HEINÄNTEOSSA

Tervahauta oli poltettu, kaupungissa käyty ja kesäleipä hankittu. Viikatteet ja haravat oli laitettu kuntoon, olipa kaupunkimatkalla muistettu Vetelin Sulkavanharjun hiekkahaudasta, tienohesta käväistä poimimassa muutamia viikatteen liippakiviä, ja kauppamieheltäkin oli saatu joku sänti kaupantekiäisiksi. Oli myös muistettu hankkia heinäviinat, olipa käyty kirkossakin isollaripillä. Yliperän mies oli valmis niittymieheksi. Heinäkuu olikin jo hyvässä menossa.

Mutta vanhan metsäperäläisen heinämaat eivät olleet oikein tavallisen ihmisen heinämaita. Ne olivat enimmäkseen luonnontekoja, suuria rannattomia jumalanluomia rämäköitä ja nevoja, jokivarsia ja metsäjärvien rantoja. Kaikkivaltias oli tämän erämaan siunannut ylettömillä soilla, Kaikkivaltias oli tänne ohjannut vähään tyytyväisen ihmisen ja antanut hänelle kaiken muun vähäisen lisäksi rannattomat nevansa niittymaiksi. Ne kelpasivat yliperäläiselle, ja lisää heinämaata hän röykytti korpirannoista ja räseiköistä. Kun hän kerran oli tänne metsäperille asettunut, niin hän otti täältä elatuksensa ja otti elatuksen karjalleenkin.

Jo vanhat alkuäijät valtasivat heti, sitä mukaa kuin saapuivat metsäperille, parhaita erämaita ja niittynevoja. Kuulu Pölkki, joka ensimmäisenä asettui Kyyjärven takarannalle, rupesi kohta niin leveäksi, että pani haltuunsa kaikki läheiset erämaat Suomenselän harjuja myöten. Mutta oli näillä saloilla sittenkin jo ollut ottajansa. Kotilan tura Kivijärveltä ja toisaalta kaukaisen Lapuan äijä nimittelivät samoja takamaita omikseen, ruveten kahdelta puolen Pölkkiä ahdistelemaan. Silloin takamaiden mies kutsui kummankin isännän metsäpirtilleen pitoihin, syöttäen heille mateenmaksaa ja hirvenhuulta, karhunkämmentä ja karhunylystä. Ja siitä sovittiin, mihin asti tämä metsien Pölkki saa mennä metsästämään, kalastamaan ja perkkiöitä raivaamaan. Sai Pölkki saloa Suomenselkää myöten, Auma-ahosta Koirapuskaan asti, aina penikulmaa puoltatoista pitkälti. Eikä näitä erämaita edes isojako sitten paljoakaan saanut pois, kun ne oli kahden isännän antamat.

Mutta kun sitten Roti-Paavo tuli Rotmonmäelle ja rupesi raatamaan perkkiöitä sekä nevoja mittelemään, hän vuorostaan joutui riitaan Pölkin kanssa. Lopulta sovittiin, ettei Paavo mene aseineen vanhan rajan ylitse Suomenselän takasaloihin, jotka on pölkkisille pyhitetty. Omissa läheisissä korpimaissaan Roti-ukko kyllä sai levennellä niinkuin halusi. Ja Paavo raaji perkkiöitä aivan Pölkin rajoille, Karstulan vesilaskulle.

