LÄHIMMÄISIÄ

Suomenselän suurilla vierillä asui monenlaista raatajaa. Siellä perholainen liikkui omalla hallaisella metsäperällään levittäen yhä pientä pälveänsä, ja ympäristöillä metsien takana röykkäsi toisten pitäjien raatajia. Kaikki olivat samanlaisia metsäperäläisiä, jotka aikoinaan olivat saapuneet kuka mistäkin, etsineet pirttisijansa ja ruvenneet ajamaan metsänlaitaa etemmäksi. Kaakossa metsätaipaleen takana olivat Nopolan kylän noposet sekä Saunamäen saunakyläläiset, jotka niinkuin kaikki Karstulan kansa, olivat samoja karstusia. Idän alla asuivat kivijärviset ja samalla suunnalla, päivän nousun mailla, möykkäsi monesti mainittu kinnusten joukko. Pohjoisessa taas harvalukuiset lestiset koettivat pitää ihmisten kirjoissa Lestijärven eli Lestin köyhiä, karuja erämaita. Halsuaiset liikuskelivat päivänlaskulla Halsuan yksitoikkoisilla, matalilla nevamailla, ja heidän rinnallaan, Perhonjoen varsilla, rehkivät Vetelin rikkaat entiset emäkirkkolaiset. Mutta linnunlennolla, lännen ja etelän välimailla, Lappajärven ja Sääksjärven rantamilla, Maakuntaa kohden, pitivät majaansa vimpeiset, Vimpelin ylpeät ihmiset, jotka kyllä olivat tuttuja ja hyviä lähinaapureita. Etelässä erämaan takana oli alijärvisten asuinmaa, ja heidän takamaillaan oli Soini, Lehtimäki sekä Kuurtane. Ja kaukana toisten takana idässä asustivat Pihtiputaan puttaiset ynnä viitasaariset, etelän puolessa Saarijärven saarikkaat, sekä taas pohjoisen alla Reisjärven reisikkäät ynnä Toholammen maita raatava Lampin kansa. Kaustisenkylä ja Alaveteli sekä muut olivat kaupunkimatkoilla kyllä nähdyt.

Vaikka kaikin oltiinkin samoja jumalanluomia korvenkolkuttajia ja puhuttiin jokaisen ymmärrettävää ihmisenkieltä, niin sittenkin metsientakaiset olivat jokainen joukko vähän niinkuin eri ihmissukua. Karstuset olivat eri kansaa, kinnuset olivat eri kansaa, samoin Lestin, Vimpelin ja Vetelin ynnä Halsuan ja Kaustisenkylän ihmiset olivat eri sukua, ja niin myös perhoset olivat ihan omaa metsäkansaansa. Tämän kyllä kuuli jo ihmisten puheestakin, sillä toiset haastoivat eri lailla kuin toiset, muutamat varsin kummallisesti. Veteliläinen rääkkäsi kovin ärrää, ja samoin halsuainen, sanoen karkeasti: "meirän ja teirän", kun taas perhonen ja karstunen sipaisi sievästi: "meiän ja teiän". Oli Perhon mies kuullut ja kauhistunut, kun Vetelin ukko sanoa päristi pojalleen:

"Pirä sinä, minä verän, Verethän perä erellä".

Kaustisenkyläläiset taas, samoin kuin Vetelin väki, puhuivat ja vieläkin puhua sussuttavat ässän päälle, sanoen hassusti: "Kassoppas messää!" kun sen sijaan oikeat ihmiset lausuvat: "Katohan mehtää!" Eivät liioin lestisetkään osaa oikein puhua, vaan vääntävät pitkään sekä käyttävät sanojaan samaan malliin kuin reisikkäät ja Lampin kristikansa. "Misä? Täsä lajosa", on lestisen mielestä ihmisen puhetta, vaikka muu metsäkansa sanoo: "Missä? Tässä laossa". Niin myös lestisen tavara on "kepusa vuotehen alla", vaikka se onkin vain "kopassa sängyn alla". Kinnunen ja kivijärveläinen — samoin Perhon kinnunen — sanoo Keski-Suomen tapaan: "kot'puro, puukkon', kotova", kun taas perholainen tietää puhuvansa ihmisten tavalla sanoessaan: "kotipuro, puukkoni, kotua". Karstuset laskevat "haikua" silloin kun muut ihmiset puhuvat "savusta", ja kun perholainen sievästi sanoo "mee!" niin jo karstunen laukaisee leveästi kuin lammas: "mää!" Karstula onkin jo linnanrajan toisella puolella, niin että siellä kyllä sopii hyvin erilailla laukoakin.

