METSÄNVÄKEÄ JA METSÄNKÄVIJÖITÄ

Avarassa metänaitassa Suomenselän suurilla vierillä oli ennen yltäkyllin viljaa. Tapion villiä, ristimätöntä metsäkuntaa oli paljoa enemmän kuin kristittyä pirttikansaa. Metsän vainotulla väellä oli hyvin suuri vapautensa, sillä ihmisen polut eivät vielä jaksaneet ajaa erämaita kierrokseensa. Vanha hämäläinen kyllä kesäkausin kierteli täällä virkateitään täyttäen metsäaittansa sekä kalalla että turkiksilla. Tuli sitten toinen kansa ja pystytti kotinsa hämäläisten heittämille kotakentille, ja ankaroita eränkävijöitä asteli kohta taas tapionkansan laitumilla. Mutta oli täällä saloa samoilla niin hyvin edellä pakenevan metsänelukan kuin perässä paahtavan pyytömiehen, Suomenselän suurta nevaista korpea, joka pitkin Pohjan ja Hämeen rajaseutuja monin kymmenin penikulmin ajoi poikki ja halki koko maan, Vienan ja Lapin laidoilta aina etelän rintamaille. Penikulmittain korvenotus saattoi painella pakotietään, eikä tarvinnut hänen pelätä joutuvansa ihmisen polulle taikka asumakentälle, ja penikulmittain korvenukko sai toisinaan ajaa toista korpelaista, ennenkuin hänet tavoitti.

Oli näissä rannattomissa erämaissa elukkaa vaikka minkälaista, lentävää ja juoksevaa. Talvenkin paksuissa lumissa niitä liikkui, ja keväällä suuret kesälintujen laumat ajoivat aurojaan halki-ilmaan, niin että siivet suhisivat. Ja sitten täällä komeat kurjet kenokauloin kahlailivat aukeimmilla nevoilla luikkaillen sadeilmoiksi ja laittaen kaksoispojat joka kesä. Täällä nevakuovi, pitkänokka, kiljuen lentää laukoili hongankelosta toiseen, ja suokurppa viklutti sekä tuulenjäpijä, virkaheitto käki, haukkalintuna neva-aukeoilla hassuna räpötteli ilmassa. Rämäkkömailla vanhapiika, hullu taivaanvuona, kitkutti ja ketkutti ja huusi "mähähä-häätänsä" hymistäen, niin että melkein koko rämäkkö liikkui. Kankailla nokisten palokantojen kimpussa nikkaroi musta, punalakkinen palokärki pärryttäen kelopuuta ja huutaa pillaten, jotta ilmatkin poudistuivat, mutta taas väliin ruikuttaen roskailmoiksi. Siellä myös koro, kirjava hongankolistaja, nakutteli pökkelönkylkeä. Kotonaan olivat täällä koppelo- ja kanahaukat, samoin kuin kissapöllöhaukat sekä merkillinen korppi, suurien sydänmaiden musta mies, joka eläinrauskojen vierillä tovereineen väliin ronkkui ja tapella rähjäsi ennustaen ilkeitä ilmoja. Kuusikoissa kapsehti käpyhakkari mouhuuttaen ristinokallaan käpyjä alas niinkuin olisi rakeita satanut, ja siellä ruskea kuussankakin, mustanaama, pahaa ennustaen kärähteli. Mutta suuri kokko asui kaikkein kaukaisimmissa korvissa ja kalliomaissa. Kuuhkaili siellä myös yön kolkko isäntä, huuhkainen, sarvipäinen huuhkaishaukka, väliin huutaa huhuten kuin manalainen, väliin taas rääkkyen hyvin rumasti ja monella äänellä, niin että öinen korpi kaikui. Yhtä peloittava oli pieni, mutta isopäinen ruskea tuusankolkka, joka myös lenteli öisin ja ennen auringonnousua ulvoi: "uu… uu… uuu". Mutta vanhoista mädänneistä tervahaudan komeroista lentää kahahdutti päivän mailleen mentyä harmaa iso lehtorepakka ollen koko yön liikkeellä, leuhotellen sinne, tänne nokka alaspäin ja rääkkyen kuin kummituinen: "ooo… uuh, ooo… uuh". Avaran, asumattoman korpimaan eläjiä nämä olivat, ja öisin piti heidän aina olla liikkeellä sekä peloitella toisia yökulkijaimia. Öinen musta korpi heidät elätti, tuusankolkkakin raastoi käpyjä, ja lehtorepakka ahmi nälissään männynkerkkiä kuin jälttä-jylhänen.

Oikeat jumalanluomat erämaalaiset, kurjet ja muu nevakansa sekä kokot, haukat ynnä muut liikkuivat vain valoisana päivänaikana leväten yönsä niinkuin ristirahvaskin ja taas aamun tullen kiiruhtaen töihinsä. Mutta mehtikana, karvatassu, oli kaikkein ahkerin ja koko korpikunnan hyvä esikuva. Se aina ensimmäiseksi heräsi ja heti aamutuimaan kolme kertaa manasi: "Kopeuk… kopeuk… kopeuk" pitäen ikivanhaa kopeekkalaskuansa. Ja kohta erämaan asukkaat alkoivat äännellä, mehtot hioa ja kalkuttaa ahoilla ja teeret puissa kukertaa, pienet pyytkin puhaltaa pikku piiskuunsa, ja sitten kaikki muutkin antoivat äänensä, niin että koko luomakunta oli aamuvirren menoissa. Illalla taas kaikkein viimeisimmäksi metsäkana viidakon laidassa käkersi kolme kertaa, ja koko korpi oli kohta äänetönnä. Eivät soineet punakulmaiset metsokukot, eikä haarapyrstöinen teerikään enää kukertanut, eikä pieni pyy puhaltanut pilliinsä. Mutta yörastas, koko metsän virkku, ei malttanut totella riekkomuorin käkerrystä. Korkean karakuusen latvasta hän yhä vain viritteli valoisan kevätyön virttä, laulellen aina päivän tuloon asti. Se laulaa lorusi koko korven salaisuudet, väliin taas pilkkasi ja toruili nukkumamiehiä.