Samoin kuin Pölkit, Kotilaiset ja Roti-Paavot keskenään kinastelivat ja sopivat erämaistaan, samoin myös muut yliperäläiset pitivät maistaan ja nevoistaan ensin kahinaa, sitten sovintojakoa päätellen, että tämä on sinun nevasi, ja tämä on minun, ja tämä taas on minun suuntani. Jokaisella oli oma suuntansa, ja kaikkiin, mitä oli suunnan piirissä, oli sen isännällä oikeus. Jos toinen meni sinne nevaa niittämään taikka repimään korpea perkkiöksi, se oli oikein laillinen rikos. Vanhat puhutut ja sovitut erämaan paikat, etupäässä järvet ja lammet, olivat rajoina ja rajamerkkeinä, niin että hyvin tiedettiin, mikä kangas ja neva kullekin kuului. Niinpä vanhojen Hookonan ukkojen suuri suunta kulki pohjoiseen päin Kinnulaa kohden, ja raja ajoi pitkin sydänmaita järvestä järveen mennen Myllykankaasta Pikku-Valkeiseen ja Pohjois-Valkeiseen sekä sitten hiukan Pajulampea kosketellen Tiaisten Tielampeen ja Särkkisenjärveen, niin että Särkkisenneva jäi Hookonalle. Täältä raja veti Vapusalmeen ja Heikinjärveen, kääntyen siitä Hookonan Tielampeen ja taas edelleen Kuusjärven taakse Teerilampeen, mistä alkaen kinnusten vanha talvinen valtatie oli rajana aina Soijinnevaan asti. Tiaisten Tielammella Hookonan suunta kosketteli tialaisten alusmaita, kinnusten tien takana taas olivat Kuusjärven alueet, pohjoispuolella Kinnulan erämaat, ja liukkosten sekä jylhästen valtapiiriä oli lännessä Komanteeseen asti. Heikinjärvelle, joka oli kauimpana pohjoisessa, tuli Hookonalta penikulma. Tähän penikulmaiseen kierrokseen mahtui monta niitettävää nevaa antaen heiniä yhteensä joskus parisataa kuormaa.

Vanhojen Möttösten suunta oli taas Perhonjoen seutuvilla. Nämä Perhonkylän alkuäijät olivat hyvin ennättäneet lähiseuduiltaan vallata parhaat niittymaat. Tuhvat olivat raivanneet heinäkentikseen Perhonjoen rantoja aina Kokkonevalle asti, koko joukon alapuolelle Jängänharjun kirkkopaikkaa. Tuli sitten myöhemmin uusia asukkaita, jotka keinottelivat omikseen läheisiään jokirantoja. Koivukoski ja pappila saivat niittyjä Koivukosken seutuvilta kirkonkylille, ja entinen Möttös-Matti kaupitteli erään rantaniityn Sahin ukolle tavallisesta pieksukengän pohjaparista. Toinen Möttösten vanha hyvä heinäranta oli Haarajoella. Siellä kahden puolen matalaa metsäpuroa levisivät tavattomat nevat ja heinäiset rantalakeat, joita oikein mielikseen viikatteella viuhtoi.

Ja näin vallattiin ja omittiin Suomenselän vierillä nevaniittyjä, jokivarsia ja järvirantoja.

Omasta luonnostaan metsäperän nevat, jokirannat, lampien laitamat ja ukkojen raivaamat perkkiöt tuottivat heinää, minkä tuottivat ilman kyntöä ja kylvöä. Vihvilää, kortetta, saraheinää ja valkotukkaista luhtapäätä sekä muuta jumalanluomaa nousi itsestään nevoille, jokirannoilla ja rapaperäisillä soilla taas kasvoi taarnaa ja mehtäheinää. Järvet ja matalat joet lykkäsivät korkeaa kaihlaa ja pilleetä sekä kortetta, niin että kahisi, ja perkkiömaat työnsivät saraa ja kastelatvaa ynnä tupsupäistä ohraheinää. Kasvoi perkkiöissä, jokirannoilla ja nevoillakin mätästukkuina karheatukkaista harjasheinää. Mutta vanhoihin perkkiöihin ilmestyi lopulta karasammalta ja kurenruista, suurilla nevanselillä piipotti pieni kiimaheinä ja korvenlaidoissa kahisi iso tumma kuolleenkoura.

Mutta kaikkein suurimmilla nevanselillä, missä taivas kohosi aivan tavoittamattomiin, ei kasvanut heinääkään. Siellä oli vain suuria rimpiä, ilkeitä nevansilmiä, joiden äärillä pitkäkaulaiset kurjet luikkailivat ja valkeat joutsenet liikkuivat. Siellä toisinaan myöskin hirvet oikein parvittain makailivat. Mustista pohjattomista rimmennieluista kuumina heinäkuun päivinä kohosi kuplahdellen väkevä höyry. Vain kiimaheinä siellä mättäänkyljessä kinalatvaisena punersi, ja muikea karpalo jo keväisin lumen alta rupesi punaiselta paistamaan.

