TERVANTEOSSA

Oli vanha erämaa muutakin kuin Tapion kansan suuri kotitanhua. Metsänriista oli kyllä hyvää ja tarpeellista ajallaan, mutta kun nälkäinen yliperäläinen pääsi kirveineen ja kolorautoineen metsään jyrsimään petäjänkylkeä ja siitä tervaa puristamaan, niin silloin hän vasta virkistyi elämään. Suuret loputtomat männiköt olivat entisen erämaalaisen eloaittana, ja petäjän tumma elämänneste oli hänenkin elämännesteensä.

Vanha yliperäläinen ihan eli petäjänvoimalla. Monesti hän söi männyn karkean kuorenkin hyvänä herkkunaan, ja tervalla hän vaihtoi jauhoja petäjän mauksi ynnä suolaa saadakseen suurukseensa miestä pystyssä pitävän karkeuden. Kumiseva kangaspetäjikkö ja rämemännikkö on monen ukon houkutellut erämaan asukkaaksi, ja musta, karkea petäjäinen sekä tumma, väkevä terva on pitänyt kohdallaan taloa ja talon kansaa.

Mäkimännyt vain paistoivat alastomina mökin ympärillä, tervahauta haikusi lähipuron varrella, ja haudan musta muju puskeutui putkesta ukon tynnyriin. Näki tämän vanha arvoituskin ja pani talteen:

"Eilen meillä härkä tapettiin: sarvet lyötiin kankaaseen, nahka syötiin viilin kanssa, liha poltettiin tulessa, veri vietiin Viipuriin".

Suomenselän suurilla ylämailla oli metsiä loppumattomiin. Siellä leveni koko maailman korpi komeata kangaspetäjää, sitkeätä rämäkkömäntyä ja oksaista räkämännikköä sekä suurta harmaata kelohonkaa, palokankaan vanhaa turaa, joka oksiaan ojennellen tuulessa natisi ja huojui. Ja nämä laajat metsämaat olivat vielä aivan jakamattomat, enimmäkseen vain Tapion hoidoissa olevia ikikorpia, joihin kuka tahansa sai mennä mielin määrin elämöimään. Vain muutamat vanhojen alkuäijien jälkeläiset, niinkuin Kyyjärven Pölkit, Karstulan vanha Suohokka, Kivijärven Kotilainen, nimittelivät omikseen isiensä valtaamia erämaita. Ihmissukua täällä suursalojen mailla asui kyllä vain harvassa. Mutta tämä vähäväkinen korpikansa ei saanut vain kaksin Tapion kanssa hallita perämetsiään.

Kuuli rantapuolen ukkokin, joka oli jo omat männikkönsä korventanut kuiviin ja ajanut kaupungin porvarille, ylimaiden suuresta metsärikkaudesta. Ja ahnas alamaalainen sonnusti itsensä ja ajaa kahnusti kaukaisiin ylimaihin. Kohta siellä hänenkin kirveensä paukkui, ja taas tervahauta tuhnutti savua ja hajua koko korven täysin. Niinkuin ennenmuinoin etelän hämäläiset kävivät täällä kesäkausin riistoretkillään, niin sitten vuorostaan rantapuolen väki rynkäsi lännestä käsin, kaataen maahan kokonaisia männiköltä. Samoin kuin hämäläiset ylpeästi vain tulivat ja menivät, niin myös tervankäristäjät tekivät tänne ainoastaan ajoittaisia saalistusretkiä, tulella korventaen metsänpuut ja kylmästi jättäen jäljilleen raiskatut kankaat. Aina Karstulan, Kivijärven ja Kinnulan saloja myöten alamaiden tervaukkoja joka vuosi nousi koluamaan ja savustamaan. Vanha väki muistaa vieläkin tarinoita muinaisista tervanpolttoretkistä, samoin kuin monet haudat ja hautapaikat nimineen niistä kertovat.

Soinin ja Alajärven mäkisissä perämetsissä möykkäsivät Evijärven, Lappajärven ja Kauhavan miehet, Purmonkin ruotsalaiset, muutamat ulottaen retkensä aina Multian sydänmaille. Kyyjärven Pölkkien erämaissa sekä Kivijärven metsissä lappajärveläiset kävivät monet kerrat petäjää korventamassa, ja sanotaan näillä sydänmailla aikoinaan lapualaisten ja nurmolaistenkin liikkuneen. Perhon ja Halsuan suuria männiköitä nylkivät ja korvensivat parhaastaan Vetelin ukot, nousten syvimpiin sydänmaihin ihan köytenään. Perhon kankaat ovat vielä täynnä Vetelin ukkojen nimillä ristittyjä vanhoja hautakuoppia. Osuivat tänne myös jotkut Evijärven, Kaustisen ja Alavetelin ukot. Mutta Lestin kaukaisille mäntykankaille, Kinnulan rajoille ja Kinnulan maillekin nousivat Lampin isännät, Kannuksen, Kälviän ja Kruunupyyn tervaturat sekä lohtajalaiset monin kymmenin miehin, neljättä kyynärää pitkin rumilainkin Hellevistä.