"Ka laiska, ka laiska, nuku vielä, nuku vielä, ei kiirettä, ei kiirettä",

se huuteli ja sitten taas lasketti lorua, niin että erämaa helisi.

Ja nelijalkaiset korpien kiertäjät vaelsivat heidän polkujansa. Orava, ketterä käpynikkari, kiipeili puissa joutuen monesti hurjaan pakolaukkaan, kun peloittava mäntynäätä pääsi kintereille. Kiviraunoissa askarteli nokkela kärppä, löyhkäpöksy, ja korven puroissa pitkäselkäinen saukko sukelteli ahkerana kalamiehenä. Lehtoisilla metsämailla, notkoissa ja haavikoissa kyykkäili jänis, mollosilmäinen sarkahousu, saaden usein kyytimiehekseen kavalan ketun, ja hiekkaisilla mäkilöillä aherteli mehtäsika, harvoin nähty viiruposkinen kolomestari. Mutta jylhissä kallioisissa korpimaissa oli synkkä ilveskissa kuin kotonaan, joskus ahmakin siellä luikaili jättäen jälkiä kuin mies, ja suuret susi-laumat toisinaan vaeltelivat pitkin talvisia erämaita, tullen väliin niin villeiksi, että loikkivat matkamiesten rekien ylitse. Peuratkin pitivät näitä sydänsaloja parhaina mainaan, ja komeat hirvet juosta jylkyttelivät pitkin korpia, puhumattakaan metsän hallavasta vaarista, karhusta, joka hoiti isännyyttä kaikkialla.

Hyvä oli näissä suurissa erämaissa metsän kasvattien elellä. Mutta hyvä oli täällä myös ihmisenkin asustella. Moni metsäperäläinen kasvoi täällä pian täydeksi erämieheksi, oppien tuntemaan sekä pyörryttävän korpimaansa että sen monipäisen kansan. Metsän kanalinnuille hän rakenteli ansoja, permejä ja satimia viritellen niitä koivuviitoihin yksin ahkeralle riekko-rukallekin, joka satimille sattuessaan sai monet kerrat kumppaneineen manailla:

"Kopeuk… kopeuk! Katoppa rustinkia, katoppa rustinkia, käyppä sisään, käyppä sisään, retuhousu…"

Osasi vanha metsämies oikeaan aikaan astella metson soitimelle ottamaan osaansa, ollen ahon laidassa valmiina ja vaanien saalistaan yhtä valppaana kuin metsän musta kukkokin silloin, kun se piti kalkutusvuoroaan. Matti Möttönen, julma mehtomies, oli joka kevät soidinaholla aamuvartiossa ja sai monta metsoa, vaikka joskus rikkarastas, lorupekka, huuteli kuusenlatvasta:

"Voi, velikulta, voi velikulta, hukkaan tänne tulit, hukkaan tänne tulit. Puukko putos, puukko putos! Törttötiitiliä!"

Ahojen laitoja laukkovan jäniksen metsäperäläinen petti, laittaen kavalat lankansa vanhojen tuhviensa tavalla. Kolmesta haavasta ukko ketti kuorta, kolmesta lähteestä otti vettä ja pani siihen haavan kuoret sekä kolme ruununmynttiä. Tässä väkivedessä ukko keitti jänislankansa ja sitten heitti veden vasemman olkansa ylitse metsään sanoen:

"Metänemäntä, ota sinä nämä roskat, Anna mulle jäneksiä!"

Saipa tura sitten jänistä niinkuin ennen muinoin Simpsoni kettuja. Metsän lynkäpolvi laukkasi lankaan, vaikka se olisi viritetty uuninsuuhun.

Mutta metsänisäntä oli tarkka tavarastaan ja karjastaan, ja metsänkävijän piti ymmärtää myös hänen mielialansa sekä lähestyä häntä oikealla tavalla ja liikkua hänen avarassa erämaassaan oikeassa hengessä. Piti tarkasti varoa pilaamasta mainettaan ja pyytöneuvojaan. Menipä vain tyhmyyksissään ampumaan sellaista roskalintua kuin varista tai harakkaa taikka närhiä, niin painui pyssy iäksi pilalle, vaikka vain olisi höyhentäkin vikauttanut. Eikä ollut hyvä ampua kuusankaakaan, sillä se oli metsän mielilintu. Metsä menetti mieluummin vaikka rihman oravia kuin yhden kuusankalinnun. Niinpä metsä lähetti erämiehelle jo vastaan kuusangan ilmoittamaan, että on parasta palata takaisin. Sillä silloin ei erämaasta hyötynyt karvaakaan. Metsä oli ottanut ja pannut kaikki karjansa omaan metänaittaansa niin tarkoin, ettei näkynyt ainoatakaan, ei lentävää, ei juoksevaa. Metsän tyhjyyttä ilmoittaen myös vastaan sattuva harakka nauraa räkätti, ja samaa metsäkanakin käkersi. Mutta silloin oli metsän koko karja laskettu aitasta valloilleen, kun erämiehelle ensimmäisenä pyy piiskutti taikka pieni tiainen tuli vastaan tirskuttamaan. Jopa oikein hyvää onnea tuodessaan tiaisen piti tulla tupsahtaa ihan tupenkantimelle. Ainakin Jylhän Karhu-Matin tupelle tiainen räpsähti, kun vanha Matti oli menossa karhua saamaan.