Erämaan nevaniityt, vain kurjen lannoittamat, eivät omasta luonnostaankaan jaksaneet lykätä uutta satoa, jos niiltä joka kesä riistettiin heidän heinätuottonsa. Piti aina silloin, tällöin antaa nevan olla kesä kulollaan eli jättää niittämättä, toiset nevat kaksikin kesää. Kun neva näin itse sai korjata satonsa, se taas tyytyväisenä tuotti uutta heinämiehellekin. Muuten se kyllästyneenä olisi pian heittänyt koko heinänannon.

Kaukaisimmille nevoilleen erämaalainen tavallisesti asteli ensiksi. Jo maanantaiaamuinen metsäniitylle meno oli täysi työ. Oli toimitettava penikulman, parin korpivaellus kantaen raskasta viikonriippiä. Perättäin hurstipukuinen metsäkansa äänetönnä paineli kapeaa mutkaista polkua kymmeninkin hengin, miehet viikatteineen edellä, naiset haravoineen jäljessä. Jokaisella oli vielä eväitä kannettavana, kenellä suuri leipäkontti, kenellä painava piimäleili, kelläkulla jauhokontti, jollakulla vielä piimäleilin harjalla musta pata ja häntäpäässä hilppovalla pikku tyttärellä suolakopsa kainalossa. Etumaiset väkimiehet kantoivat hartioillaan seitsemänkin kannun piimäastiaa, piikatytöt neljäkannuista. Nevojen niittäjä tarvitsi ruokaa paljon. Leipä piti varata päiväksi miestä kohden ja puurojauhoja kourallinen joka keittoon niin monta kuin miestä oli sekä piimää kannu mieheen viikoksi. Voita oli matkassa varojen mukaan, ainakin naula päiväksi, samoin lihan puolta parin lampaan nivuset viikoksi isolle väelle.

Matka oli kova, eväsriippi vaivutti hartiat ja hieroi olkapäät verille. Kova oli korventyökin edessä. Miehet rupesivat niittämään ja vaimoiset henget haravoimaan heiniä karheelle. Pari naista haravamiehinä eli haravareetoina ennätti aina yhden niittäjän heinät pitää järjestyksessä. Vetisillä nevoilla sai alituisesti kahlata nilkkojen ja polvenkin mitalta hyllyvässä letossa, jopa toisinaan vielä saattoi humahtaa mustaan rapaan mahaansa myöten. Ja taas, kun järvien ja metsälampien mutaisilta rytirannoilta karhottiin kaihlaa, kortetta ja taarnaa, täytyi tarpoa vedessä vyötäisiin saakka. Yhtähyvin kuin pitkäkoipiset miehet edellä astellen kaatoivat heinää, matalajalkaiset naiset saivat havitella perässä senkuin voivat. Erämaa ei antanut tyttärelleen armoa, vaan työnsi hänet miehen rinnalle kovimpiinkin paikkoihin.

Veteliltä nevoilta täytyi heinien korjaaminen toimittaa nevasuksilla hiihtäen. Se oli kaikkein vaivalloisinta työtä. Piti kantaa reputtaa heiniä sylissään tai hartioillaan ja samalla laahustella korttelinlevyisillä suksilotiskoilla, joita märkä neva ihan kuin imien puristi pintaansa, niin että joka askel oli kiskaista jalan aivan juurineen irti. Pitkiin pieleksiin eli saaroihin taikka pyöreisiin suoviin heinät koottiin nevalle ja nevasaarille. Aluspuut ja niskaset vain pantiin pohjalle, keskelle napa tai sankapuut pystyyn ja harjalle tuulen varalta koivunvitsat, tuulikkaat, oksista toisiinsa sonnustettuina. Juurelle vielä painettiin tukipuut viistoon, ja lopuksi miehet heittivät vettä ympäri heinäkeon, ettei hiiri menisi sitä silppuamaan. Kinnulan ukko kierrätti vasemmalla jalallaan kiveä ympäri pieleksen, heitti sen sitten pieleksen pohjalle ja sanoi:

"Pure tuota kiveä!"