Pitkä matka alamaalaisilla oli tervametsiinsä, mutta sitten he kaatoivat mäntyä kuin mielettömät ja rakensivat tavattomia hautoja. Varsinkin Lappajärven ukkojen sanotaan sekä Soinin metsissä että Pölkin petäjiköissä rymynneen kuin metsänpeikot. Saukkolahden hauta oli jo satojen tynnyrien tervakattila, Heinäsuon maakumpu työnsi 400 tynnyriä, samoin Honkilahden hauta, ja Pajulammen panos puski mujua, niin että laskumiehet olivat läkähtyä. Mutta kaikkein mahtavimman maakuopan muutamat lappajärveläiset rakensivat yhteisvoimin Koirapuskaan vedättäen sen äärelle 200 syltä tervaksia ja varaten viereen 600 tyhjää tynnyriä odottamaan. Vanhat tervaantuneet tuhvat siinä itsetietoisina keittomestareina kyökkäsivät, ja tervaputken suun alla ammotti valmiina tavaton, kuusitynnyrinen amme. Kun aika tuli, avattiin tappi, mutta tervaa ei tullut, vaikka ammennusmiehet kiulu kourassa seisoivat ammeen ympärillä. "Antaa pi'in sulaa!" keittomestari vain sanoi ja pisti tapin kiinni. Mutta sitten yhtäkkiä puhkesi putken vierusta, ja tulista tervaa alkoi työntyä kuin torvesta täyttäen ammeen ja tulvien metsäänkin. Tuli lappajärvisille tulinen ja tervainen temmellys Koirapuskan haudalla. Kiuluilla, ropeilla, kupeilla ja kourillakin koukittiin ja kahmaloitiin männynviljaa ammeesta ja ammeen vieriltä ja työnnettiin tynnyreihin, kuka kunnekin ennätti. Kuukahti siinä häsäkässä jo muuan tervakoura ammeeseen päälleen tukehtuen ja palaen kuoliaaksi. Mutta siitä ei ennätetty huolia, täytyi vain tapella tervan kanssa. Satoja tynnyreitä Koirapuskan valtavasta keittokummusta saatiin, vaikka ainakin kolmasosa valui kankaalle, pilaten ja polttaen korpea kymmenin sylin, niin että kaikki ruohot, pensaat ja puutkin kuolivat.

Alamaan tervamiehet saivat aina vuosittain tulla ja mennä, mutta yliperäläiset olivat metsissä aina kotonaan ja valmiina tervan tekoon. Suomenselän asukkaat valtasivat takamailtaan männiköitä toisensa perään, savuutellen toinen tällä, toinen tuolla sydänmaalla. Miehet kopsahduttivat kankaalle vain metsäpirtin, loivat hautakummun, ja näin oli omistusoikeus taattu. Myöhemmin saapunut sai katsella toista männikköä sekä merkitä sen metsäpirtillä ja haudanteoksella. Jokaisella vanhalla talolla oli sydänmaalla oma suuntansa sekä hautapiirinsä eli hautavistinsä, eikä toinen enää pyrkinyt toisen valitsemalle paikalle. Suunnan päämies paiskoi metsässä kuin ainakin omassaan kaataen mäntyä ja rakennellen hautoja toisensa jälkeen. Liittyivät ukot monesti yksituumaisesti rakentamaan suuria yhteishautoja. Manttaalin mukaan vain asteli miestä männikköön, pienestä talosta mies tai pari, puolta isommasta kaksi tai kaksi paria, ja sen mukaan jaettiin sitten tervantulokin. Itse Lestin pappikin kärvensi tervaa yksin neuvoin Lapin lautamiehen kanssa. Perhon Yrttikoskelainen rakensi Vetelin Tunkkarin kanssa yhteishaudan Näätäsalmeen hakaten ja ajaen puita kumpikin tasavoimin. Tunkkari ajaa poukotti kiintopenkkisellä pankkareellä pieniä puita, ja Yrtti-ukko taas irtopankkaisella roukkoreellä kiskotti kaikki isot rungot, 13-14-tuumaisetkin kolopetäjät, yhden kerrallaan. Juoksuahon vanha ukko rakensi Kantasten turan kanssa Pirttikankaalle yhteisen tervakattilan. Juoksu-Erkki ajeli hyvällä hevosella, ja Kantasten turan ajokkaana oli kuusivuotias kirjava sonni. Kilvaten ukot työskentelivät, koettaen kumpi enemmän ennättäisi päivän mittaan. Kantasten tura löi sonniäijälleen tavattoman kuorman, ja juhta vetää junnasi sen perille kuin mies. Juoksu-Erkin ajokas ei saanut liikkeellekään sellaista puukasaa, mutta se sen sijaan kuljetti kuormansa nopeasti haudan äärelle, ja sitten Juoksu-ukko kiidätti juoksujalkaa noutamaan toista panosta. Turan sonni taas mennen tullen junnasi samaa tasaista tahtiaan. Jos tura rupesi jutoaan juoksuttamaan, se tuli heti vetelälle ja pilasi tien.

Keväällä, toukokuun alkupuolella, kun maa jo alkoi ajautua kesäkuntoon ja petäjänkylki lämmetä, niin että se oli saullaan, ja kuori irtautui, erämaalainen lähti tervasmännikköä kolomaan. Koko talon pystyvät miehet ja naiset, jo viisitoista vuotiaista tyttäristä alkaen, astelivat raskaine riippeineen perävilkkaa sydänmaalle. Isosta talosta lähtikin iso väki. Sillä talo pysyi pystyssä sitä vankemmin, mitä enemmän siitä omaa miestä ja naista saattoi painua tervantekoon.

"Mies mehtään menee, Selkä silmiä täynnä",

vanha arvoitus pani merkille katsoessaan konttiselkäisen joukon korpivaellusta.

Mutta tämä tervakansan korpivaellus oli raskas ja vaikea vaellus. Keväthölseet olivat juuri pahimmillaan, villivedet rojottivat valtoinaan suurilla nevoilla, ja kaikki metsäpurot vetivät vettä aivan läkähtyäkseen. Metsien hanget sulivat humahdellen yhä vain lisäten tulvaa. Tervametsään menijät saivat vuoroin kahlata kylmiä kevätvesiä, vuoroin sotkea sulavia hankia, niin että jalat olivat polvia myöten märkinä. Eikä auttanut siinä voivotteleminen, nälänpakko painoi pahallekin taipaleelle. Mutta kun terva-jylhästen tuima mies, ollessaan maanantaiaamuna veljensä kanssa menossa puita kuorimaan, sai koipensa kosteiksi, hän ärähti:

— En kastele jalkojani!