Mutta muutamat metsänkävijät, kademielen täyttämät erämiehet, saattoivat pilata toisen pyytöonnen, niin ettei tämä saanut metsästä mitään, vaikka siellä kyllä saalista liikkui. Ei tarvinnut muuta kuin kolmineuvoisesta tupestaan kopistella rikkoja metsälle lähteneen miehen kolmeen jalan jälkeen ja manata:

"Kolmesti tuppi heilukoon, Ennenkuin mitään saat"

Mutta vielä parempi oli, kuullessaan toisen ampuvan, karjaista:

"Liha mehtään, veri kottiin, Piä mehtä omasi"

Silloin metsä kyllä piti omansa, eikä antanut ampumiehelle mitään.

Saattoi pahanelkinen myös pilata toisen pyssyn, parhaan pyytöneuvon. Mutta oikea erämies osasi päästää pyssynsä pienistä ja suurista piloista. Pienet pilat lähtivät kyllä, kun vetäisi pyssyn pajan ahjotulen lävitse tai hautasi sen yöksi lammaskettaan taikka pisti sen panokseen hopeaa. Suuret pilat taas karkkosivat, jos ajoi käärmeen pyssynpiippuun ja ampua roiskahdutti sen honkaa vasten, niin ettei madosta jäänyt kuin märkä läiskä. Jotkut vanhat, kovat korpiturat rohkenivat sielunsakin hinnalla parannella pyssyään ja onneaan. Rippileivän he ripustivat petäjän kylkeen ja ampuivat sitä että veri tirskahti. Sitten kyllä sai viljaa. Oikea metsämies varsin osasi varjella pyssynsä. Hän piilotti tukkiin ohranjyviä, eikä sitä asetta helposti toinen pilannut. Vielä vahvempi pyssy oli, jos sen lukkoruuvin kannan alle oli kiristetty palokärjen punainen otsatupsu.

Mahtoi hyvä metsäonni mennä muutenkin. Vipu-Samuli, Kyyjärven metsänkävijä, menetti erinomaisen onnensa, kun antoi äsken saamansa metsopojan Jouten-Kallelle, joka oli syntynyt Korpjoonin päivänä, eikä sentähden ikänään saanut metsästä mitään. Mutta metson mukana meni Vipu-ukon onnikin, niin ettei hän pari viikkoa yritettyään saanut höyhentäkään. Vanha Vipu-tura pystyi kyllä korjaamaan kovan onnensa. Hän meni Pienen-Pahtanevan laitaan, jossa kasvoi komea Tapionkanto, leveäoksainen, sammalhattuinen näre, jota myös mainittiin Metänemännän pöyväksi. Kolmesta tervaskannosta Vipu-äijä veisti isoja lastuja, kolme kustakin, asetteli ne Tapionkannon sammalpartaiselle laelle ja sytytti palamaan. Tervaksien ja sammalien palaa roihutessa Samuli puskeutui pohjoispuolelta näreen tuuheaan oksistoon, kontaten rungon ympäritse kolme kertaa vastapäivään ja kahdesti myötäpäivään. Mustaa savua tervaskannon lastut työnsivät, Tapionkannon partasammalet kärisivät ja oksat rätisivät, karistellen punaisia puikkoja äijän niskaan. Tukan ja kulmakarvat ne turalta kärvensivät, mutta metsäonnen ukko taas sai. Kun hän ensi kerran meni kokemaan pyydyksiään, oli niihin käynyt yhdeksän lintua.

Tarvitsivatkin entiset turat pilaamattoman metsäonnen, koska he korpimaitaan samoilivat kilpaa Tapion suurriistan kanssa. Piti ukkojen aina silloin tällöin käydä metsänemännän pöydässäkin pyytämässä parannusta. Sillä koska Metsä laski väkensä valloilleen, erämiehille tuli kiukkuinen pyytöpäivä. Villejä peuroja vaelteli saloilla väliin suurin laumoin. Salamajärvessä on muuan saari, Peurasaari, johon sanotaan peuroja surmatun. Lampuodin kartanomäellä oli ennen ollut pieni tupanen, jota oli nimitetty Nylkytuvaksi. Siinä Lampuodin muinaiset suuret noidat olivat nylkeneet peuroja ja vielä kuolemansakin jälkeen ruumiina möykänneet ja haastelleet villipeuroista. Jylhän vanha Karhu-Matti oli surmannut lukemattomia metsän villejä sarvipäitä. Kivijärven risumäkeläiset, jotka asuivat Risumäen isossa korpitalossa Perhon rajanaapureina, olivat kuuluja metsämiehiä ja surmasivat kaikenlaista korvenelukkaa. Entinen Risu-Jussi, vanha erä-äijä, saattoi kevättalvella valitella vieraalleen:

— Tänä talvena on tapettu viistoista peuraa ja karhu kuuvestoista… ja lihat on syöty niin, että onko mitä vieraan etteen panna.