Korpi oli heinämiehen kotina. Kauniilla ilmoilla ja muutamapäiväisillä niittyretkillä asusteltiin ja maattiin lyhyt yö vain nuotion ääressä. Mutta tavallisesti kopsahdutettiin korpeen kankaan laitaan tai nevasaarelle niittukota, tuohikattoinen matala kömmänä, jonka sivupuolet, säyt, pystyteltiin lehdeksistä ja havuista taikka rakennettiin halotuista puista. Heiniä kannettiin kotamaalle makuusijan pehmikkeiksi ja hyvä rakovalkea laitettiin eteen loimottamaan. Kaksi kovaa honkapölkkyä päällekkäin kantapallukkain varassa, vielä vivulla ja nuotionaulalla tuettuina siinä paloi. Piti olla niinkuin vanhoille oli opetettu:

"Nuotionaula ja vipu Ja kaksi kantapallukkaa".

Tarkeni siinä kyllä kodassa loikoa, kun tuli hiljalleen kalvoi ja nuoleskeli tervaista honkapölkkyä lämmittäen somasti kotakansan jalkoja. Säky vain oli kylmä makuupaikka, kun siinä heti havuseinän takana oli kolkko korpi. Kohentamatta honkatuli kyllä paahtoi koko yön ja hoiteli itse itsensä. Pihisten ja sihisten se piteli ja siveli tervaista puuta, silloin tällöin vain kuin mielihyvästä piukahtaen ja vinkaisten. Joskus sentään honkainen rakotuli saattoi ryhtyä omavaltaisuuksiin. Jylhän akalta se kerran hävitti koko kotahoidon, niin ettei eukolla ollut muuta neuvoa kuin juosta kylälle valittamaan:

"Paloi kolmikoskuksinen kota, hyrynlyry, kaksi kantapallukkata, nuotionaula ja vipu ja kotkansulkainen viuhka".

Parempi ja suojaisempi kuin ammosuisessa, matalassa kodassa, oli viettää lepohetkensä heinäpirtissä eli niittupirtissä, joka tavallisesti laitettiin suurien nevaniittyjen laitamalle. Samanlaisia maapermantoisia, mustakiukaisia metsäläisen koteja kuin tervapirtit olivat heinäpirtit, ja monesti hautapirtti saattoi olla heinäväenkin asuntona.

Kotanuotiolla taikka pirtin pihamaalla keitettiin ruokaverot. Pata pantiin vivunnokkaan tulelle ja siinä kiehautettiin puuro tai mutti, joskus tuohiropeessakin käristettiin kalakeitto. Kovat työnpuskijat miehet vaativat ohraisen tai rukiisen puuron kaksikin kertaa päivässä: eineeksi aamulla ja taas iltaseksi ennenkuin maata mentiin. Mutta kahdesti viikossa, tiistaina ja torstaina, piti eineeksi saada leipäressu, oikein lihalla höystetty. Puolipäiväiseksi haukattiin vain kalaa, piimää ja leipää. Piimä ei toki sellaisenaan riittänyt suurelle joukolle. Mutta kun pantiin vettä sekaan ja tuohiropeesta ryypittiin vesiharikkaa, niin särvintä oli koko viikoksi. Sitä kukin omasta ropeestaan ryypiskeli ja pisteli puuroa vuoronsa mukaan, kun koko joukko istui suuruksella höyryävän keittokattilan ympärillä, metsänkävijät kyllä varoen, etteivät koukkineet padansangan ylitse, sillä silloin pyytölinnut olisivat katkoneet ansojansa. Siinä puuro kyllä maistui, ja hyvää oli harikkakin, eikä soinilaisen mielestä puuro ja piimä ollut missään niin makeaa kuin Kuninkaanjoen metsäniityllä. Lopuksi tehtiin hoppatassia. Jokainen kaatoi hapanneen piimänarikkansa lämpöiseen puuropataan. Sekoitettiin se muikeaksi piimävelliksi, syötiin ja oltiin hyvillään sekä toruttiin tyytymätöntä:

— Jos et syö, niin ole ilman, mutta hoppatassia nyt syyään!

Vahvan rukiisen puuronsa päälle miesväki, kessusavut vetäistyään, ruiskautti ruskean syljen, ryökäisi voimallisesti ja pani pirtinlavalle nukkumaan. Mutta vaimoiset ihmiset, erämaan väsymättömät työmuurahaiset, vain istua kyköttivät mikä missäkin ahkerasti tikuten sukanneulettaan. Hyvät miehet, puurovatsat, saattoivat makuulavaltaan heille vain hymähtää:

— Haravareeta tökäkköön vain tökkäystään, mutta talonväki nukkuu.

