KUN VUOSI VIERÄHTÄÄ
Reading edition
Herran vuosi vaelsi hiljalleen erämaan kautta. Metsien raatajan pitkät päivät tarttuivat toisiinsa keräytyen viikoiksi, viikoista karttui kuunkiertoja, ja kuut kiertyivät viimein vuosikausiksi.
Yksittäin kyllä ankarat päivät vierivät, mutta viikoittain entinen metsäperä mittasi vuotensa.
"Köyristä seihtemän jouluun, Raahesta kaheksan Ouluun",
oli jo vanhoille sanottu. Oli vanhoilta kuultu myöskin, että Tuomaasta lukien saapui
"Hentrikki neljännellä, Paavali viijennellä, kynttilä kuuvennella".
Ja siitä lähtien vanhat taas vetivät viikkoja vuoden pitkään selkään:
"Kynttilästä kolme Mattiin, Matista neljä Mariaan, Mariasta viisi Vappuun, Vapusta neljä Urpoon, siitä neljä Jaakkoon, Jaakosta neljä Pertteliin, Perttelistä viisi Mikkeliin, Mikkelistä viisi köyriin, köyristä seihtemän jouluun".
Tämä oli vanhankansan sääkirja, eikä moni sen kummempaa hoitoa tarvinnut pysyäkseen vuosikierron matkassa. Pyhät, juhlat sekä muut santtipäivät tämän mukaan kyllä tavattiin taipaleella.
Tarvittiin erämaalaisen pitkällä taipaleella mieluisia hetkiä, ettei raataja olisi kokonaan uupunut. Ankara elämä ajoi ihmistä aina vuosi vuodelta työhön, ja työt taas ajoivat toisiaan rynnäten monesti esiin kaksin, kolminkin yhtaikaa. Metsien kansa sai arkisen viikkonsa ottaa täydestä heti maanantai-aamusta alkaen ja kiristää yhtä mittaa myöhäiseen lauantaisaunaan asti.
Hiiva-Nuuttiin loppui joulunpito, ruokaisa joulupöytä katosi jo ennen sitäkin. Joulu vaati joulun hyvät, mutta arkinen viikko pani kansan työhön, syöttäen vain arkipäiväisillä raatajan ruoilla. Korviin kihahtavan jouluoluen sijaan tuotiin pöydälle vain tavallista kaljaa, jota oli rykätty ruisjauhoista kuumaan veteen. Oli särpimenä myös sinistä sintua ja piimää, pitkääpiimää, jota talossa pohjapiimällä siementäen oli polvi polvelta viljelty, välittämättä kivijärveläisten ja muiden rajantakaisten kolkkupiimästä. Joulun monenlaisten leipien sijasta syötiin kovaa hapanta reikäleipää, vaikka jo Kivijärvellä ja Kimingissä käytettiin pehmeää leipää, Viitasaarella oikein paksua savonlimppua. Ohrapuurot ja -vellit olivat jokapäiväistä ruokaa sekä monenlaiset perunat. Vanhat olivat tyytyneet nauriiseen ja saaneet naurispuuroa, naurislohkoa ja keitikkäitä sekä uunissa tai tuhassa haudottuja paistikkaita. Kesällä saatiin vaihteeksi kalaa ja suolattiinkin sitä, mutta ei kivijärveläisten tavalla hapatettu. Penkkivelli eli varijuuri, imellytetty ja käytetty ruisjauhovelli, jota lehmällisen puutteessa ryystettiin leivän särpimenä, ei kaikille kelvannut, vaikka sitä noposet kyllä söivät. Mutta mutti oli oikeaa työmiehen herkkua. Ohrajauhoista se tehtiin, niin että koko keiton jauhot kerralla tomahdutettiin vesipataan ja sitten sekoittamatta kiehutettiin kypsäksi. Muttikepillä vain pisteltiin reikiä, että höyry pääsi nousemaan ylös, ja sitten voin ja maidon kanssa sitä syötiin, niin että jauhot vain tomahtelivat. Karstunen ei syönyt muttia haukkui vain sitä tikkupuuroksi. Karstusten ja kivijärvisten himoruoka oli piimään sekoitettu talkkuna, josta taas Kainuun puoli ei välittänyt. Tiala, Mehtä-Poranen ja Möksy sitä sentään suvaitsivat.
Ruokaveronsa päälle metsien mies tarvitsi hyvät kessusavut. Kessut olivat kotoista viljaa, itse kylvettyä ja hoidettua. Kartanon takana oli pieni kessupelto, ja syksyisin oli tuvanlaipio täynnä kuivamaan ripustettuja tupakkivihkoja. Niistä sitten kirveellä hakattiin piipun täytettä.