Kilvan perhosten ja karstusten kanssa risu-miehet ajelivat villipeuroja ympäri villejä korpimaita. Kaatoivat he kerran yhdessä kivijärveläisten kanssa koko peuraparven Kirvesjärven salmeen. Mutta kun Saunakylän miehet pitivät Kirvesjärven seutuja omina erämainaan, he nostivat kovan käräjäjutun peurantappajia vastaan. Lonttosen Jussi, Juoksuahon Tammisten esituhva, tyytyi kyllä, kun sai pari peuraa palkinnokseen, jopa rupesi rakentamaan sovintoa riitaveljesten välille. Mutta saunamäkiset ajoivat asian loppuun asti, ja Viitasaaren käräjillä annettiin riiteleville päätös:

"Karhu on kiertäjänsä, hirvi hiihtäjänsä, peura sen, joka ampuu".

Näin risumäkeläiset saivat pitää peuransa, ja Lonttosen tuhva oli heidän kanssaan tämän jälkeen aina hyvissä väleissä.

Saivat entiset eräturat monesti hiihtää komean hirvenkin kintereillä. Leveillä koivuisilla tai mäntyisillä suksillaan miehet mennä kahistivat työnnellen kaksin sauvoin, ja sauvojen alapäässä oli puinen, pyöreä, koveropohja porkka. Sukset olivat kyllä hyvin liukkaat, sillä niitä oli kevätpäivän paahteessa tervalla voideltu ja hiottu rasvaisilla kalansuolilla, niin etteivät ne enää tarvinneetkaan muuta voitelemista. Ja vitsaisella mäihystimellä pysyi suksi hiihtäjän jalassa kiinni.

Suuri hirvi oli komeinta antia metsänemännän aitasta. Varsinkin syksyllä, kun hirvi oli kesän kuljeskellut rehevissä lehtometsissä ja hyllyvillä nevoilla, oli sen lihava ruho köyhälle korvenraatajalle parasta talven eläkettä. Kaikkein parhaita erämaan herkkuja olikin:

"Hirven huuli, peuran kieli, matteen maksa ja hongan oksa".

Mutta talvella, kun hirvi nälissään joutui jyrsimään puuta ja puunparkkia, sen liha muuttui huonomman makuiseksi. Kelpasi se silti kyllä metsäläiselle, jopa oli hyvääkin. Erämies joutui täyteen pyytöintoon, kun vain huomasi hangella sen aikamiehiset jäljet taikka näki tumman jättiläisen harppovan valkoisessa erämaassa. Näytettiin vanhalle yliperäläiselle joskus sellainenkin komea korpinäky, että kahdeksan suurta kyrmyniskaa metsäläistä, muutamat korkeilla sarvilla kruunattuina, ylpeästi mennä haarikoi pitkin aavaa, lumista nevanselkää. Iänikäisen pyytömiehen veret tämä näky nosti ihan villiin.

Kuulut Risumäen miehet sekä vanhat jylhäset hiihtivät monesti myös hirven kintereillä. Tuli kerran kevättalvella Jylhän Karhu-Matti etsimään Risu-Jussia hirvenajoon. Oikeaan aikaan ukko tulikin. Risu-miehellä oli kohta nälkä ovella, ainakin ensi sanoiksi piti Jylhän karhuturalle todistaa:

— Viistoista peuraa on tapettu, karhu kuuvestoista. Lähemmä nyt ajamaan hirveä!

Lähtivät turat korpeen, saivat suuren sarvipään ajokkaakseen ja kannustivat sen kantapäillä kolme vuorokautta, tyhjä eväskontti vain hartioilla keikkumassa. Vanha, sitkeä metsänvaltias laukkoi omia kotikorpiaan vetäen miehiä perässään yli valkoisten nevojen ja halki huurteisten korpien. Mutta yhtä sitkeät ajomiehet olivat myöskin kotitanterillaan ja painoivat perässä kuin viholliset. Ei ollut ajajien kontissa evästä, mutta ei saanut ajettukaan syömärauhaa. Nälkä häntä ahdisti, ja nälkä kurni miestenkin sisuksia. Mutta nälkäisten korpelaisten edellä juoksi höyryävä liha ja lämmin veri pitäen uupuvan miehen väkisinkin suksien mäihystimissä. Näin mennä rähjättiin monet nevat ja monet kankaat ja ryteiköt, käytiin kaukana Lestinkin erämaissa, Valvattien takana, palattiin taas takaisin kierrellen ja kaarrellen, höyryten ja huohottaen, ja saavuttiin viimein samoille saloille, mistä oli lähdetty. Loppua tehden metsän sarvekas otus kahnusti edellä, ja viimeisin voimin pyytömiehetkin kaahasivat perässä. Kuusjärven taakse kun jouduttiin, niin jo vihdoinkin päästiin pyssyä käyttämään. Risu-Jussi ampaisi ensimmäisen panoksen, mutta se sattui huonosti. Jylhän tura työnsi kiireissään kaksi mittaa ruutia putkeensa ja pamahdutti vasten hirveä, joka hätäpäissään laukkasi kohti vainomiehiään. Mutta ukon ankara panos potkaisi taakse, niin että suolatoosa, joka oli liivin rintalakkarissa, painui sijansa rintaan, ja tura keikahti kuin tukki selälleen hankeen. Risu-Jussi vain ennätti parkaista:

— Hirvi tulee päälles!

Mutta Matti makasi vain. Ja hirvikin samassa tupsahti turvalleen, sillä turan ammus oli siepannut huulesta kuin nauriin lohkon ja mennyt sitten rinnasta sisään sekä tullut ulos saparon vierestä.

