NAISET KÄSITÖISSÄ

Erämaa kasvatti perillisensä ankaraksi työmaaorajaksi — ei ainoastaan miestä, vaan myöskin naisen. Jos korpi miehestään monesti puristi kaikki, mikä siitä suinkin lähti, niin yhtä kova isäntä se oli naisellekin, heikommalle astialle. Nevamaiden tytär oli luotu miehen ainaiseksi työkumppaniksi. Jok'ainoaan raadantaan, mihin mies pystyi, naisenkin piti tarttua ja pystyä. Talviset tervanteot ja puidenajot sekä kaupunkimatkat olivat metsien tyttärien tavallisia asioita. Kesällä taas nainen nähtiin miehen rinnalla kaikkialla, uudispeltoakin kuokkimassa, jopa vetelää nevaojaa kaivamassa. Ruokottomia rapaisia liekoja he vääntelivät ylös yhtä hyvin kuin vahvat miehet, ja taas tarttuivat lapioon taikka kirveeseen ja riehuivat niin että rapa roiskui. Kyntäminen, sahran kurjessa asteleminen oli tavallista naisen ammattia. Kaukaisille nevaniityille mentäessä naisetkin saivat kantaa raskaita eväsriippejä. Siihen he olivat kyllä tottuneita, varsinkin sydänmaiden pienet eläjät, jotka saivat kesäisin kantamalla kuljetella ruokatavaransa kulkuteiden varsilta.

Kaiken raatamisen lisäksi oli naisten huolena vielä karjanhoito. Kaikkein ensimmäiseksi emäntä kopisti piiat ja muut naiset aamulla ylös navettaan karjaa katsomaan. Ja kumminkin, kun miehet lähtivät töihin, piti naisten jo olla matkassa, saaden monesti leipä ja suolakala helmassaan juosta haapsottaa muiden jälkeen.

Miehillä oli heidän ruokaleponsa ja muut joutohetkensä aina silloin tällöin, mutta ahkera nainen ei saanut levähtää paljon milloinkaan. Talvisella hautapirtillä oli hänellä sukankutimensa mukana, ja kesällä töihin mentäessä naisen kädet aina näppärästi käyttelivät sukkapuikkoja. Nevaniitylle asteltaessa keräkoukku keikkui ronkalla, selässä poukkui piimäleili, ja mitä sukkelammin metsäpolkua paineltiin, sitä sukkelammin myös piirrot liikkuivat. Jalat veivät naista metsäniittyä kohden, ajatukset kulkivat omilla teillään, mutta sormet vain vanhasta tottumuksesta askartelivat sukkapuikkojen kanssa. Silloinkin kun miehet niityn rantakentällä väsyneinä kuorsasivat ruokalepoja, naiset istuivat ja pistelivät silmiä sukankutimeensa. Saattoivatpa ahkerimmat tuikata muutamia tikkauksia kutimeen sillä aikaa, kun miehet seisahtuivat viikatetta tikkuamaan. Eloja riiheen ahdettaessa oli lyhteiden antelijalla kudin, johon elokuormaa odottaessaan ennätti aina jonkun silmän pistältää. Mutta Vetelin naisilla sanottiin olevan hurstipaidan neule matkassa kirkkotielläkin, ja sitä sydänmaalainen jo piti liiallisena ja sanoi:

"Neuloo kun Vetelin akka paitaa kirkkotiellä!"

Sukan ja vanttuun kutominen, tikkaaminen, oli käsitaitoja, joita yliperän nainen oli jo pienestä pitäen saanut opetella ja kaikkein enimmin koko elämänsä aikana tehdä. Jo viisivuotiaalle tyttärelleen emo saattoi pistää piirrot käteen ja panna pienet sormet pistelemään sukkarihmaa. Ja siitä alkoi elinkautinen sormien ja piirtojen kanssakäyminen, tuottaen sukkaa ja vantutta. Kaikkein ahkerin tikkausaika oli kumminkin syksyllä, mikkeliltä, kun ulkotöistä oli päästy. Silloin koko talon naisväki kulki kutimet käsissä, lankaa kului kerä toisensa perästä ja orret täyttyivät talven varaksi villaisilla käsineillä ja jalkineilla, sekä uusilla että uudistetuilla. Sen jälkeen piirrot joutuivat taas vähäksi aikaa merenruohoista tai pilleistä tehtyihin piirtotönttöröihin.