Näillä suuruksilla vanha metsäperä vaelsi elämänsä lävitse ja joulusta päästyään lähti talvenselkää laukomaan. Perunat ja nauriit, piimä ja leipä, puuro ja mutti olivat tavallista arkisen suun ravintoa, jonka voimalla tervametsässä liikuttiin ja maata möyrittiin polvesta polveen. Vain pyhinä ja santtipäivinä raatajankin suu halusi hiukan parempaa ja saikin ryynipuuroa, lihaperunoita ja viiliä. Mutta kessunsavu oli aina samaa.
Nousikin aina pyhä arkisen viikon takaa ja silloin tällöin muitakin merkkipäiviä. Hiiva-Nuuttia ajoi heti Heikin päivä, joka kyllä oli vain tavallinen työ- ja ruokapäivä, mutta muuten merkillinen, sillä silloin "talvenselkä taitettiin". Silloin joutui
"Eläinten elo kahtia, Ihmisten kolmia",
ja silloin myöskin karhu käänsi ronkkaansa. Talvenselän vanha metsäperä taittoikin niin että tuntui. Lapsisikiöt, poikakersat ja ketä vain kynsille kykeni, laukkoivat iltapimeissä ympäri kylää, kalistellen kuka lehmänkelloa, kuka hevosen- ja lampaankelloa, ken taas kulkusia kilistellen tai rämistäen läkkiastiaa, niin että koko kylä kilisi, kalisi ja rämisi. Lapset laukkasivat talojen ympäritse ja väliin paukahduttivat seinään huutaen:
"Nyt talvenselkä katkesi"
Seinät tärähtivät, ja iltasella istuva talonväki säikähti, niin että lusikat kirposivat kädestä. Mutta kersat vain kiersivät taloa, että kopisi, mennä mouhusivat toiseenkin taloon ja koko kylään. Siitä kylä kuuli ja kuulivat kylän lehmätkin, että talvenselkä oli taitettu.
Oli kyllä talvenselkä taitettu, mutta talvi silti kaikkein ankarimpana hallitsi. Paavalina piti pakkasen pahimmin kiristää, mutta jos silloin oli sumua, niin ettei kana päässyt pyrstön koskematta alatse kulkemaan, tuli halla heinäkuussa. Kovana koetti helmikuukin olla, vaikka sen täytyi tunnustaa:
"Jos olisin tammikuun sijassa, jäävyttäisin emännän käet taikinapurtiloon ja varsan tamman mahaan".
Oli kylmä myös kynttilänä, joka helmikuun alussa vierähti esiin vaimoväkeä kovistelemaan. Sillä
"Kynttilä kysyy, Mit' on tullut talven työksi".
Orret piti olla täynnä talven kuluessa kehrättyjä lankoja, hamppua, pellavaa ja villaa. Huono oli talo, missä kynttilä kohtasi kovin vajavat orret. Mutta työnraatajaa kynttilä muisti kantaen päivällispöytään eläinten kyntösistä herneiden ja ryynien kanssa keitetyn rasvaisen rokan. Se oli hyvää, ja aina muistettiinkin:
"Kynttilänä kyntösiä".
Mutta vielä parempi santtipäivä oli laskiainen, joka tuli heti perässä kynttilän kyytimiehenä. Silloin korvenraataja taas eli ja lämpeni, kun sai vatsansa täyteen rasvaista laskiaisrokkaa, joka oli keitetty sianjaloista ja lihasta sekä verimakkarasta. Oli näet niinkuin laissa määrätty, että sianjalat piti syödä, ja vielä, että rasvarieskoja piti olla, ja Kivijärven kinnusten kirjoittamaton laki vaati _kala-_ja sianlihakukkoa. Jo puolipäiväiseksi rasvaiset ruoat saatiin, ja niin pyhä laskiainen oli, ettei ahkera naiskansa saanut enää puolilta päivin hyrryyttää rukkiaan, eivätkä miehetkään suurin töitä tehdä, ei ainakaan hakata tuoretta puuta. Siitä lampaat olisivat tulleet pyöräpäisiksi ja lehmät kesällä nilkuiksi. Lapset ja nuoret kiirehtivät iltapuoleen mäkeä laskemaan. Jota kauemmas ja kaatumatta kelkka luisti, sitä pitempiä ja parempia pellavia ensi kesä kasvatti, varsinkin jos laskumies muisti huutaa:
"Pitkiä hamppuja, pellavia, Rannin muorille tappuroita!"
Vanhat tummut pitivät laskiaista niin kalliina päivänä, että leipoivat rasvarieskojen lopuista kolme kämmenen levyistä kakkua lehmille karjanlaskupäiväksi ja ripustivat ne uunipellin vetimeen kuivamaan aina kevääseen asti. Timolan muori teki karjaansa varten oikein karvarieskan, taputtaen sen paljaalla polvellaan ja sekoittaen siihen lehmästä nyhdettyjä karvoja. Aikaisin emännät lämmittivät saunan, jo päivänäöllä sieltä piti joutua pois ja päivänäöllä piti ennättää levollekin. Sitten lehmät tulivat kesällä metsästä hyvin kotiin. Mutta Puikon muori Tialassa laukkasi alastonna vasta kainalossa, ammuen metsästä käsin navettaan. Ja tummun lehmät muistivat kyllä tulla kesällä kotiin ammuen kuin tummukin.