Risu-Jussi luuli turan saaneen oikein kuoleman kolahduksen. Meni hän kumminkin, nykäisi äijää rintapielestä ja huusi:

— Tokko ookkaa kuollut?

Matti havahtui ja pääsi henkeään huokumaan, kun suolatoosa repäistiin irti rintakolostaan. Saattoi hän ökistäkin:

— En minä kuollut oo…

Kiireesti Risu-Jussi hyppäsi hirven luo, viilsi puukolla kurkun auki ja huusi turalle:

— Tule juomaan hirvenverta… jos kykenet!

Matti kömpi kinoksestaan ylös ja mennä kahnusti saaliin luokse, joka suurena tummana kasana vieläkin koipiaan nytkien maata retkotti valkoisella hangella. Kuusi kourallista mies särpi lämmintä verta, joka solkenaan virtasi kurkusta, kun vain avasi Risu-Jussin aukkoa. Vuoro-vuoroon nälkäiset ukot siinä aukoivat ja sulkivat veristä läpeä kouraisten punaista leppää suuhunsa. Ihan koko olennossaan, josta veto jo oli kokonaan lopussa, ukot tunsivat, kuinka elämää antava voima metsän sortuneesta valtiaasta siirtyi heihin, voittajiin. Suuri olikin tämä metsänmies, joka kolme vuorokautta oli jaksanut lennättää perässään koko seutukunnan parhaita erämiehiä. Kun turat rupesivat saalista nylkemään, niin Risu-Jussi, iso ukko, hirven mahalla seisoessaan tuskin saattoi nostaa jalan suoraksi.

Kun turat olivat saaneet kyllikseen hirvenverta, he kohta taas olivat entisiä äkäisiä korvenäijiä. Uskalsivatpa ukot astella Kuusjärven taloon, jossa pappi parhaillaan piti niin kovia lukukinkereitä, että niitä parhaatkin vaarit kauhistuivat. Mutta Jylhän Matti, naama vieläkin sekä kourat hirven veressä, asteli oikopäätä tuvan perälle, papin pöydän eteen ja vetäisi vyöstään verisen hirvenkorvan, viskasi sen pöydälle ja kysyi papilta:

— Tunnekkos tuota?

Kaikkein mahtavin metsäläisten suuressa joukossa oli kumminkin karhu, ja kaikkein parhaat miehetkin tarvittiin sitä vastaan, niinkuin suuret Jylhän turat, tuima Risu-äijä ja Mehtä-Porasen kovat korpelaiset sekä Karhunpiilon ukot Lestillä ynnä Urpilaiset Kivijärvellä.

Olikin kovilla metsänkävijöillä kiistakumppaneita, sillä ennenvanhainen karhu piti näitä suuria saloja parhaina perintömainaan. Täällä olivat hänen edesmenneet tuhvansa asuneet ja möyrineet kusiaismättäitä, täällä hänkin sai mielin määrin möyriä ja mellastaa. Ja näin vanha korvenäijä tekikin, penkoi kaikki kangasmättäät, kaiveli lahokannot, poimi nevoilta muuraimia ja ahmi marjoja mättäiltä ja sitten vihelteli vain. Saattoi äijä toisinaan kiukkupäissäänkin hyppiä, paiskoa kantoja ja karjahdella sekä puhallella kämmeniinsä niin, että vinkui, sitten taas karjaista kuin vanha vaari karkealla äänellä: "Kokko kaar!" Voi metsänukkojen kesken tulla joskus hurja tappelukin. Kinnulan tura kuuli kerran metsässä kamalaa jyminää ja karjuntaa. Kangas vain kumisi ja ryski, niin että äijä luuli sotaväen olevan tulossa. Hongan takaa ukko peloissaan kurkisteli ja näki, kun kolme kontiota mennä jymisti pitkin metsiä. Suuri akkakontio kyökytti edellä, minkä konteista pääsi, ja kaksi porhoista ukkokontiota paukkasi perässä, hirveästi karjuen ja tapellen keskenään. Kävi karhuvaari monesti varkaisin talonukkojen jyväisissä halmeissa, tehden toisinaan pahat pilat, ja kun metsänukko oikein äityi elämöimään, hän hyppäsi lammaslaumaan nutistaen parhaat pässit ja emälampaat ruokapaloikseen, kävipä usein karjaankin kaataen ja repien elukoita minkä ennätti. Pirttikosken takaisilla sydänmailla, Pässikankaalla, karhu kerran hävitti yli kaksikymmenisen lammasparven niin tarkoin, että vain yksi ainoa pääsi kotiin huutamaan surkeutta. Möttösen kylän äärellä, suuren rämäkön tiheässä metsikössä, metsänisäntä usein vihelteli, vieläpä kerran keskellä parasta päivää tappoi Möttösen miniän lehmän ja hautasi Luusaareen. Mutta kun Möttösen vanha Riitta-Liisa meni lehmänraadolle ja siellä pyllötti metsään käsin kolme vuorokautta, karhu niin häpesi, että käsi silmillään pakeni pois, eikä tullut rämäkölle kolmeen vuoteen.