Ja mies tarpoi takaisin, tappoi härän, kuori nahan, karvaroi ja parkitsikin sekä kuraisi pitävät pieksut, ja sitten vasta lähti vetiselle nevamatkalle.

Entiseen aikaan, kun metsiä oli valitenkin, kuorittiin vain kangasmäntyä, riisuen alastomiksi kokonaisia saloja. Vanhat turat vetelivät paljaiksi niinkin valtavia metsännapoja, että yhdestä kolopuusta tuli kokonainen kuorma, ja tervaksien latvoista voitiin vielä rakentaa asuintupa. Mutta myöhemmin jo täytyi astella nevojen laidoille, rämäkkömehtiin koluamaan ja pitelemään pientä sitkasta mäntyrässiä, joka kasvoi vesiperäisten maiden valtapuuna.

Kolorauvalla, joka oli pitkän varren nokassa kuin viikate, miehet nylkivät petäjän toisensa jälkeen paljaaksi niin ylhäälle kuin ylettyivät ja niin alas kuin pitkävartisellaan voivat. Ja naisten tehtävänä oli käyrällä, kaksipäisellä pantaveittellä, kolopuulta toiselle kulkien, painaa tyvi alas eli kuoria puu maahan saakka. Ahkera mies ennätti päivässä paljastaa hyvästä metsästä parisataa puuta, ja viiden miehen tyvet ehti oikein nopsa nainen nylkeä.

Yöt levättiin hautapirtissä, pimeässä metsäläisen asunnossa, joka kankaan reunassa tervahaudan luona, vesipaikan vierellä yksinäisenä kyhjötti. Se oli salvettu vankoista hongista, työnnetty törkyä pyöreän hirren saumaan ja koirankaula-hulaaseen, lyöty multaa laipiolle, ja kurikalla ja vaajoilla halotuista kelleksistä oli ladottu vesikatto suojaksi. Ahdas akkuna, lautareikä, oli alhaalla sivuseinässä, pieni _räppänä_perässä korkealla, ja ovi oli puunauloilla isketty kokoon veistolaudoista, sarantana reunaan puutapeilla naulattu kuusenkarahka. Vitsalla ovi vain vetäistiin ja pantiin kiinni. Paljas maapermanto oli pohjana, peräseinän vieressä leveä lava makuusijana, ja ovipielessä oli maakivistä kasattu kiuas. Oksahankaisia kuusenrungon puolikkaita oli istuimina, ränkkyinä, sellaisiakin suuria kelleksiä kuin Piilammen hautapirtin monijalkainen, satiaiseksi sanottu ränkky, joka oli niin leveä, että siinä Jylhän Kalle hyvin saattoi levätä Korpeisen Kaisan kanssa. Haltia täällä metsätalossaan enimmät ajat yksinään kuuhkaili ja tavallisesti mielellään soi sijaa ihmisellekin, kun se osasi oikein tulla ja olla. Täällä metsän ja haltian turvissa petäjännylkijä vietti viikkonsa vieri vierin loikoen havuilla ja pahnoilla peitetyllä lavalla. Lämpöinen haltian koti oli, metsän ja savun tuntuinen, ja lämpöistä tervakansa tarvitsikin. Kastuneet ketineet, likomärät kengät ja jalkarievut kaipasivat kuivaamista, vaimoisten ihmisten vaatteet varsinkin. Heidän hameittensa helmat löpisivät ihan vetisinä, sukat ja kengät olivat lumihyhmän pitelemät. Hankien puremat sääret ja paljaat polvet kihelmöitsivät aivan punaisina, jopa lopulta kerrassaan kesimällä loivat nahkansa. Nuorilta ensikertalaisilta tyttäriltä ja piikalapsilta tämä monesti puristi itkun tuherruksen.

Ruokahoidot toimitettiin ulkona. Kivenrakoon, kannon alle vain työnnettiin vipu, ruokapata pantiin tulelle vivun nokkaan, ja läpättiin oikein hyvä ja venyvä puuro. Vieläkin Peltokankaan Maija-tummu muistelee metsäpäiviänsä Suolasalmen tervapirtillä ja sanoo, että osattiin siellä kyllä keittää ja syödä sekä puuro että mutti, eikä mauksi tarvittu muuta kuin nälkää. Kun kokonainen korvenlaita oli saatu riisutuksi, ja jokaisen männyn juurella rapisi ruskea kuorikasa, työkansa asteli kotiinsa. Koko metsä jäi paljaana paistamaan ja itkemään pihkaisia kyyneleitä kesäpäivän lämmittäessä. Mutta seuraavana keväänä sama viikatemies ja pantaveitsen kantaja nainen saapui uudelleen. Viikatteessa oli vielä pitempi varsi kuin ennen, ja vielä korkeammalle kurotellen mies kynsi kuoren irti, jopa aivan ympäriinsä kiskaisten vuoli pois viime keväänä heitetyn kapean selän. Naiset nyrhivät selän tyvipuolen alas, ja petäjä paljastui parin sylen mitalta. Kaksivuotiset kolot näin heti vuoden kuluttua jatkettiin, mutta kolmivuotiset jatkettiin vasta kahden vuoden perästä.

Ja taas metsän männistö jäi puristamaan pihkaa sisuksistaan. Komea kangaspetäjä kaihoksuikin päivän katsellessa, niin että verhosi pitkän alastomuutensa pihkaisella peitolla, mutta rähjyinen rämäkkömänty, mustan korvenrannan kasvatti, ei kovin paljoa perustanut eikä liikoja vuodatellut, sitä kiukkuisemmin vain puristi pihkan tervaisiin sisuksiinsa.