Pitkä talvi oli naisten paras työaika. Silloin kun miehet rähjäsivät lumisissa metsissä, naiset ahersivat kotoisissa puuhissa, jotka kyllä eivät suinkaan aina olleet kaikkein helpoimpia. Joutuipa syksyllä heti, kun tikkausten aika oli mennyt ohitse, ankara pellavan ja hampun siivoaminen, ja tämä kyllä oli kaikkein kovinta, mitä kotoinen naiskansa sai kokea. Jo kolmelta, neljältä aamulla, joskus kahdeltakin, naiset kiiruhtivat saunaan loukuttamaan. Se oli tavatonta työtä. Kovia hampunluita ja pellavia sai päiväkaudet raskaalla loukulla hakata rikki, niin että ihan käsiselät turposivat ja kalvoset kävivät helliksi. Saunassa oli kuuma, ja hampuista karisevaa pölyä ja savunnokea oli huonepöksä niin täynnä, että alussa heikot henget aivan tulivat kipeiksi ja antoivat ylön. Mutta loukunkantta vain piti hakata, että luut rutisivat, ja isoissa saunoissa oli neljäkin loukkua yhtaikaa käynnissä. Moniksi päiviksi riitti loukuttamista, sillä viisi-, kuusisataa hamppu- ja pellavakerppua saattoi olla hyvässä talossa, parhaissa tuhatkunta. Kun loukuttaminen loppui, alkoi lihtaaminen, ja sitten piti vielä vitimellä pieksää päistäreitä pois, sitten häklätä ja lopuksi harjata niin puhtaiksi, ettei alla olevaan vesiastiaan laskeutunut tomuhiukkastakaan. Häkläten ja harjaten saadut tappurat pantiin talteen, ja pellavat kierrettiin sormauksiin, joita aina kaksikymmentä sidottiin samaan lettiin.

Kun saunasta saadut hamput ja pellavat otettiin esille, oli taas työmaa koko talon naiskansalla. Aamusta iltaan rukit hyrräsivät tuvassa. Karjaa vain välillä käytiin ruokkimassa, ja taas heti istuttiin rukin ääreen. Isossa Korpeisessa pörräsi yhtaikaa seitsemän rukkia ison takan ympärillä, pörräsi myöhäiseen iltaan asti. Pökköä vain paiskattiin tuleen, niin että koko tupa loimotti ja surisi talvista iltaa, ja tavaton hiilos punoitti takanperässä, kun väki viimein lähti levolle. Piikakentta vain sai jäädä hoitelemaan peltejä kiinni ja kampailemaan tukkaansa pysyäkseen hereillä.

Kova kilpa oli kehrääjillä, jokainen yritti, kuka vain saisi enimmin valmista, aloittelevat tyttäretkin koettivat vääntää tappurakuontalosta lankaa, minkä pienet hyppyset kestivät ja vanha rukki veti päälleen. Mutta tottuneet aikuiset ja tummut kehräsivät täyttä pellavaa ja hamppua että surisi, ja suu vain tahtoi alituisesta näppien kastamisesta aivan kuivua. Oikein hyvät kehrääjät ujuttelivat valituista parhaista pellavista hienoa rihmaa, jota tarvittiin vaatteiden ompelemiseen sekä suutarinlangaksi.

Koko syystalven, aina jouluun asti rukit saivat hyrrätä pellavan ja hampun kimpussa. Sitten jo niistä päästiin, mutta joululta alkoi yhtä ahkera villojen kehrääminen. Ja taas sydänkuilla oli talossa täysi työ ja surina, kun villoja laitettiin langoiksi. Toiset naiset karttasivat ja toiset kehräsivät, ja vuoro vuoroon siinä joutuivat käsiteltäviksi lampaiden jouluvalat ja matinvillat, kesävillat ja loimivillat, vielä karitsain lieminkivillatkin. Karttaajanaiset istuivat takan vieressä, villat olivat takalla lämpöisessä, kartat raaputtivat ahkerasti toisiaan, tehden aina silloin tällöin pikku kieppauksen toisin puolinkin, ja keveitä lepeitä pyörähteli sukkelasti lattialle levekoppaan. Kehrääjät taas hyrryttivät rukkejaan oikein kilvan. Näppärimmät naiset päästivät päivässä kymmeniä pasmoja. Möttösen tummun rukki kieppui, niin että hurina kävi, kieppui illalla vielä senkin jälkeen, kun muut jo olivat menneet nukkumaan. Tummun päivämääränä olikin 30 pasmaa saranloimia. Jylhän Liisa hyrräsi 35 pasmaa, ja ennätti vielä hoitaa lehmät, mutta muori liikkuikin aina juoksujalkaa yli pihan mennessään.