Jängän Matti-vainaa ei kyllä metsäniityllä paljon joutanut levähtelemään. Kun toiset vahvan puuron painoksi tahtoivat heittäytyä pitkälleen, Matti lähti astelemaan nevalle murahtaen:

— Se levähti, kuka levähti, mutta minun ei tartte levähtää.

Myöhäiseen iltaan asti nevalla riehkaistiin. Aurinko oli jo laskenut ja kylmänkostea hallava sumu noussut notkelmiin ja rimpien ylle, ennenkuin jouduttiin pirtinlavalle pitkälleen. Mutta elämäniloiset nuoret, joita ei kokopäiväinen rämeissä rämpiminenkään kyennyt lannistamaan, tahtoivat vielä yökaudetkin telmätä, niin että vanhoilta yritti nukkumarauha sotkeentua. Varessaaren pirtillä, jossa kahden Korpeisen väki asusteli, nuoret mekastelivat aina aamupuoleen. Ja Korpeisen poika, Roomanniksi nimitelty, rupesi taas heti aamulla aikaisin jo puolinukuksissa hoilottamaan:

— Hohooi minun punaisia röijyjäni!

Mutta jos sattui metsän pirtissä paha haltia asustamaan, niin nuortenkaan ei silloin tehnyt mieli kovin elämöidä. Luolanevan vanhassa saunassa aina joka yö paiskattiin räppänälauta alas, vaikka se olisi illalla kuinka tarkoin hyvänsä asetettu paikoilleen. Aina joka yö ja joka kesä pidettiin siellä samaa menoa: luukku alas lattialle! Kammotti tämä heinämiehiä, niin että Sakrin Matti, saunan isäntä, viimein pisti pirtin tuleen ja teki uuden Nöyhysalmelle, ja siinä kyllä haltia antoi rauhan. Luolaneva olikin kolkko paikka. Pitkin neva-aukeaa oli satoja kalliolohkareita ja isoja irtokiviä, toiset suuria kuin lato, toiset ainakin lehmänkokoisia.

Sateisina päivinä oli korvessa ikävä olla. Täytyi vain kodassa tai pirtissä makaillen kuluttaa aikaa. Kolmikannan nevalla korpeisille kerran satoi kaksi viikkoa miltei samaa menoa, ja koko neva muuttui lainehtivaksi heinäjärveksi. Mutta aurinkoisina päivinä oli erämaassa hauskaa, vaikka saikin raataa aivan henkimenoikseen. Päivä paistaa lekotti korkealta taivaalta, ilma ihan värisi ja hehkui, ja sininen päivänsauhu leijaili rannattomilla aavoilla. Kärpäset surisivat ja paarmat pörräsivät sakeana ympärillä, sorsat narisivat suolammikoissa, korvessa luikkaili palokärki, ja tikka nakutteli kankaalla kuivaa keloa. Sieltä täältä kuului heinämiehen viikatteen hiominen, ja samaa tahtia pieni tiltalttikin piti nevanlaidassa. Mutta kaukaa salojen takaa, kun oikein tarkkaili, kajahteli kirkonkello. Pieneltä kotikirkolta se kuului, hiljaa vain ja harvaan kahta vuoroa kumahdellen. Korven niittomiehelle se ilmoitti, että elämän niittomieskin oli tehnyt työtään, ja taaskin muuan erämaan raataja päässyt siunattuun lepoon.

Koko viikko samaa menoa häärittiin korpiniityllä ja pystyteltiin pieleksiä toinen toisensa perästä. Mutta lauantaina jo hyvissä ajoin lähdettiin astelemaan kotia kohden. Tyhjät kontit ja kopisevat piimäleilit nyt vain liikoja painamatta keikahtelivat hartioilla, kun raatajakansa auringon vielä korkealla komottaessa perävilkkaa asteli tanhuaa pitkin kotipihoilleen. Täällä sauna jo kohta päästäkseen kartanon takana puhalteli harmaita haikujaan. Kotimiehenä lasten kanssa häärinyt tummu oli jo hyvissä ajoin laittanut löylypirtin savuamaan, olipa tummu koko päivän kiehutellut eilisiltana lypsämäänsä maitoa makukeitoksi heinäväelle. Kuuman purevan löylyn heinämies tarvitsi ja saikin. Tavallista kovemmin siinä