Tuli syksy, korven kolopuille tuli tuomionpäivä, ja tervamiehille ankara talvinen työ. Kun köyri joutui, ja marraskuu pani maan jäähän, ja Simo rakenteli sillat soille, tervantekijät taas saapuivat metsäpirtille ja rupesivat kaatamaan kolopuita. Petäjä toisensa jälkeen lyötiin maahan, iskettiin poikki, niin että vähän kuorimatontakin runkoa tuli kuoritun jatkoksi, ja nostettiin kannolle asetetun niskasen varaan. Neljin, viisin viikoin kolmet, neljät miehet saivat mäntyä kaataa ja kasata, ja sitten kun lumi laskeusi korpeen, toiset miehet rupesivat hevosella ajamaan kolopuuta haudalle. Elettiin lumisessa sydänmaassa, pimeänä sydäntalvena, oikeata korpelaisen kotielämää. Aamulla, kun vähänkin rupesi päivä hämärtämään, mentiin männyn kimppuun. Puuro vain oli jo pimeän aikana ennätetty kiehuttaa ja syödä sekä savutella piipullinen kessuja. Käväistiin puolipäiväisellä pistämässä perunoita tai muttia, ja sitten taas rehkittiin pimeään asti, vielä pimeässäkin, kun ei enää saattanut hakata, raahattiin puita kasoihin. Vahva puuro, vanhan turan keittämä, väännettiin iltaveroksi, ja sitten pidettiin lämpöisessä korvenpirtissä pitkää iltapuhdetta. Päre paloi seinänraossa kiukaan kohdalla, ja pirttikansa askarteli kuin kotonaan puhdetöissä. Toiset kiskoivat päreitä kasoittain, toiset kutoivat pärekoppia, muutamat kovertelivat lusikoita ja kauhoja, joku vuoleskeli kirvesvartta. Seinän takana oli synkkä yö ja musta, huokaava korpi, joka kyllä antoi ihmiselle elatuksen, vaikka saattoi sieltä kuulua suden synkkä ulvonta taikka huuhkaisen pitkä huuto. Mutta nokiseinäisessä pirtissä oli hyvä olla, vaikka ovi olikin vain vitsalla kiinni sonnustettu. Päretuli savusi ja piti omaa iloaan, se vipatteli, ritisi ja tarinoi kuin haltian kanssa haastellen salaisia satujaan. Siitä illan kuluksi vanhat turatkin alkoivat tarinoida, ja sitä saattoi kestää aina myöhäiseen lavalle menoon asti. Ja hämärä pirtti oli täynnä sekä päreen savua että kessupiipuista kiskottua väkevää haikua.

Mutta jyrkät Jylhän veljekset eivät liikoja haastelleet hautapirtillä askaroidessaan. Maanantaiaamuna kun ukot kumpikin omaa konttiaan kantaen karskuttelivat salolla, toinen huomaa karhunjäljet, sanoo:

— Tuost' on käynyt kämppäjalka!

Toinen katsahtaa vain, mutta ei vastaa mitään. Eikä koko viikolla veljesten saunalla puhuta sanaakaan, ei puolin eikä toisin. Ahmaiseehan toinen vain heti ensi päivänä kaikki eväsvoinsa ja lihansa, ryökäisee päälle komeasti ja heittää luut ja rasiat ovesta ulos, eläen sitten koko viikon pelkällä leivällä ja puurolla. Vasta lauantai-iltana kotia kohti asteltaessa, kun tullaan karhunjälkien kohdalle, toinen murahtaa:

— Kun on käynyt niin käyköön!

Syksytalvi vierähti ja haudan ympärille, hautarehtoon, nousi valtava, petäjäinen pino. Kolopuut kiersivät koko tervantekopaikan syltä korkeana kasana, latvoin hautaa kohden ladottuina. Mutta joulun jälkeen, kovilla sydänkuilla, mentiin jälleen metsäpirtille. Siellä oli taas suuri työmaa: yhdeksäkymmeninen, satasylinen, kolopuiden laje oli rouhittava hautaan kelpaaviksi piluiksi. Tammi- ja helmikuiden pakkanen olikin paras rouhimailma. Sillä jota kovemmin pakkanen porotti, sitä helpommin kolopuut helähtivät halki, kun niitä kaksin kirvein käsiteltiin. Uutta pölkkyä vain pyörähdytettiin rouhimapaikalle, iskettiin rikki ja pilupino yhä piteni. Mutta riitti miehille työtä — satasylinen kolokasa oli kova kasa. Viikko viikolta aina vain saatiin joka maanantaiaamu lähteä taipaleelle. Vaikka pakkanen kiristi, niin että paikat natisivat ja metsä tuskasta parahdellen ihan tyrmissään kyyristyi lumen peittoon, ja pohjoinen pohotti synkän sinisenä, miehet höyryten ja valkeata huurua puhaltaen painelivat salolle. Kolmen, neljänkin leiviskän kantamus painoi hartioita, kun tervantekijä leveillä suksilla lykkeli pitkin hankia, musta pata kontin kyljellä heikkumassa. Kuukausittain kuului kolopinolta kapse, metsäpirtti haikusi joka päivä, ja öisin korpimaja kuorsasi niinkuin metsän kummituiset olisivat siellä häärineet hirrenajossa. Pitikin olla ahkerana. Rouhimistyö oli saatava loppuun ennenkuin kevät ennättäisi niin pitkälle, että olisi

"Varis vaajana, Kurki kurikkana".

Ja tavallisesti pysyttiinkin vanhojen asettamissa rajoissa. Ojalan haudalla urakkamiehenä muuan ukko yksinään hakkasi ja löi piluiksi 90 sylen kolopuut. Talonmiehet vain ajoivat petäjää paikalle, ja urakkalainen riehui kuin luontokappale. Syyssulan aikana mies jo alkoi, ja koko talven hän liikkui, ja naapurit aina tavatessaan utelivat:

— Tuoko sulle varis vaajan, ja kurki kurikan?