Vanha, ruma noitaämmä saattoi näin kyllä kovan karhun karkoittaa, mutta tavallinen syntinen sai häntä aina ajatella suurella pelolla ja vapistuksella. Karhu tiedettiin kyllä olevan hänen oikea isiltä peritty huutonimensä, mutta nimittelipä vain metsän pihkasilmää karhuksi, hän helposti suuttui ja tuli tavattaessa yhdeksää askelta lähemmäksi. Parasta oli sanoa mehtäläiseksi, metalliseksi ja metän elukaksi sekä kontioksi, ja kaikkein parasta nimittää niinkuin ikivanhat turat, kouvoksi. Kova Risu-Jussi, vaikka oli niin peloton mies, että kykeni ottamaan hengen karhulta, puhui vain kouvosta, kouvonpojasta ja kouvonpesästä. Kumminkin karhu, kouko, oli Risu-turan ankarin metsällinen vastamies. "Kouko teijät kottiin ajakoon!" manattiin joskus vihapäissään, kun karja ei aikoinaan ruvennut palaamaan metsästä. Tämä oli kovin mieletöntä manaamista, sillä kouko kyllä kehtasi tehdä niinkuin kehoitettiin. Olipa metsäläinen niin äkäinen, että kosti karjalle, jos talossa kovin suosittiin karhuntappajia. Kun Juoksuahon Erkki kerran laski Risumäen karhunajajat tupaansa yökaudeksi, niin jo seuraavana kesänä kontio kaatoi melkein koko karjan, kaksi päätä vain jätti, viisi vei. Juoksu-Erkillä ei ollut muuta neuvoa kuin kirvestää tappokentälle hongankylkeen risti ja puumerkki ja mennä Risumäkeen valittamaan talvisen kestityksen surkeita seurauksia. Näinpä oikeat ukot eivät laskeneetkaan karhumiehiä yöksi tupaansa, vaan metsäläisen ajajat saivat, jos halusivat, mennä saunaan kellettelemään, elleivät jääneet korpeen rakovalkealle.

Näin ankara metsänmies saattoi olla, ja vielä vähemmin hän kärsi itseään pilkattavan. Hietalan Jussi, Kinnulan mies, oli niin mieletön, että ilvehtien nosteli kuolleen karhun saparoa ja tiiraili toisella silmällään. Mutta pian tuli Jussin silmä niin kipeäksi, että oli melkein mennä. Ja niin kova voima metsänukossa oli, että ihminen korvessa liikkuessaan tunsi jo kammoa ja pelkoa ollessaan kouon lähellä, vaikkei pahaa vaaria vielä näkynytkään. Jos se näkyi taikka kuului, sitä suuremman kammon se herätti. Kun kontio rytki halmeen aidan takana metsässä, tuli Kinnulan Puras-ukkoon niin paha paino, kipu ja kankeus, ettei hän tahtonut päästä minnekään.

Mutta monesti koetellut kovat karhuturat eivät pelänneet eivätkä tunteneet kammoa, vaikka olivat kontion kanssa joskus ihan käsirysyssäkin. Mehtä-Porasen Antti Vareksen perillisetkään eivät säikkyneet metsänäijän perillisiä. Kaksin, kolmin koirin korpitalon miehet monesti liikkuivat pitkin erämaita, ja ankara meteli vaelsi aina heidän matkassaan. Koirat haukkuivat tavan takaa, lintuja pudoteltiin puista, poimittiin niitä ansoistakin, ja monta muutakin metsänelukkaa päästettiin päiviltä. Mutta kun satuttiin päämetsäläisen kanssa samoille mättäille, tuli täysi korven tappelu, pyssyjen pauke ja koirien ärhentely ja kontion kamala karjunta. Korpi siinä tavallisesti menetti taas miehensä, ja kun Mehtä-Porasen vanha tura sitten asteli kirkonkylään, oli hänen kontissaan metsänterveisinä pappilan emännälle suuri musta karhunkontti.

Yhtä kovasti kävivät kontion kimppuun Risumäen miehet, vanha Risu-Jussi kaikkein kiivaimpana ja sitten joukossa jo Risu-Penna, Jussin poika. Kaksin, kolmin koirin hekin kiertelivät metsiä, kaksi koiraa karhunhaukkuna, kolmas lintuja varten. Ja erämaat ajettiin ympäri aina Karstulaa, Kivijärveä ja Lestiä myöten. Kovia karhuntappajia olivat myös Vasamäen veljekset, samat vanhauskoiset noitaturat, jotka kerran rymähdyttivät mäelleen tavattoman asuinrakennuksen. Pelkäämätön karhupekka oli myös Hovilan Antti Salamajärvellä. Ainakin hän kerran, kun kontiota ammuttiin pesään eikä ruvennut sieltä mitään kuulumaan, konttasi aukosta sisään katsomaan, mitä siellä tehdään. Nuora vain sidottiin Antin koipeen, kuten ennenvanhaiselle hölmöläiselle. Mutta miehellä ei ollut hätää: vainajana metsänukko maata retkotti kotipahnassaan. Eikä mitätön mies ollut Kinnulan Vihta-Jussikaan, jolta karhunajossa kontio kuoraisi päänahan luuta myöten pois, niin että kallo komotti valkoisena kuin koivun kääpä.

Mutta Jylhän miehet, isot ja äkäiset, suurikurkkuiset metsämäen turat, olivat kaikkein kiukkuisimpia karhumatteja. Risu-miesten kanssa he monesti yksissä lähtivät kontionpesää kornaamaan, tapellen sitten korvenisännän kanssa verissä päinkin. Mutta monta kertaa jylhäset ajoivat metsäläistä vain omin voimin. Mainioin Jylhän erämiehistä oli vanha Karhu-Matti, Samulinpoika, joka viime vuosisadan alkupuoliskolla piti koukoja kovilla. Kahdeksantoista karhua sanotaan Matti-äijän kaataneen, Viita-Jussin kanssa kerran niinkin valtavan metsäläisen, että sen lihat painoivat 18 leiviskää, ja ylystä tuli kaksi leiviskää. Tämän metsänäijän ukot kohtasivat aivan sattumalta hiihtäessään metsonsoitimelle mukanaan vain Aapa Jylhän takomat lintupyssyt, niin pienireikäiset että kuula katosi hyppysiin, peukalonpään ja etusormen puristukseen. Kun miehet metsässä mennä kahnustelivat, Jussi edellä, Matti perässä, karhu äkkiä kapsahti ylös Jussin suksien alta, niin että hiihtäjä keikahti nurin, saaden pyssynsä lunta täyteen.