Monesti emännät, kun villat tuottivat kovan kiireen, kutsuivat naapurin naisia karttuu- ja kehruutalkooksiin yhteisin voimin auttamaan. Hyvät kyläläiset kyllä mielihyvin tulla hynttyyttivät, kuka kartat kainalossa, kuka rukki olkapäällä, ja kohta tupa, naiskansalla ja rukeilla ahdettu, surisi ja porisi. Rukit hyrräsivät ympäri lattiaa, ja karttaavat naiset täyttivät takan ympärystän. Ei hyväsuisillakaan akoilla ollut aikaa tarttua takan juorurenkaisiin puhelunpitoa varten, mutta silti kyllä otettiin, minkä vain työltä ennätettiin, koko seutukunnan asiat suureen puhemyllyyn. Hupaisesti vieri tunti toisensa perästä, kun tuvantäyteinen vaimoinen väki sai siinä aivan omin päinsä aherrella. Ja emäntä aina silloin tällöin muisti apulaisvieraitaan kahvilla, jopa iltapuolella lihaperunoilla. Hyvillä mielin rukkiselkäinen, karttoja kantava naiskansa lähti illalla astelemaan kotiinsa, kokoontuakseen taas jonakin toisena päivänä toiseen taloon.

Villain kehräämistä kesti helmikuun loppupuolelle, ja sitten saatiin rukit siirtää syrjään. Alkoi kova pellava- ja hamppulankojen keittäminen. Isoon pataan lyötiin tuhkaa ja lankavyyhtejä, keitettiin päiväkausi. Sitten viihet pestiin ja huuhdottiin sekä aseteltiin vartaisiin ladon tai aitan seinälle päivän puolelle kuivamaan ja valkenemaan. Viikkokausia viihet saivat kevättalven ilmassa paistattaa päivää saaden vuoroonsa sadetta ja tuulta sekä taas pakkastakin.

Oli työ emännillä myös lankojen painamisessa. Pitovaatteisiin tarvittavia villa- ja pellavalankoja piti painaa milloin minkin värisiksi ja omilla kotoisilla keinoilla naiset siitä suoriutuivat. Purojen pohjasta nostettiin mustaa rapakkoa, keitettiin sitä lepänkuorien ja kuusenkäpyjen kanssa ja saatiin kestävää mustaa väriä. Käytettiin myös sianmarjanvarpuja. Tällä samalla metsäpaineella entiset ukot myös rookasivat verkkoja. Harmaata painettiin lepän, pihlajan ja koivunkuorilla, ruskeaa tehtiin kiventieroilla taikka väkevillä nevakanervilla ja keltaista koivunlehdillä sekä kovalla lipeällä. Sinistä väriä haudottiin sinipaineesta lammaskettaan kuopatussa virtsapöntössä. Veheriäistä eivät eukot osanneet painaa, eivät liioin punaista, vaan täytyi nämä värjäykset toimittaa Kokkolassa.

Marianpäivältä alkoi kankaiden kutominen, jota riitti koko kevättalveksi, kunnes kaiken kansan piti joutua kesän tuomiin ulkotöihin. Saivat nyt kelat kerta toisensa perästä piikakenttojen ja muiden käsissä kieppuen vetää lankaa selkäänsä, ja sitten taas kiehittää kankaan loimiksi reivinpuille. Keskilattialla reivinpuut aina vähän päästä neljin nurkkapatsain heittivät edestakaista piiritanssia, kun kankaantekijä lasketti loimilankaa kaipuusta kilipuuhun varoen, että rihmat juoksivat järjestyksessä eivätkä ristiin työntyen laittaneet housuja. Jo reivatessa kutoja määräsi kankaan pituuden mittarihmalla, samoin kuin väriyhtymät sekä muut asiat.