— Kyllä minä vaajan vastaan otan, mutta kurikasta en huoli, ukko vastasi, ja paiskelikin kaikki kolot piluiksi, niin että kurjen luikatessa ei Ojalan hautarehdolla ollut ainoatakaan eheää pölkkyä.

Kurjen luikatessa tervamiehen pitikin jo taas olla toisessa männikössä kuorimassa uusia petäjiä seuraavan kesän varalle.

Vasta kesällä, kun touot oli tehty, ja juhannus oli kohta käsissä, jouduttiin hautaa laskemaan. Tervan polttosija, hauta, oli laitettu valmiiksi jo edellisenä syksynä sulan aikana, ellei korpikulmalla ollut saatavilla entistä hautaa. Sitkeästä savesta oli lyöty haudan pohja kovaksi ja sileäksi, ja loivasti laitettu viettämään hauannapaan päin, ja navan pohjana oli savinen kuppi, mistä tapilla suljettava ontto tukki maan alatse puskeutui halssiin ja halssissa olevaan suureen tynnyriin. Vanhat Kirvesmäen miehet, suunnitellessaan hautaa, piirsivät pohjan seitsensylisellä nuvulla, niin että tervakummun läpimitta oli neljätoista syltä. Vihtasalmen hauta taas oli kaheksan syltä puolelleen eli 16 syltä ylihte, ja Kurvin hauta Soinissa oli 20 syltä laidasta laitaan, mutta Piilammen mujukumpu, kolmen talon yhteinen, oli niin suuri, ettei oikein ääni kuulunut toiselta laidalta toiselle.

Haudan laskeminen oli kova ja tarkka työ. Koko talonväki asteli korpeen viikon pitoon, emäntä vain tai vanha tummu jäi pienimpien lasten kanssa kotia hoitamaan. Vanha tuhva itse, tervanhengessä kasvanut, satoja hautoja savustanut äijä, oli työtä ohjaamassa. Monikymmenvuotisen tervamiehen koulun käynyt tura, ulosoppinut tervamestari, kyllä tiesi miten maahauta on rakennettava, ja miten metsän männyt on hautaan laskettava ja siunattava. Arvioi ukko pilujen paljouden ja sen mukaan lasketti haudan pohjapuut, niin että sitten niiden varaan saattoi syntyä oikea ja laillinen tervaspilujen keko, jossa ei ollut sanansijaa. Naiset ja lapset kantoivat tervaksia sylin täysin, ja miehet latoivat niitä hautaan. Valtava tervaksinen rymä, pyöreä, pihkalta tuoksuva puukumpu, kohosi kankaan laitaan. Sitten suuri tervaskeko peitettiin sammalilla, joita rahkaisilta nevoilta oli lyhytvartisella sammalviitakkeella karhottu ja pihlajaisella takkavitalla kannettu sadoin takoin. Lopuksi koko keko peitettiin mullalla. Sai siinä hautaa rakennettaessa hikipäissään ahertaa niin nuori kuin aikuinenkin. Vanha tuhva oli tervahaudan rakennusmestarina hääriessään ankara ja äkäinen äijä. Jokaisen piti tehdä täyttä ja totta. Jos vain tyttökentat, pojankelterit ja piikaihmiset, iltapuoleen väsähtäneinä, tahtoivat ottaa kannettavakseen pienenlaisen sammalsylyksen, jo äijä ärähti:

— Pellontukkojako sinä kannat?

Oli hauta peitossa ja vanhan turan tervakömmänä valmis. Kaksi vuotta kestänyt ankara aherrus oli päättynyt, korvenlaitos kuin manalaisten kumpu kohosi metsäpuron vierellä taikka järvenrannalla. Nyt oli koko rymä poltettava. Kovin ja vaikein työ oli vielä tekemättä. Mutta vanha ukko, joka oli painamattomat tervakirjansa lukenut mies, ei turhia hätäillyt.

Tuli juhannuksen aikainen aivan tyyni ilta, ja ilma näytti otolliselta. Äijä taas kuljetti koko joukkonsa korpeen. Nyt piti hauta sytytettämän. Ehtoo kääntyi yöpuoleksi, metsäkana viidassa vaikeni, yörastas vain kuusenlatvassa jakeli neuvojaan huudellen:

"Nyt on ilta, nyt on ilta, heitä pois, heitä pois, paa maata, paa maata!"

Mutta tura ei joutanut kuuntelemaan eikä haastelemaan loruilevan yölinnun kanssa. Otti ukko kirveen hampaisiinsa, asteli haudan ympäritse kolme kertaa ja heitti aseensa haudan ylitse pohjoiseen päin. Sitten hän jälleen nouti kirveensä ja kätki sen haudan laelle sammaliin. Kokosi tura kohta pilutikkuja ison kahmalollisen ja sitoi ne vitsalla yhteen, sytytti pilut palamaan ja kiersi tulella haudan kolmesti, kaksi kertaa myöten, kerran vastapäivään. Taikka iski ukko, niinkuin Saunakylän Hokkainen, tuluksilla valkean tervassoihtuun ja sitten tuli kourassa asteli keon ympäritse, siunaten tervaslatomuksensa ja sanoen lopuksi hautaväelle: "Nyt saatte ruveta sytyttämään!" Saattoi hän Kalmoniemen Jussin lailla tuluksilla lipsahduttaa tulen päretorveensa, panna tervakummun kierrokseen ja lukea parhaat lukunsa sekä sytyttää lopuksi väkevällä päretulellaan hauvansuun. Tästä sitten saivat muut kuljettaa tulta ympäri keon varta vasten asetettuihin pikku piluihin. Muuta tulta ei saanut käyttää.