"Iso alla ähki Ja pieni päällä pöhki",

kun viikon korvessa kiusattu sielu taas pääsi parhaimpaan maalliseen paratiisiinsa, mustan savusaunan autuaaseen löylyyn. Ja kun sitten vielä iltaseksi sai tyhjentää ison pahkakupillisen aivan ruskeaksi korvennettua makukeittoa, ei korvenraataja osannut parempaa uneksiakaan.

Vain sunnuntaipäivän heinämies sai levätä, ja levätessä piti vielä käydä kirkossakin. Mutta jo taas maanantaiaamuna aikaisin nevanniittäjät eväineen olivat tavallisella taipaleellaan metsiä kohden. Samoin jälleen seuraavana maanantaina ja vielä sittenkin. Viikko viikolta jatkui heinänteko. Siirryttiin vain nevalta toiselle taikka käytiin karhoamaan lähiperkkiöitä ja kotoisia heinärantoja. Perkkiöt ja matalat kotirannat olivat heinäkuun hehkussa kaikkein kauneimmillaan. Kaikenlaiset Jumalan kylvämät ja kasvattamat kukat ja yrtit siellä helottivat ja tuoksuivat toinen toistaan väkevämmin. Siellä täällä matalampiensa joukossa kojotti ylpeänä komea kruunupäinen putki. Pienet heinäpojat leikkasivat ja vuoleksivat siitä somia soropillejä huilutellen ja piipottaen sitten, niin että koko niitty oli äänessä. Pikkuinen ruskeapää heinäsirkka laulaa siritteli ruohostossa heinämiehen kesävirttä, ja isot viheriäiset hepokatit, mollipäät, poukahtelivat mättäältä toiselle, niin että surisi.

Metsäperäläisten heinänteko kesti toisinaan aina mikkeliin asti. Tehtiin muita töitä välillä, leikattiin viljaa, kylvettiin ruista ja taas asteltiin nevaniitylle. Hyvät perkkiöt ja rehevät rannat kyllä maksoivat tekijänsä vaivat, mutta nevojen niittäjä sai koota karjanrehunsa laajalta alalta. Täytyi karhota koko iso aukea, ennenkuin sai hyvän pieleksen kokoon. Elämäisen rantalaiset ainakin sekä lestiset tekivät heinää vielä myöhään syksyllä, kohta joulun lähetessä. Kun pakkanen oli pannut matalan järven jäähän, eikä vielä ollut satanut lunta, heinämiehet menivät viikatteineen kirkkaalle järvelle ja niittää huitelivat jääheinää. Kaikki heinärannat, joita ei kesällä voitu niittää, saatiin nyt korjatuiksi. Sileää jäätä myöten oli hyvä kaataa ja haravoida heinät kokoon. Eikä tarvinnut kuivunutta kortta lisää kuivatella, vain sellaisinaan voitiin heinät työntää kasaan ja vedättää latoon, ja lehmät söivät niitä mielellään.

Pielekset ja suovat olivat metsäperäläisen heinäsäilöjä. Mutta perkkiöille ja parhaille nevoille hän sentään laittoi latoja, pieniä, matalia, tuohikattoisia hirsikömmänöitä, isoille niityille useampiakin. Mehtä-Porasen monilla heinämailla oli yhteensä 57 latoköppänää. Mutta saura ja suova oli tavallinen nevanniittäjän tuote. Kun heinäkansa poistui korpiniityltä, heinäkeko jäi sinne yksinään pitämään vartiota ja odottamaan talven tuloa. Lumen se sai hartioilleen suojakseen, ja valkeana metsäköyrynä se otti vastaan heinämiehen, kun tämä jonakin varhaisena aamuhetkenä auringon vasta itärantaa ruskottaessa ajaa kahisti nevalle, polki tietä ja kierrätti hevosensa lumiköyryn viereen ja rupesi riisumaan sen valkeata vaippaa…

Ja valkoisen talven alta paljastui viheriäinen kesä sekä tuoksahti mieluinen ja raikas heinäkuu.