Tärkeänä pyhänä tyttäritkin pitivät laskiaista. Kun he illalla salaisesti kampasivat ja laittoivat päänsä yhdeksän kertaa ja söivät häntä edellä yhdeksän suolaista silakkaa, niin tuleva mielipoika kävi yöllä unissa tarjoamassa juotavaa sängyn viereen asetetusta vesituopista.
Yhdeksän kertaa lakaistiin laskiaisaamuna tuvanlattia ja rikat tomahdutettiin toisen talon porraspäähän taikka kolmen tien haaraan, ja silloin talon kirput ja luteet lähtivät samassa matkassa. Eivätkä kesällä itikat kiusanneet ihmistä, jos hän malttoi olla puhumatta laskiaissaunassa.
Kynttilänä vielä pakkanen porotti, mutta _Mattina _jo räystäät tippuivat. Kaikki tiesivät:
"Matti narraa lapsia Pitkällä parrallaan seinustalle".
Silloin oli päiväkin jo niin jatkunut, että
"Matinpäivän aikana oli päivä päreenä".
Hyvä olikin, että talvi alkoi hellittää, ja tarvitsi jo vähän suvetakin,
sillä
"Kun heikinpäivän jälkeen ensi kerran suveaa, niin että vesi tipahtaa, niin siitä on yheksän viikkoa kesään".
Maaliskuussa olisi pitänyt jo näkyä sulanmaan päiviä, sillä vanhat sanoivat:
"Jos ei maaliskuu maata näytä, Niin ei huhtikuu humauta".
Kevätpuoli jo laskiaisesta alkaen oli kallista paastonaikaa, jolloin suuri pääsiäinen oli tulossa. Silloin nuoret eivät saaneet tanssia, eivätkä kovin muutakaan iloa pitää. Varsin synnillistä oli paastonaikana liikkua koreissa, punaisissa vaatteissa.
Tuli piinaviikko tuoden perässään kevättalven suuren juhlan, pääsiäisen. Hyvin iloista oli pääsiäisen aamuvarhaisena joltakin mäeltä katsoa, kun nouseva aurinko tanssi, hänkin iloiten Vapahtajan ylösnousemisesta. Kirkkaana loisti kevättalven aurinko, ja hanget hohtivat valkoisina ennustaen hyvää kevättä. Varsinkin nuoret riemuitsivat keväthankien juhlasta ja pyhittivät sitä kokkoa polttamalla. Aattoiltana kun pimeä laskeutusi maille, he roihuttelivat vanhoja tervatynnyreitä sekä risuja. Vimpeiset polttivat olkia, niin että kylät loimusivat. Aidanseipäisiin he työnsivät olkikupoja suuriksi soihduiksi ja toisia olkisoihtuja he kanniskelivat seipäissä. Kyyjärvelläkin pääsiäiskokot roihusivat joka kulmakunnan mäellä. Siellä paloi vanhoja veneitä, olkia ja lammasrisuja. Nuoret telmäsivät ympärillä, ja kun kokko rupesi vaipumaan, kouhittiin kepillä tulta, viskattiin ylös ja hihkuttiin, jopa rohkeimmat hypätä roikkivat yli tulenkin.
Mutta tämä suuri keväthankien juhla, jolloin aurinko ilosta hyppi, ja nuoret polttivat kauas loimottavia kokkoja, oli myöskin suurien noitien ja rullien liikkumisaika. Kun pääsiäisyö pimeni, niin vanhat noitaämmät ja väkevät tummut lensivät ilmassa, niin että tohisi. Noitasarvestaan muorit voitelivat itsensä, istuivat kahdareisin uuniluudalle ja karjaisivat:
"Ylös ja alas, Eikä mihkään kiinni!"
Uuniluudalla ratsastaen akat puhaltuivat korsteinista ulos, ja sitten lentää vouhottivat halki pimeän avaruuden. Kyyjärven muorit istuivat uuniluutineen puohtimessa ja siinä mennä vihkaisivat, ja Lestin akka laukotti vasikan selässä. Kristikansan navettoihin piti rullitummujen päästä varastamaan itselleen toisen lammasonnea. Helposti sen saikin: keritsi vain pussiinsa villoja lampaiden korvallisilta ja lautaselta. Mutta kova työ silti tummuilla oli. Yhdeksän emäkirkon ylitse heidän piti yössä lentää tohistaa, ja sitten viimeisenä pääsiäisyönä vielä kokoontua vanhaan tuulimyllyyn paholaisen kanssa punnitsemaan ja jakamaan öisin kerättyä saalistaan.