Tervaiset tikut heti sieppasivat tulen hoitoihinsa, ja iloisesti vilkuttaen pieni valkeainen juoksi pilusta toiseen, heitellen mustia savukierteitä sinne tänne. Vanhan turan tuluksista kirvonnut pieni eläväntulen kipinä kasvoi nopeasti ja otti haltuunsa haudan koko alareunan puhaltaen aina mustempia ja paksumpia savukierteitä. Se ahmi yhä ahkerammin tervaista puuta, se hypähteli, räiskähteli ja vallattomasti vingahteli, jo luullen saavansa pitää täällä hiljaisessa metsänkorvessa oikeat tulenpalavat juhannusjuhlat, remuta ensin tervahaudassa ja sitten riehahtaa koko metsän kimppuun… Mutta juuri kun valkea oli päässyt parhaaseen alkuunsa, tuima tervatura komensi tukkimaan haudan avonaisen alareunan sammalilla. Sinne peitettiin iloinen ja eläväinen tulenpoika. Sammalien ja mullan alle se joutui, puolitukehduksissa pihisten elää kituuttamaan. Sen verran vain jätettiin haudanrehtoon henkireikää, ettei tuliparka kokonaan tukehtunut. Mutta niin väkeväksi pieni kipinä jo oli ennättänyt varttua, että se ihan puhkui ja ähkyi sammalien alla, jopa monta kertaa yritti viskata raskaan peiton pois päältään. Musta, paksu kummun täyteinen savu kohosi päälaesta, ja ankara tuskanhiki nousi höyrynä ilmaan.

Sammalien ja mullan alle haudattuna tuli sai puhkua ja etsiskellä tietä vapauteen. Mutta jos se löysi pienen reiän ja siitä hulmahti kirkkaaseen päivään, niin jo heti tuli musta mies, antoi sammaltukolla päin ja paiskasi läven umpeen. Kun tuli ei päässyt ulos, se kävi sitä tuimemmin maan alle haudattujen tervaksien kimppuun. Niitä se tuskissaan jäyti ja kalusi, ja ahdistetut puut, jumalantuulissa ja päivänpaisteessa kasvaneet petäjät, täällä päivännäkemättömissä korventuivat kekäleiksi ja puristivat ulos mustan verensä.

Hauta paloi ja haikusi, ja vanha ukko valvoi apumiehineen sen vierillä, johtaen multaamalla ja avaamalla tulen kulkua tasaiseksi. Tyynellä ilmalla tuli paremmin pysyi levossaan, ja kaikki meni vain hiljalleen hautomalla, mutta jos tuuli sattui ja tapaili savuavaa kumpua, niin jo tulikin sai virikettä ja kävi kiihkeämmin kiinni. Siitä hauta paloi tuuleen, mennen hiukan pilalle.

Mutta pahemman pilan saattoivat vanhat kadehtijat tehdä. Heitä vastaan piti aina olla varuillaan. Kalmoniemen Jussi pystytti haudan päälaelle kepin ja pani sen nokkaan tikuista ristin, ja tämä kyllä varjeli monesta pahasta. Eikä Jussi lainannut tuluksilla iskemästään hautatulesta kiventäkään toiselle. Yrittipä vain kuka tahansa sytyttää vaikka piippunsa haudasta, äijä heti ärjäisi:

— Älä koske siihen tuleen!

Mutta saattoi joku hyvin paha pohakka sittenkin tuottaa pilat, niin ettei terva ruvennut aikanaan tulemaan ulos. Siihen taas toinen kyllä tiesi keinot. Perhon Kukko-Jussi kylvetti lähdevedellä ja leppävastalla koko haudan, ja Halsuan Kauppis-Matti teki samoin, ja se auttoi. Kun Marjo-Kirsti pilasi Soinin Pohjois-äijän tervanteon, täytyi hakea avuksi Keisalan Puukko-Jussi. Kolme kertaa Jussi kiersi savuavan kummun, ja heti syöksähti haudasta niinkuin musta koira, kadoten korpeen. Huuhkaisen Puhvelinkin täytyi ryhtyä toimiin, kun Kirves-Matti oli panoksen pilannut, niin ettei tullut tappitervakaan. Noitui Puhveli kovasti, luki lukuja kiertäen hautaa ja sitten pitkällä koivurassilla porahdutti tukinputkeen. Auttoi Puhvelin puuhat: terva tuli että tohahti.

Oli kiirettä silloin ja ankaraa menoa, kun terva, aikansa kypsyttyään, alkoi työntyä torvesta ulos. Puhaltui putkesta ensin tulenpalavaa höyryä, tulvahti sitten loristen tulista tervankusta, ja lopulta alkoi öysätä kaunista kuplahtelevaa tervaa. Vesi siinä turan ja toistenkin silmistä sirisi, ja höyry tahtoi oikein tukehduttaa, mutta tynnyri täytettiin tynnyrin jälkeen, niin kauan kuin tervan puhallusta riitti. Kolmin-, neljinkymmeninkin tynnyrein saattoi heti ensi annolla öysähtää. Ja lisää oli tulossa, kun vain taitavasti metsänkumpua korvennettiin.

Paljon piti tynnyreitä olla valmiina varalla. Kolme tynnyriä vanhojen kirjoihin oli merkitty kolosylen tuloksi, ja sadasta kolosylestä äijät vaativat kolmesataa täyttä laskematonta astiaa.

