, kyllä sinne nyt yhen hevosen saa, vaikka mistä, Mosalainen sanoi, kopaten hevosen syliinsä ja nostaen aidan ylitse pellolle.

— Isäntäpä taitaa olla riski mies, sotaherra jo ihmetteli. Mutta Mosalan äijä sanoi vain:

— On niitä riskimpiäkin! Kivijärvelläkin Urpilainen… en ole sille koskaan piisannut.

Kivijärven Urpilainen oli oikeita vanhankansan raavaita miehiä. Hän söi kuin aikamies ja sitten tehdä rymisti työtä kuin jätti. Möi ukko Kokkolan porvarille härän ja edusti kaupantekiäisiksi vielä ruokaveron. Mutta pelästyi porvari, kun syömistä kannettiin pöytään, ja kivijärveläinen työnsi kaikki kurkkuunsa. Tuotiin lisää monet kerrat ja sonninmyöjä ahtoi aina kaikki vatsaansa. Viimein kauppamies suuttui:

— Nyt pappa söö herke yly!

— Män'pähän härkä ylös eli alas, mutta syyvä minä tahon kaupan jälkeen, Urpilainen vain arveli ja pyysi lisää.

Lähti hyvin syönyt Urpilaisen ukko sitten kotiperukoitaan kohden, vieden ostokset matkassaan. Tynnyrin suolasäkin hän löi selkälaipioilleen, kuuden kannun padan painoi päähänsä hatuksi ja keppinään keikutteli leiviskäistä rautakankea. Näin Kivijärven suuri tura tallusteli yli kymmenpenikulmaisen erämaan syöden vain kerran puolitaipaleessa, mihin oli eväänsä loput heittänyt menomatkalla. Ja kolmella syönnillä ukko teki koko Kokkolan retkensä.

Väkevä Urpilainen, Mosalan ukko ja Mehtä-Porasen äijä, Rotmon tyttäret ja Jylhän naiset — siinä olivat vanhan metsäperän väki-ihmiset. Heitä vielä yliperä parhainaan mainitsee ja muistelee. Sillä entinen erämaa vaati voimaa ja kovaa luontoa. Erämaa itse niitä kasvatti, ja pyhäisissä yhteen otoissaan miehet vielä luontoaan terästivät. Ellei Urpilaisen ukkoja eikä Roti-Paavon tyttäriä ollutkaan joka kylässä, oli aina kumminkin kylän parhaita. Ja minkä voimat puuttuivat, sen korvasi kova luonto ja kiukkuinen yritys.