Kristikansa kyllä koetti varjella navettaansa rullitummujen käynneiltä. Rentolan Riikka aina laskiaisesta alkaen, kun paasto tuli sisälle, luki illalla navetan ovea sulkiessaan isä-meidän ja piirsi kädellään oveen ristin, ettei rulli olisi päässyt sisään. Toiset taas pääsiäisöinä valvoivat ja pitivät tulta takassa sydänyöhön asti. Silloin rulli ei päässyt ohitse, vaan hänen täytyi tulla tupaan tulen valoon. Aholassa oli tulen ääressä istuttu ja odotettu: jo vanha Viita-Maija tulla paukahtaa tupaan, vaikka ovi on haassa. Möttösen kyliltä eukko vain asioikseen sanoo tulevansa ja sitten nolona lähtee tiehensä. Toisessa talossa taas oli niin luja emäntä, ettei rullina kähmivä Jussin-Maija päässyt hänen navetastaan ulos jättämättä pantiksi puolisilkkistä huivia, johon oli tehty yhdeksän solmua. Lammaskettaan huivi oli hätäpäissä heitetty.
Mutta kun mentiin navettaan odottelemaan, saatiin monesti tavata rulli toimessaan. Pimeässä kähmivä noita kyllä kristityn nähdessään muutti muotonsa, ruveten vaikka puutaikoksi. Ukskosken kylillä renki meni navettaan, näki puutadikon ja ravisteli sen vartta, niin että naapurin tummulta oli sitten aivan tukka lähtenyt. Möttösen perukoilla taas renki kirveellä nappasi tadikolta haaran poikki, ja tapahtui niin, että toisen talon emäntä oli yöllä katkaissut koipensa. Mutta Similän Esavainaja Lestillä löi tervakiulun alassuin tadikon varteen, ja kapine hävisi paikalla, keritsimet vain jäivät kettään. Aamulla Esa lähti tervaisia jälkiä, ja Remeksen kylille ne kuljettivat, ohjaten vanhan muorin portaille asti. Elävin silmin Esa tämän näki, mutta sitä hän ihmetteli, miten ruma ämmä oli osannut itsensä muuttaa puutadikoksi.
Pelkäämättömät ihmiset menivät toisinaan pääsiäisöinä kuuntelemaan, kun rullit ilmassa lentää vouhottivat. Kolmesti muutetun huoneen harjalla piti istua verisellä vasikannahalla ja äänetönnä kuunnella, mitä pimeästä yöstä oli tuleva. Kuuluikin öisestä maailmasta kaikenlaista, muutakin kuin rullien vohkinaa. Välipakan Kukko-Matti oli kuullut, kun Salamajärvellä kovasti ajettiin ja uikutettiin. Ja sitten pian Aholasta paloi tupa, ja talonväki joutui voivotellen ajamaan järven ylitse ihmisiin. Kukko-Aleksi taas kuuli, kun Pakkennassa paukutettiin lautoja, ja juhannuksen aikana siellä niitä paukutettiinkin ruumisarkkua tehtäessä. Paavolan tummu nuorena ollessaan yritti tovereineen kuunnella, mutta kun alkoi pimeästä avaruudesta kuulua ökinää ja suhinaa, tuli kuuntelijoille kiire kapaista alas ja juosta tupaan. Rullien täytyi lentää niin lähitse vasikannahalla istujia, että tohina aivan kuului. Silloin oli hyvä karjaista:
"Sussu, Saara, Vappu, Laara, putoa maahan!"
Ja ilmassa lentävä noita-akka mätkähti heti alas. Haaparannan Erkki-vainaja oli kerran nähnyt vanhan muorin lentää vouhottavan ja karjunut sille täyttä kurkkua, mutta ei ollut saanut putoamaan.
Pääsiäisestä alkoi keväinen vaellus kohti yhä lähestyvää kesää, jolloin nälkäinenkin metsien raataja taas kostui elämään. Huhtikuussa lumi humahti maasta, ja toukokuu tomahdutti viimeisetkin. Valoisina suviöinä, huhtikuun puolimoissa saattoi vielä kyllä pakkanen rakennella hankia, ja se oli paha. Sillä silloin piti kylmätä yhdeksän yötä jokaiselle pakkasyölle, ellei ennen, niin pitkin kesää aina Pertteliin asti. Paha oli jos pakkanen piti Markuksen yön hallussaan, sillä silloin se otti ohratkin kesällä.
Keväinen Vappu oli sellainen merkkipäivä, että silloin karjaemäntien piti kiertää ympäri metsiä niin kauas kuin karja kulki kesälaitumilla ja iskeä kirveellä sinne tänne koloja sekä panna koloihin merellistä. Siitä tuli niin kovat paikat, etteivät karhut eivätkä sudet tulleet kesällä niille maille ahdistelemaan elukoita. Karja laskettiin metsäisille ruokamailleen jo Erkin päivänä, vaikka silloin monesti vielä
"Erkki einettä anoi, Urpokin vielä uikutti".