— Lataa pyssy pian uudestaan! Matti komensi ja pikkureikäisellään pimahdutti otusta rintaan. Sitten tura heitti aseensa Jussin ladattavaksi ja taas toverinsa pyssyllä piukaisi päälle hyökkäävään kontioon pikku marjan, ja vielä kolmannenkin kerran napsahdutti jälleen omalla luodikollaan, Jussin yhä hosuessa latausmiehenä. Silloin karhuparka jo totteli ja kuukahti kynsilleen. Tottumaton Viita-ukko aikoi heti mennä sitä nykimään, mutta Matti karjaisi:

— Älä mene! Peräkarvat liikkuu!

Metsänmies kapsahtikin kantapäilleen, loikaten Jussin suksien kannoille, niin että ne rätkähtivät poikki. Ei ennättänyt mies edes puhaltaa suustaan vanhaa karhumanausta, jota pahimmankin metsäläisen täytyi totella:

"Älä tule miehen päälle!"

Mutta äkäinen Karhu-Matti oli aina valmiina. Piukahti taas pikkureikäinen, ja karvas pippuri upposi karhun kainaloon. Siihen täytyi metsänmiehen tyytyä ja sortua hangelle.

Kuulu ja peloton mies oli Jylhän vanha Matti. Kun hän 85-vuotiaana kuoli 1865 ja haudattiin, niin itse pappikin saarnasi ja luki tuhvan elämäkertaa sekä sanoi:

— Siinä se nyt makaa se mainio karhuntappaja.

Isä-Matti meni, mutta poika-Matista tuli Jylhän toinen Karhu-Matti, joka miltei yhtä kovana miehenä kuin isäkin hiihteli turan latuja, karhoten monet metsäläisen pesät ja nitistäen niiden eläjiltä hengen. Monesti ukolle unessa ilmoitettiin kontion talvinen rytö, niin että hän tiesi jo lähtiessään mistä päin metsällistä on etsittävä. Neljä, viisi koukoa Matti näin käsitti ja surmasi.

Mutta oikeita metsän möyryjä olivat Lestin Karhunpiilon miehet, rumat, törkeät turat, jotka kyllä tohtivat käydä kiinni suurimpaankin kontioon. Olivat ukot suurta sukuakin, kuulun Kinnulan urohon, Lassi Urpilaisen, jälkeläisiä, ja metsänkävijöitä monessa polvessa. Vanhat turat, Parta-Kustit, Matit ja Juhat, olivat rautakaarisella perintöjousellaan ammuskelleet peurojakin. Isältä vanhimmalle pojalle oli jousi järjestään joutunut, mutta niin oli pojasta aina polvi pehmennyt, että jokainen perijä jousen saatuaan oli ensi töikseen käyttänyt kaaren pajassa ja ohentanut jaksaakseen sen jännittää. Oli miehillä toinenkin perintökalu, tukeva karhukeihäs, joka kyynärää pitkine rautaisine terineen oli julma ase miehen kädessä, kun hän ryhtyi tappelemaan kontion kanssa.

Lestin kaukaisessa peräkulmassa, Perhon ja Kinnulan rajoilla, Karhunpiilon möyryt asuivat. Siellä, kalaisen Lehtosenjärven niemellä, oli oikein suuri savupirtti, jossa ei paljon jumalanviljaa nautittu, mutta vain mustaa metsänviljaa, vedenviljaa ja karjanviljaa sekä karkeaa petäjäistä. Pieni äijä oli Karhunpiilon vanhin, Juha-tura, mutta paksu ja väkevä, ja niinkuin vanhalla Jaakopilla, oli hänelläkin kahdesta akasta kaksitoista poikaa, kaikki samanlaisia metsäkörrejä. Kävi mökä erämaissa, kun miehet siellä liikkuivat sekä kontioiden että petäjien kimpussa, milloin nylkien mustaa metsäläistä, milloin kettäen petäjänkylkeä. Oli miehillä aina matkassa suuri, harmaa koira, Loukas, joka oli niin äkäinen, että saattoi hyökätä karhunpesäänkin ja repiä, niin että paljas läikkä paistoi kontion selässä, kun se kuopaisi hangelle. Ja kun miehiltä sattuivat metsässä pyssynluodit loppumaan, napsivat he hurstimekoistaan tinanappeja, takoivat niistä kuulamokaleita, työnsivät isoreikäisiinsä ja paukuttivat. Karhunhampaita ja -kynsiä ukot tallettelivat vahvoina taikakaluina ja karhun väkevää sappea jo he poikasina olivat nautiskelleet luontoaan nostaakseen, ja isämeitänsä he joskus lopettivat sanoihin: "Mutta päästä meitä pahasta". Näinpä korpijärven rantalaiset olivatkin sellaisia ukkoja, että karhun täytyi heitä totella. Kun vain tura ärjäisi pakenevalle karhulle: "Älä jätä!" niin se heti pysähtyi, ja kääntyi kohti, kun karhunpiilolainen karjaisi: "Käänny päin!" Monta koukoa metsäperän miehet kaatoivat, väliin kaksin, kolminkin samasta pahnasta.