Tynnyreitä oli tehdä rymytty puhdetöinä ja muutenkin pitkin talvea sekä kotona että tervapirteillä. Jo syyspuoleen oli petäjiköstä hakattu ja veistetty ainespuut tuvan ja saunanorsille kuivamaan, ja sitten kevättalvella rakennettu tynnyreitä, niin että lattia oli aina lastuja täynnä. Kilvaten entiset ukot paukkasivat terva-astioita kokoon, pitäen tarkkaa lukua, kuka useamman ennättää päivän mittaan iskeä. Jylhän Karhu-Matti ja Möttösen Jaakko olivat Perhonkylän parhaita mestareita, mutta Kiviahon Jussi oli niin kova rymistämään, että päästi illalla kouristaan kaksitoista valmista tynnyriä, jotka aamulla oli kimpeinä ottanut orsilta alas. Ja kun oikein kova mies oli saanut tynnyrinsä valmiiksi, saattoi hän iskeä hampain kiinni sen uurteeseen, nostaa astian koppinaan ylös, keikahduttaa selkäänsä ja niskojaan ja heittää tynnyrin päänsä ylitse. Ei siihen joka poika pystynyt.

Hautaa hoitavat ukot eivät paljoa ennättäneet metsäpirtissä nukkua. Koivukosken miehet, kun Teerisaaressa polttivat 130:n tynnyrin panosta, joutuivat valvomaan yhtä mittaa pari viikkoa. Milloin piti puisella hautakuokalla karhota kummun alareunasta sysiä, milloin pitkällä puukangella lyödä kattoa ja rastasta tiiviimmäksi, ja sitten taas, kun hauta oli joutunut sysikatolle, täytyi terävällä pistoseipäällä sohia lakipuolta, niin että savu ja pöly ja tulinen lieska tuiskahtelivat vasten silmiä. Karkeat turvakot käsissä siinä piti sohikoida, jopa vetää joskus oikein tultakin henkeensä, sitten taas nieleksiä tervaista katkua, niin että ukko tuli ei vain ulkoa vaan sisästäkin tervatuksi.

Niinpä oli tarpeellista, että tervahaudan korventajilla oli hyvät hautaviinat matkassa. Viinahinkki, ainakin kolmen kannun vetoinen, piti varata kymmenen kannun piimäleilin ja ison leipäkontin lisäksi. Kuumana kesäpäivänä täytyi voit ja särpimet kaivaa korpeen, etteivät olisi pilautuneet, mutta viinahinkki oli aina lähellä puun oksalla killumassa. Aamulla siitä napsahdutettiin pieni puunapullinen mieheen ja pulputettiin napsu naisväellekin. Annettiin ryyppy myös vieraalle, joka tuli katsomaan korven aherrusta, ja silloin, kun sattui oikein tulenpalava temmellys, oli lopuksi hyvä kallistaa kuusenoksalta virkistävä napullinen.

Terveellistä ja tarpeellista kolmen kannun vilja oli, kun sitä näin taiten käyteltiin. Joskus kyllä kuusenoksassa killuva kolmikannuinen yritti tehdä pienet pilat. Pelto-Matti ja Yrtti-Aapa kärventelivät korpikumpua Pohjaissalon takana, ja siinä, kun tervantuloa juuri odoteltiin ja tulinen hauta pohotti alta ja helteinen päivä paahtoi päältä, turat tarvitsivat monta vahvistavaa kulahdusta kuusenoksalta milloin toiselle jalalle, milloin taas toiselle. Kun terva ei vain antanut merkkiä tulostaan, iloiset äijät lähtivät astua koppailemaan Pohjaissalon mökille. Uskoa tunnustava Pelto-Matti rupesi siellä heti saarnaamaan parannusta Kukkopuron tummulle. Eihän syntinen muori niin vain kuiviltaan käynyt parannuksen tekoon, vaikka Matti olisi kuinka ankarasti manannut ja lopuksi jo huutanut helvetin polttavaa lieskaa kauheammaksi tervahaudan pohotusta… Mutta silloin Yrtti-Aapa äkkiä tuli tuntoihinsa ja karjaisi:

— Voi, tervahauta!

Kesken jäi Pelto-Matin saarna ja Kukko-tummun parannuksen teko. Perävilkkaa turat juosta köpöttelivät haudalle. Siellä laki jo lieskana leimahteli. Äijät rupesivat kangilla hosumaan kattoa kasaan, niin että tulinen tuhka ja savu pöllähtelivät. Saivat miehet viimein päälaen kuntoon, mutta silloin tappi paukahti auki, ja höyryä ja tervaa alkoi ryöhätä torven täydeltä. Tynnyri täyttyi heti, ja tulinen terva ajoi täyttä vauhtia nevalle. Pelto-Matti laukkasi perässä ja rupesi rakentamaan sammalista patoa tervavirran tielle. Aapa taas ryhtyi keinottelemaan tappia kiinni. Kauan ukkoparat saivat rähjätä ja riehkaista tervahöyryisessä korvessa, ennenkuin tappi oli kiinni ja kaikki terva tynnyreissä. Oli ukkojen päässä sitten viinahöyryjen lisäksi tervahöyryäkin, kun asia taas oli oikealla tolalla, ja uskoa tunnustava Pelto-Matti saattoi todistaa:

— Ei terva hullua ole, ei se ihteään polta… pois se hauvasta tulee.

Mutta kun hyvällä ilmalla hauta sievästi omia aikojaan kyti ja savusi, oli miehillä aikaa koetella, kuka on parhain. Varsinkin pyhäaikoina, kun naapureita tuli haudalle, pantiin toimeen kovat koetukset. Vuorotellen käytiin suuren väkikiven kimppuun, ja taas aherrettiin tervatynnyrien ääressä. Oli jo kova mies, joka täysinäisen astian kohotti maasta ylös. Kun aseteltiin tyhjiä tynnyreitä vierekkäin riviin, laita laitaan kiinni, kysyttiin taas miestä, joka jaksoi tasakäpälässä hypätä pisimmän rivin tynnyristä toiseen. Karstulan Vakkeri oli niin jalkava, että hyppäsi yhdeksän tynnyriä, Vehkalammen Elias oli vielä jalkavampi ja roikkasi tusinan. Mutta Kiminginkylän Hullu-Ellu pystytteli vierekkäin täysiä tervatöriläitä, hyppi sitten, niin että roiskui tynnyristä toiseen, sanoen vain joka astialle: "turskis!"