Nämä viikot olivat kallista touonaikaa. Silloin juuri, kahden puolen Erkkiä, kun lehti oli hiirenkorvalla, ja oli yläkuu, metsäperä peitti ohransa peltoon ja toivoi Jumalalta kasvunantoa.
Olikin jo ihana alkukesän aika. Suvilinnut lauloivat joka paikassa, jokainen omalla äänellään. Niitä oli toinen toisensa perästä tulla tohistanut pitkin kevättä, kaikkein varhaisimpana varis, joka vanhaa liittoaan seuraten, oli lähtiessään sanonut:
"Jos ei minua Maria-kuussa näy, Niin sano miestä menneeksi".
Jo hankien aikana leironenkin tuli ja lauloi kevättä, että ilma helisi, vaikka kesä oli vielä kaukana. Vanhat sanoivat, että kesään on
"Leirosesta lemmon matka, västäräkistä on vähän, pääskysestä ei ole enää päivääkään".
Suviöitten perästä alkoi jo kuulua kuren luikkaaminen, ja yliperäläinen sanoi pojalleen:
"Kun kuulet kuren äänen, Älä mene järven jäälle."
Hanhet tulivat ja menivät päin pohjoista, samoin jouhtenet, jotka pysähtyivät isoille vesille. Tuli muitakin vesilintuja sekä sitten jo vanhana Vappuna
"Käki lauloi vaikka hongan uutosta".
Tuli vielä pieni pajulintu, tuli tiltaltti sekä aivan kesän suussa pääskynen ja pirkkainen eli pirkkalainen, ruveten rakentamaan pesäänsä, edellinen huoneeseen, jälkimmäinen räystään alle.
— Nyt jo pirkkainen on täällä, ja pääskynen! metsäperä hyvillään todisti, ja pääskynen halkopyrstö lentää kiepsahdutti sukkelan äkkiväärän tervehtien vanhaa tuttuaan:
"Se vie… se vie!"
Sitten pieni pääskylintu pyörähti seipäännokkaan lasketellen siitä vielä viimekesäistä tarinaansa:
"Vit-vit-vit, kyllä Ristus tietää! Tippuroista, tappuroista mulle paita tehtiin, minä panin pappilan aijan seipääseen, siitä varastettiin. Kyllä Maija tietää!"
Kuului ahoilta ja puronvarsilta myös pajupillin piipottaminen. Siellä poikakersat ja tyttökentat liikuskelivat laitellen pajunkuorisia soittoja. Kuului väliin nakutus, kun kuorta irroitettiin ja sitten heti oikein moniääninen piipotus. Tehtiin kevätahoilla vielä pihlajaisia, koreita kierrekeppejä, joita lepänkuorella värjättiin.
Lehti kasvoi kauniisti ja tuomi teki pian valkoisen, tuoksuvan kukan. Koivunoksista metsien asukas taitteli kohta uuden pehmeän vastan lauantai-illan saunaansa, ja saunasta palattuaan hän heitti vastansa kolme kertaa ilmaan. Jos se joka kerta putosi maahan tyvi kirkolle käsin, ennusti tämä kylpijälle kuolemaa, ennenkuin taas joutui uusi kesä.
Meni alkukesän iso juhla, helluntai, saatellen perässään suvista kesäkuuta, jolloin toukomies peitti perunat ja pellavankin peltoon Kustaan päivänä. Mutta nauriinsa hän sylki viimeiseksi vasta juhannuksen aikana.
Hyvä kesä jo oli, lehti puussa ja ruoho maassa, kukkakin kolmantena, kun joutui juhannus, vanhankansan mettumaari eli messumaari, kukilla kaunistettu lehtimajan juhla. Perämetsien asukas oli hyvillään, ja ihanan keskikesän juhlaksi hän nuorista koivuista rakensi pihalle portaiden eteen vihannan lehtimajan, jossa saattoi päiväpaisteessa istuskella ja tuntea kesän tuoretta tuoksua. Tuotiin tuvanseinille vielä tuomenkukkia taikka pihlajanoksia. Joka talon ja pikkuruisen mökinkin porraspää oli korkean mettumaarin tunnussa, ja kyyjärveläinen sitaisi juhannusoksansa kerpuksi, jonka kesän terveisinä syötti jouluna lampaille.