Henkensä kaupalla vanhat turat monesti saivat tapella kontion kanssa, ennenkuin saivat hänet nujerretuksi. Mutta sitten he pitivätkin metsänvaarille komeat hautiaiset niinkuin ainakin ison talon isännälle. Mitä isompi metsänmies, sitä komeammat piti saada pidot. Koko kyläkunta asteli peijaistaloon, mihin metsänvainaja oli ajettu. Siellä oli miehille tarjona parasta metsällistä ja vielä viinaakin. Karhun pää, kämmenet ja sydämykset sekä munuaiset oli pantu isoon karjapataan ja keitetty tavaton rokka, ohranryyneillä suurustettu. Oli vielä paistettu kontion väkevää, mustaa lihaa, oli rasvaista ylystä, joka paksuna läskisenä vuotana oli vetäisty äijän selkäpiistä ja pantu suolaan. Sai siinä nälkäinen kylänmies taas kerran vatsansa täyteen oikeata metsällistä, tummankeltaista ylystäkin, joka oli makeampaa kuin läski. Ja viinaa juotiin aina vähän päästä. Kivijärven Varesmäessä oli peijaispöydällä ollut vanha karhunkallo, josta oli ryypitty viinaa, ja tämä oli ollut oikein juhlallista. Kaikki olivat siitä nähneet ja tietäneet, kenenkä muistoksi peijaisia pidettiin. Oli laulettu pitkä virsi vainajan kunniaksi, laulettu kuinka koukokin kyllä ryyppää viinaa, kun vain tarjotaan. Vanhat Jylhän ukot nakkelivat ryyppyjä napulla suuresta kupariastiasta, tullen lopulta niin hyvälle luonnolle, että hyppivät ja tanssasivat vain. Kasvoi komea karhunpäämänty kartanon takana Kangaspellolla, ja sen juurelle turat astelivat remuten, sileäksi kaluttu karhunkallo itse Karhu-Matin kainalossa. Siinäkin vielä, vanhan petäjän tyvillä, vanha Matti kallo kainalossa hypähteli ja lauleli:

"Huppili lii lii lii, Huppili lii lii lii…"

Metsän vainajan maahanpaniaisia turat siinä tanssahtelivat. Ja sitten kohotettiin karhunkallo männynoksaan. Mutta pian taas pääsi pyssymiehen pyytöluonto valloilleen. Haettiin isoreikäinen ja ruvettiin kilvaten ampumaan puuhun pantua kalloa. Kuudenkymmenen akseleen päästä vuorottain mies mieheltä tähdättiin ja pamahdutettiin niin monesti, että saatiin sattuma. Täytyi väliin kahteen kertaan käydä miesten rivi, ennenkuin remuavasta joukosta lähti osuva kuula.

Iloisella luonnolla lähdettiin kontiovainajan viimeisestä maallisesta kodista, ja parhailla vierailla oli matkassa mustaa metsäläisen lihaa ja mustankeltaista ylystä kotiväellekin maistiaisiksi.

Kalpea kallo jäi männynoksassa killuen kertomaan ohitse kulkijoille ja taivaan tuulille korpitappelusta ja sen iloisesta loppujuhlasta. Saattoi samassa puussa olla jo entisestäänkin samanlainen metsänkallo, toinen ja kolmaskin vaalennut voitonmerkki.

Talon ja talonmiesten kunniapuuna ja metsänvaarin merkkipuuna karhunpäämänty kohosi kartanon tauksilla. Jokaisen vanhan karhutalon merkkipuuna se nähtiin. Jylhän lähettyvillä, järven rannalla oli entisaikaan niin iäkäs kontiopetäjä, että siitä löydettiin rautainen nuolenkärki, jolla aikoinaan lienee ammuttu oksaan ripustettua kalloa. Toinen petäjä saatiin sen jälkeen Kangaspellolle, ja siinä oli entisaikaan monta kalloa. Tämäkin, tyveltään yli kolmikyynäräinen rutimo, on jo sortunut maahan. Iso petäjä oli ennen Mehtä-Porasen riihen luona, ja petäjän oksien tynkiin oli pistelty karhunkalloja. Kuusjärven miehillä oli mäenlaidassa karhumänty kalloineen, ja Kivijärven Varesmäen mäkirinnassa nähtiin komea kallopuu, samoin Talviaisten kartanolla sekä Kinnulan Hakkilassa.

Mutta Vasamäen vanhoilla tietäjäturilla oli kaikkein komein karhupetäjä, lyhyt ja paksu taarikkamänty, karsittu aina lakkapää latvaan asti, latvankin alta vielä kolmea korttelia paksu. Vain muuan oksantynkä oli rungon kyljessä, ja siinä valkea kallo irvistämässä. Mäen rinteessä, noron puolella, se seisoa törötti kuin ylpeä tuuheahattuinen talon ikätura. Mutta Vasamäen poika keikahdutti komean puun kalloineen nurin, vaikka vanhat ukot kielsivät ja varoittivat:

— Vielä saat siitä muiston, jos sen kaa'at!

Saikin poika muiston. Päätä rupesi pian ajamaan, ja ajoi toisen puolen aivan surkeaksi. Ja vanhat sanoivat:

— Näit nyt! Se oli vanhojen turien karhunpäämänty… mahoit antaa sille rauhan.