Tervaa tuottava kumpu tuli yhä pienemmäksi. Joka päivä sitä pisteltiin ja kuokittiin, ja viimein tervan tulo tykkänään tyrehtyi. Silloin hauta murrettiin, sohittiin seipäillä ja paukattiin kurikoilla, niin että tuli suihki, ja tulinen tuhka pölisi. Lopuksi peitettiin ja tukahdutettiin koko panos tiiviisti mullalla. Vasta muutaman päivän perästä purettiin nokinen haudanloppu, ja helisevät sydet kannettiin lähelle sysikotaan.

Satainen luku täysiä tynnyreitä ladottiin syrjäpuoleen ja peitettiin havuilla ja lehtioksilla. Sinne omaan korpeensa korventavara sai jäädä odottamaan syksyä, jolloin riihenpuinnin loputtua taas jouduttiin niitä käsittelemään. Ensi töiksi täytyi kauan levänneet astiat kusettaa. Uurteen pienestä leppätapin reiästä laskettiin alaosaan painunut tervainen vesi pois, ja tynnyrit täytettiin oikealla tervalla sekä saatiin pakattu tynnyri. Vettä oli erittynyt usein niinkin paljon, että kolmesta laskemattomasta tynnyristä saatiin vain kaksi pakattua.

Tavattomasti metsäperän ukot polttivat tervaa. Joka talon miehet ja naiset olivat keväisin petäjää kolomassa, ja joka talolla oli kesäkausin hautoja, kaksittainkin, nevojen takana haikuamassa. Kevätkesällä juhannuksen aikoina oli tervansavua koko ylämaa täynnä, kun suuri hauta puhalsi sitä joka korvesta ja melkein joka mäentönkyrästä. Savu oli kyllä karvasta ja kitkerää, mutta sitä terveellisempää. Se oli kuin lääkettä rintatautia vastaan. Siksipä silloiset ihmiset eivät sairastelleetkaan, eivätkä tienneet mitään keuhkotaudista. Tervanpoltto ja kesäinen suuri savustaminen tuotti erämaalaiselle leipää ja terveyttä. Entinen metsien mies poltti kesässä monesti kaksikin hautaa. Toisen hän savusteli kesäisen kulkutien lähitienoilla, ajaen tuotteensa heti kaupunkiin, hankkien siten kesäleivän. Toisen, isomman haudan, ukko korventeli kaukana sydänmailla, ja siitä saatiin leipää talveksi.

Mutta monet yliperäläiset polttivat tervaa talvellakin. Jylhän turat, oikeat terva-jylhäset, häärivät erämaassa kesät, talvet korventaen honkatervaa, samoin Hookonan miehet ja vasamäkeläiset. Monesti mentiin talviseen erämaahan vaimoväkeä myöten. Nuoret miniätkin saivat heittää perillisensä vanhan tummun ja muikean maitosarven hoitoihin sekä lähteä ankaraan honkatervan tekoon. Monet, monet kerrat Jylhän Iso-Marjaana on näin etsinyt leipäänsä, ja Liukon tummukin muistaa kyllä vielä, kuinka hänet jo nousevana tyttärenä vietiin lumikorpia tohmertamaan. Rämäköillä ja kankailla oli lunta paikoin vyötäisiin asti, ja toisinaan taas taivaantäyteinen lumipurku oli peittää koko korven sekä köyhät raatajat kinoksiinsa. Mutta siellä vain saivat talon emännät sekä piiat ja tyttökentat miesten mukana rämpiä, niin että paidanhelmat olivat jääkalkkareissa, ja paljaista polvista kihosi veri. Kylmettynyttä tervaista puuta piti lumen sisästä vääntää röykkiöön, kaivaa kuin elukka sammalla hangen alta ja taas jäisiä kuusenhakoja takoittain kantaa kasoihin. Vasamäkeläiset muuanna talvena kyökyttivät sydänmailla Kinnulan rajoilla yhtä mittaa seitsemäntoista viikkoa, pyhäaikoina vain pistäytyen kotona eväitä noutamassa. Köyriltä jo tällainen talvimeno alkoi, ja siitä sitä kesti yli joulun aina kevätmariaan asti. Milloin väännettiin tervasjuurakoita kankaasta, milloin kaivettiin lumen alta tuulen kaatamia keloja, milloin keikahduteltiin harmaita honkia, ajettiin niitä haudalle ja rouhittiin piluiksi. Kuusenhaoilla ja mullalla peitettiin hauta, poltettiin ja ajettiin tervat Kokkolaan. Sitten heti alettiin rakentaa uutta panosta: vedättää ja rouhia juurakkoa, tuulenkaatoa ja pystykeloa sekä polttaa tervaksi ja ajaa Kokkolaan. Vielä kolmannenkin haudan vasamäkeläiset ennättivät samana talvena panna kokoon.

Ylimaiden tervahauta on jo haikunsa huokaissut, ja metsäperäläiset polttaneet leipätervansa. Sydänmaat vain ovat täynnä entisten tervantekijäin vanhoja aherruspaikkoja. Miltei joka kankaalla ja nevantakaisella mäentönkyrällä on villiintynyt hautakumpu. Muinainen haudannapa näkyy vielä matalana painanteena kummun keskellä, ja kumpareen laidassa on vanha, ruohottunut kuopanne. Haudan lähellä metsässä on hävinneen tervapirtin paikka, lahonut hirsikerros ja kiukaansijalla kasa nokisia kiviä.