Lyhyt kesäinen yö ei jaksanut erämaata panna pimeään varjoonsa, hämärän verhon se vain vetäisi yli torkkuvan maan. Silloin, yön hämärimpänä hetkenä leimahti nuorten sytyttämä kokko jollakin mäenharjalla, leimahti toinen toiselta mäeltä, kolmas ja neljäskin tuikahti tuonnempana. Nuoret siellä pitivät sydänkesän iloa, vanhatkin olivat joskus mukana. Mutta kun kokko oli palanut, nuoret tyttäret hiipivät hiljaa pitkin ruispeltojen ojia sitelemään onnenlankoja kolmikorsisiin rukiinolkiin. Korret he leikkasivat poikki ensimmäisen solmun yläpuolelta ja sitoivat tuohon punaisen, tähän valkoisen ja tähän mustan langan. Punaisella merkitty korsi kasvoi häiksi, valkoinen ennusti sairautta ja musta kuolemaa. Muutamat tyttäret astelivat metsälähteelle ja tirkistelivät kolme kertaa käytetyn vihkisormuksen lävitse veteen nähdäkseen tulevan ylkänsä. Uskalsipa joku rohkea tytär kavuta kuohuvan kosken kivelle ja siinä öisessä kohinassa yksinään istuen odotella mielitiettynsä ilmestymistä.
Mutta vanhat muorit taas kulkea touhottivat pitkin niittyjä, laahaten perässään suurta hurstia, mihin yökastetta keräytyi. Hurstista tummut väänsivät veden talteensa ja antoivat sitä naapurien lehmille. Eikä siinä talossa enää saatu voita, vaikka mitenkä olisi huhdottu. Kirnuus kuohui vain, mutta voille se ei tullut.
Mettumaarin hämyisinä öinä itse maanvaari poltteli kokkojaan. Siellä täällä, milloin missäkin nähtiin vaisun valon liekehtivän ja häilähtelevän. Maanvaari siellä hiljaisessa yksinäisyydessä salaisesti puhdisteli aarteitaan ja poltteli niistä roskaa ja hometta pois. Eihän niitä taitamaton ihminen käsittänyt, vaikka niitä oli pitkin maita kaikkialla. Paloniemen pellosta aarre oli kerran kynnettäessä tullut näkyviin, mutta jälleen kadonnut, kun ei tiedetty sen uhria.
Kirkossa metsäperä kävi mettumaarina suurin joukoin, kävi myös muina kesäpyhinä, kuka jalkaisin, kuka hevosella ajaen. Ukot itse rakentelivat korkealaitaisia puolakärryjä, joiden istuin oli notkuvien vartaiden varassa, ja lavakin puolestaan notkahteli, kun se oli kiinnitetty aisoihin koivun kyljestä kiskotuilla joustavilla kannatinpuilla. Niillä kyllä kelpasi huonoakin metsäperän tietä myöten ajaa körötellä. Mutta jotkut ajaa poukottivat kirkkomäelle lyhyellä lavalla, ajaja istuen edessä jalat hevosen hännässä, toinen taas ruhnikkana kyköttäen ajomiehen takana kinttukoukut perälaudalla.
Touko nousi pelloille, ja kesä kasvatti heinää, erämaalainen katseli peltojansa ja katseli aina jumalanilmojakin. Sillä jumalanilmojen hallussa oli pellonvilja ja metsäperän leipä. Kauniina kesänä päivä oikein paistaa lekotti, pienet perhoset lentää lipittelivät pitkin kukkarantoja, poutahaukka kiljui nevaniityillä, ja silloin tällöin yhtäkkiä mennä riehkaisi tuuliaispää kiertäen ja navaroiden ympäri vainioita ja kuljettaen matkassaan lapinnoitaa. Sitten taas toisin vuoroin kurki nevoilla huuteli sadetta ja palokärki tillitteli kankailla, ja kun sateenkaaren vesitolppa tönötti taivaalla, sanoi se sadetta huomiseksi. Oikein kovilla vesisateilla putosi pilveä maahan, ja se oli kuin sammakonkutua, silmätautiin hyvää lääkettä. Mutta käki kukkui talon lähellä kylmää kesää, ja kun kylmä ynnä lämmin törmäsivät vastakkain, niin tuli leimahteli, ja paukkui sekä taivas että koko maailma hirmuisesta Herran voimasta.