Isoissa taloissa helskyivät yhtaikaa kahdetkin kangaspuut, ja ahkerat naiset kyökyttivät tasaista tahtiaan heitellen sukkulaista vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla kädellään. Polkuset keikahtelivat ylös ja alas, niijet hyppivät samaa tahtia, lulut pyörähtelivät sinne ja tänne, sukkulainen_ suikahteli edestakaisin, ja luvat kaiteineen paukahduttivat aina lopuksi painavan sanansa. Pyöreältä tukilta laskettiin loimilankoja ja valmis kangas kierrettiin kähräpuun ympärille. Kotilampaan villoista saatu harmaa täysi sarka, jolla keväiset kutomiset aloitettiin, oli entisen erämaan miehen talvinen vaate, ja sillä puettiin sekä vanha tura että nouseva pojankelteri. Niin vahvaa piti saran olla, että se kesti kaksi talvea kuluttaa, ja ainakin joka toinen vuosi emäntien piti purkaa kangaspuistaan sitä niin pitkä panos, kymmeniä kyynäriä, että talon miesväki saatiin uusiin harmaisiin. Sitten piti sarka vielä, isännän puumerkillä kirjattuna, käyttää tamppimyllyssä tampattavana. Sieltä se palasi paljon kutistuneena, mutta vahvana ja kauniin harmaana, jos vain emännät olivat osanneet sekoitella villat tasaisesti. Nähtiin kyllä ja naurettiin, kun taitamattomien naisten miesväki asteli pyhällä kirkkomäelläkin, vaikka takinselkämys oli kirjava ja rantuinen.

Kun sarka oli saatu pois puista, pantiin tilalle kesäkangas, josta laitettiin miesväelle suvinen pyhäpuku. Joka vuosi kesäkangas kudottiin, ja entiset emännät, ison lammaskatraan hoitajat, jaksoivat senkin kutoa täydestä villasta. Harmaata niinkuin talvensarka oli tavallisesti kesäkangaskin väriltään, mutta laitettiin myös mustaa sekä tummansinistä. Kotona vain kesävaate tampattiin, kierrettiin tiukasti pyöreälle kaulille ja samalla pirskoitettiin kankaaseen lämmintä vettä. Sitten isolla pöydällä kangaspölkkyä työnneltiin edestakaisin kaulilauvalla, niin että pöytä jytisi. Kangas sai olla pölkyllä siksi, kunnes raatari tuli taloon, ja se oli silloin kuin rässättyä. Kelpasi mestarin siitä ommella miehelle vaikka lahvihousuja sekä västejä, ja kelpasi ylimaalaisen silloin komeilla kesäisellä kirkkomäellään.

Mutta vielä komeampina naiset liikkuivat kirkkomatkoillaan, ja aivan omatekoisessa koreudessaan. Kevättalven töinä piti myös heidän saada kangasta kesäpukineikseen. Harmaata nykköshametta, viheriäisine, punaisine ja mustine helmaraitoineen, naiset pitivät alusvaatteenaan taikka hamppulangoista kudottua hametta, joka keltaiseksi painettuna paistoi ja leimahteli kuin tuli kirkkomatkalla päällysverhon alta. Mutta päällyshameet olivat vielä komeampia, kesällä pellavasta kudottuja, talvella puolivillaisia. Suorarantuisia hameet olivat, harmaapohjaista tai punaruskeaa vaatetta ja siinä pitkittäin ylhäältä alas punaisia, viheriäisiä, keltaisia ja mustia pölkkyjä. Mutta oikein koreamieliset tarvitsivat vielä koreampaa. Korpeisen tyttäret ottivat värimallin suoraan taivaalta, laittaen hamekankaansa vesikaaren rantuiseksi. Seitsemällä sukkulaisella tyttäret suikkivat loimiensuuta käyttäen sellaisia värejä, ettei taitamaton tietänyt niiden nimeäkään. Sen vain hoksasi, että siinä oli punaista ja vähän punertavaa, oli myös viheriäistä ja keltaista sekä sinistä ja mustansinistä ynnä jotakin vaaleaa. Korpeisen tummulla oli nuorena ollessaan tällainen korea pyhähame, joka kirkkomatkoilla välkkyi kuin taivaankaari, ja samanlainen oli myös Korpeisen komealla Liisalla, Kello-tummun tyttäretkin ylpistyivät ja yrittivät lainata taivaan ylpeitä värejä, mutta eivät siinä oikein hyvin onnistuneet. Ainakin Kello-muori, jonka mielestä vanhojen kolmessa, neljässä väripölkyssä oli kylliksi koreutta, tyytymätönnä motkotti naapurin muorille:

—… kun meijän tyttäret kutoi seihtemällä sukkulaisella… eikä tullut paskaa parempaa!

Pitkälti piti kutoa hamekangasta, sillä viisi pieintä tarvittiin hameen leveydeksi, jopa isot ja ylpeät panivat kuusikin. Mutta karstuset olivat niin hengestä ylpeitä, että sonnustivat vielä hameensa sisäkertaan pyöreäksi pöngittävät rinuliinit ja tulivat ylpeyksissään Perhon pieneen kirkkoon, joku istuen melkein Ahvenkosken akan syliin. Mutta kun akka pujotteli kätensä hameen alle ja pimpautti rinuliinin poikki, karstusen täytyi kiireesti tohistaa ulos. Ihonmukaiset mustat liivit sekä kiinteät, harmaat tai mustat röijyt myös itse kudottiin ja laitettiin, samoin kuin helmarantuiset vyölinät, mustat talviset turkinpäälliset sekä moniraitaiset kesällä käytettävät luurihuivit ja muut huivit.

Joutui jo hamppu- ja pellavakankaiden vuoro. Pantiin kangaspuihin kaksivartinen karkea piikkonen, joka kudottiin tappuralangoilla. Piikkosta talo tarvitsi paljon. Siitä tehtiin sänkypiikkosia, patjankuoria, säkkejä sekä myös hantuukeja, vaikka entiset ihmiset, jotka vain kerran pari viikossa pesaisivat näköpuolensa, käyttivät silmipyyhkeinään vanhoja paitaresuja. Laittoivat naiset piikkosesta vielä paijanalusia eli kivijalkoja, karkeita karhuaitoja.

Vielä enemmän kuin piikkosta, tarvittiin hurstia, jonka vuoro joutui piikkosen perästä. Se oli nelivartista vaatetta, tappurakuteista ja paljoa hienompaa kuin piikkonen. Sänkyhursteja ja patjankuoria siitä laitettiin sekä pyyheliinoja, mutta kaikkein enimmin sitä tarvittiin paitoihin. Hursti oli entisen metsäkansan tavallinen paitavaate. Karkeampi hamppuhursti oli aina arkisella iholla, ja vain varakas saattoi panna pyhäksi päälleen hienomman pellavahurstisen paidan, mutta hänkin heitti sen syrjään ja vetäisi päälleen maanantaiaamuna hamppupaidan. Tehtiin hurstista myös alushousuja. Kesällä koko metsäperä liikkui kokonaan valkoisissa hursteissa. Niityllä miesjoukko heilui valkoisena kuin pulmusparvi, monet menivät puhtaissa pellavahursteissaan kirkkaana kesäpyhänä Herran temppeliinkin, ja silloin kyllä kirkkomäki oli kaunis katsella. Naisten parvi liikkui taivaankaaren monikirjaisena katraana, ja miehet kepsuttelivat joukossa valkeina hallavina päämiehinä. Välkähtelivät taivaalta lainatut värit ja lyyhähtelivät alaskäsin sekä ukkojen valkeat vavahtivat, kun kirkon pääpaimen mustapukuisena asteli mäelle ja painui kirjavan laumansa edellä temppeliin.

Piti kevään korvissa vielä kutoa nukeri, sänkyolkien karkea peitto, jonka loimiksi käytettiin hamppulankoja sekä kuteiksi valkoisia riepusuikaleita. Kevään viimeisinä kutomatöinä olivat hevosenloimet ja rekivaatteet, jotka hamppuloimiin kudottiin tappura- ja karvalangoilla. Siihen päättyi naiskansan talvinen tupatyö. Miehet jo kiirehtivätkin:

"Kangaspuut kasaan, ja naiset mehtään!"