Entiset turat tarkastelivat taivaan ilmoja sääkirjasta. Viisaat tähtipojat, jotka aina olivat kahtomisen päällä, miten tähdet kiertävät, merkitsivät asiat sääkirjaan, ja siitä taas vanhat ukot niitä selvittelivät. Humalajoen äijä oli hyvä sääkirjan taitaja, ja Kukkopuron tuhva tutki myös sitä ahkerasti ja ennusti ilmoja, samoin vanha lestinenkin. Paljon olikin pienessä sääkirjassa selvittämistä, koska se oli merkkejä melkein täynnä. Kanttitähti eli kapanmitta ennusti aina kylmää, mille päivälle se oli pantu, kaheksanmerkki tahtoi antaa roskasäitä, ja kun neljänmerkki hallitsi, oli kylmät ja raskaat ilmat, merikuriuskin pani usein kylmän sään, varsinkin silloin kun se oli auringonlinjan etupuolella, eikä aurinko vielä ollut sitä voittanut. Mutta jos se oli jälkipuolella, merkitsi se lämmintä.[10] Korppi[11] oli toisin vuoroin hyvä, toisin paha, ja kun härkä oli lähellä aurinkoa, tahtoi olla huonot härkäilmat. Kaksoiset, rapu ja vesimies lähestyivät aurinkoa lämpöisiksi säiksi, mutta joussimiehestä ei saattanut oikein hyvää sanoa. Mars oli tuulitähti ainakin silloin, kun se hallitsi kuuta. Mutta oikea tuulitähti työntyi toisinaan kaksittain samalle päivälle ottaen vielä mukaansa koko parven huoripoikiansa,[12] ja silloin koko rymäkkä nousi, kun ne kaikki olivat samassa mujussa. Lehtiäinen taas antoi kylmää, jos sen iso rengas oli ylöskäsin, mutta jos se oli toisinpäin, toi se lämmintä talvellakin, ellei muuta niin ainakin ryöhkäytti suuren suojan.
Sääkirja sanoi vuoden juoksun, ilmoittipa ilman juoksunkin, ja vanha seinäkello helähdytteli tunteja. Mutta niinkuin monet elivät vain oman sääkirjansa varassa, ilmatiedoissakin, niin myös monet ottivat päivänjuoksun vanhaan tapaan vain auringosta. Rotmon metsätalo oli pannut merkille, että oli aamuseitsemän, kun aurinko katsoi takkaikkunasta, ja kun se paistoi ovilasista, oli aamiaisen aika. Keskipäivällä aurinko pilkisti peränurkkaan ja kohta tunnin kuluttua se kävi poikki lattiaan, mutta illalla juuri seitsemän ajoissa kurkisti perälasista sattuen keskelle vuorilautaa. Monessa talossa oli ikkunalautaan piirretty puolenpäivän naarmu, johon ikkunapielen varjo sattui juuri 12 aikana. Metsäniityillä elettiin aivan auringon varassa. Siellä päivällislepoa otettaessa nukuttiin jalkahaarukka mieheen eli niin kauan, että aurinko siirtyi kentällä loikovan miehen säärivarresta toiseen. Heinäniityillä kyllä ja tervahaudoilla sekä monien metsämökkien pihoillakin nähtiin päiväkello, kannon päässä lauta napatikkuineen, ja se oikein viisarilla ja numeroilla näytti ajan kulumisen.
Isot isännät eivät kyllä tällaisia metsäkelloja tarvinneet. Kotona komea kaappikello tönötti ylpeänä peräseinällä, hakata naksutti alituisesti kuin rahkiainen ja sitten taas löi että helisi, ja metsäniityillä pullotti ja nakutti heidän taskussaan lakkarikello. Sellainen merkillinen ajannäyttäjä, kaksikuorinen enkliskakello naksutti jo Pollarin äijän taskussa, ja niinpä äijä saattoikin itse Kokkolan kadulla vetelinkielellä loilotella:
"Ei trenkin palkalla paljo saara, ei sillä saara plakkarikellua eikä paitaliinaa".
Hyvä kello naksui monen muunkin mahtiukon povessa, Pölkki-Matillakin oli suuri hopeakuorinen mollisko. Kulki myös Kinniän Matti-tura kello taskussa, kulki ja putosi kerran Salamajärveen mennen aivan umpisukkeloon. Mutta kun tura, joka kotioloissaan manasi vain sammakon nimen kautta, sai päänsä ylös jäistä, hän hätäisenä parkaisi:
— Perkele! Auttamaan, auttamaan… menee kelloon vesi!
Heinäkuu ajoi kansan raatamaan nevaniityille ja perkkiöihin. Elokuussa tuli viljankorjuu ja rukiinkylvö. Vanha metsäperäläinen oli parhaissa kylvöpuuhissaan _Samulin_päivän aikana samalla, kun toiset häärivät leikkuupellolla. Viljan pitikin valmistua viimeistään Pertteliksi, sen jälkeen elo ei enää kypsynyt. Vanhat tiesivät:
"Jos ei Perttelinä valmis, niin peri pellolta pois!"
Tiesivät he vielä:
"Päivän Perttelin perästä vie sirppi vihantimpaan paikkaan. Silloin ei kaste katoa katvasta, eikä halla haon alta".
Syksy alkoi jo Pertteliltä huokua. Suvilinnut lähtivät taas pitkälle matkalleen. Jo heinäkuussa käki heitti kukkumisvirkansa, muuttui haukaksi ja söi elättäjänsä. Elokuun alkupuolella kurjet alkoivat luikkia huutaen keräytyä joukkoihin.
"Laurilta laumaan, Pertteliltä peräti pois",
oli niiden vanha meno. Pertteliltä ne jo lähtivät vieden vielä selässään pääskysiä ja västäräkkejä. Linnunlentoon, halki ilmaan ne laukoivat, kohti Turunnientä, ja ikävin mielin erämaalainen katseli heidän menoaan. Lakin ukko otti päästään, kumarsi ja huusi:
"Länttä kohen… länttä kohen!"
Laulavat kesälinnut katosivat, ruma yökkö, joka oli syntynyt, kun piru yritti tehdä pääskystä, vain elokuun hämärinä öinä lentää lekotteli. Vanha variskin mennä kahnusti muiden suvilintujen perässä, muka lämpöisiin maihin hänkin, mutta musta korppi jäi koko talveksi sydänmaille lonkkumaan. Närhi tuli kartanon ympärille kärisemään harakan kanssa, mutta tervapääskyset menivät suurissa nikuleissa talveksi järvenpohjaan noustakseen taas keväällä lentelemään.
Oli kasvanut ja oli syöty kesän marjoja, mustikoista ja puolukoista alkaen koiranjuolukkoihin asti sekä kaikkein enimmin nevamarjoja, suurien soitten keltaisia hedelmiä. Ja sitten oli koottu maanhedelmätkin, pellonviljat ja perunat talteen, nauriit kytöpelloista nyhdetty ja listitty maakuoppiin. Kiirettä usein oli täytynyt pitää, sillä joutui kohta mikkeli, joka oli niin suuri merkkipäivä, että vaati viljat laariin, perunat ja nauriit kuoppaan sekä kaikki kesätyöt tehdyiksi.
Mikkelin jälkeen toimitettiin veriset lahtaukset, jolloin hyvässä talossa lyötiin lihoiksi kymmeniä eläimiä, lehmää, härkää, mullikkaa ja lampaita koko joukko. Elukkain nahat levitettiin orsille kuivamaan, lihat pantiin suolaan, ja ison talon aitta tuli täyteen lihatynnyreitä. Verestä tehtiin makkaroita vartaallisittain, talit keitettiin ja kastettiin kynttilöiksi, ja roskataleista sekä rasvaisista, kalutuista luista keitettiin väkevässä lipeässä soopaa monet astialliset. Näin oli talo kesän kasvuista koonnut aittaansa elämisen keinoa pitkän talven varaksi, kynttilöitäkin kymmenkunnin ja soopaa, niin että se riitti pesuihin aina seuraavaan kesään asti.
Syksy vain synkistyi, viimeisetkin suven linnut, hanhet ja joutsenet menivät, ja saapui
"Halla hanhen varpaissa, Talvi jouhtenen takana".
Saapui myös syksyn suuri santtipäivä, köyri, jolloin piti olla ruokaista ruokaa kuin laskiaisena. Lampaanpäistä keitettiin rasvainen rokka, ja joskus pantiin sianpääkin joukkoon. Vanha Taivas-Matti muisti aina varoittaa:
— Muista se, akka, että säästät sianpään köyriksi!
Köyrinaika oli palvelusväen suuri santtiaika. Jo viikkoa ennen köyripyhää palvelijat pääsivät taloistaan vapaiksi, juko katkesi heiltä lauantaina, ja pikku nyytteineen, jossa olivat vaatevähäset, emännän antama leipä ja juusto sekä hiukan voita ja lihaa, vuosikautiset toisen käskettävät lähtivät omina käskijöinään vaeltamaan pieneen kotiinsa. Vapaa irtanaisviikko oli heidän oma viikkonsa, ja silloin palveluskansa ja koko nuori väki eli suuressa humussa. Kuljettiin kyliä laulellen, ja tanssittiin ahkerasti milloin missäkin talossa.
Köyriaattona, reppulauantaina, palvelijat taas nyytteineen palasivat toimeensa, toiset entiseen paikkaansa, toiset uuteen taloon. Ja näin jälleen alkoi vuoden mittainen aherrus toisen työssä, toisen leivissä ja toisen lämpöisissä.
Synkkää syksyä riitti vielä köyriltäkin. Vanhoista ajoista oli tuttu:
"Kesää köyriin, syksyä jouluun".
Ennätti kyllä pakkanenkin perämetsien maille ja tuli lunta entisukkojen sanomaan aikaan:
"Simo sillat tekee, Antti aisat antaa".
Siitä jo nevojentakainenkin pääsi ajelemaan ihmisten ilmoille ja tervantekijä metsähaudoilleen. Tuli taas koko talvinen lumessa, pyryssä ja pakkasessa ahertaminen, joka kesti toisinaan toukokuuhun asti, niinkuin oli monesti nähty:
"Antti aisat antaa, Urpo naulalle kantaa".
Siinä syystalven lumia ajeltaessa ja hämärinä päivinä ja pimeinä öinä tuherrettaessa joutui jälleen jalo joulu. Siitä rikas ja köyhäkin ilostui, pani parhaansa ja taas lähti taivaltamaan samaa loppumatonta metsäperäläisen kiertokulkua.