Eikä paljon viisaampi ole vimpeliläinenkään, joka saattaa äyskäistä: "Mää, ja mää noppee!" vaikkei tarvitsisi sanoa muuta kuin: "Mee pian!" Mutta vimpeiset kuuluvat olevankin Savonmaasta Savonjokea myöten saapuneen raatajakansan jälkipahnaa. Niinpä Vimpelin väki, vaikka asuu vain metsän takana, puhuu hyvin erilailla kuin perholainen, samoin alajärveläinen. Jo heti Peltokankaan maanselän ylitse mentyä muuttuu puheenmalli. Vimpeliläinen sanoo saavia korvoksi, rintiä hilaksi ja tanhuaa kujaksi. Niityllä hän tekaisee kuupanon silloin kun perholainen pyörähdyttää kuupan, ja leikkuupellolla hän saa aikaan läpin ja kyylin, vaikka Perhossa tehdään nikuli ja kuhila, vieläpä puhuu olkikuvosta, mikä perhosen mielestä on olkikerppu. Kuullaan Vimpelissä olevan myös luomapuut, pirta, tiuhat ja vyyhti, kun taas Perhossa on reivinpuut, kaije, kilit ja vihti. On Vimpelin ihminen niinkin merkillinen, että sanoo olevansa pihalla silloin, kun on ulkona, ja pirttiä hän nimittelee saunaksi — vaikka kuuluu rautalampelainen olevan niin sekaisin, että haukkuu tupaansa pirtiksi. Sitten vielä vimpeinen melkein joka sanaansa vetää "vaan", vaikka perhonen sanoo vain "het". Mutta kun vimpeisen akka menee Lappajärvelle kauppailemaan vällyjä, palaa hän loimivillaisineen sieltä kiukkuisena takaisin ja motkottaa:

— Mitä kun Lappajärven pöllö haukkuu toisen uusia vällyjä nahkaasiksi.

Luonnostaankin eri seutujen ihmiset ovat niin erilaisia, että sen kyllä kaikki tietävät. Keski-Suomeen, Hämettä ja Savonmaata kohden painuttaessa kansa on melkein ylpeämpää kuin rantapuolen väki. Saarijärven seuduilla outo kulkija ei tahdo enää saada yösijaa eikä ruokaakaan, siellä kun on kansa köyhää ja ylpeätä. Rantaruotsalaiset ovat kyllä kaikkein ylpeimpiä. Heidän taloihinsa ei juuri matkamiestä lasketa. Alaveteliläinen helposti sanoo vain: "Ei mine anta!" Mutta kun sama ruotsalainen saapuu ja yöpyy suomalaistaloon, niin hän tuo tupaan hevosvärkkinsäkin. Ja hyväntahtoinen sydänmaalainen, ainakin perhonen, sallii sen tapahtua. Perholaiset ovatkin hiljaista, hyvännahkaista ja hyvänsopuista väkeä. Sen tietävät kaikki naapuritkin. Ja tietävät he senkin, että perhoset ovat samalla hyvin yksituumaisia ja yksiväkisiä sekä "kaikki yhtäänne päin kuin sianjalat". Mutta on myös tunnettu Perhon suuri köyhyys. "Nälkä kuin Perhossa", oli ennen tuttu lausuma. Ja kun veteliläinen tahtoi toiselle sanoa oikein hävyttömästi, hän manasi: "Mene Perrhoon!" Halsuainen taas vällötti: "Mene Perhoon lehmänsilmiä nuolemhan!"

Niinkuin jokainen perukka piti omaa puhettaan kaikkein parhaimpana suomenkielenä, niin myös oma kotiseutu, jossa pienestä pitäen oli eletty ja kasvettu, oli jokaisen mielestä kaikkein parhain maanpaikka. Omat köyhät nevamaansa olivat perhosen mielestä parhaita maita, samoin kinnusista kaukainen metsäperukkansa oli hyvä perukka, niin myös noposista Nopolansa. Vimpeinen oli tyytyväinen kaikkeen, mitä hänelle oli annettu, ja soinilaisesta oli mäkimaansa paras asuinmaa, eikä lestisen mielestä kenenkään tarvinnut moittia Lestin karuja kangasmaita. Samoin myös jokainen piti omaa metsäkirkkoansa, missä jo pienenä sikiönä oli saanut ihmetellen katsella kirkkaita joulukynttilöitä, kaikkein kauneimpana Herran temppelinä, ja vain oman metsäperän tavat ja menot olivat oikeita ihmisten tapoja ja menoja. Oma kotiperä oli kullekin oma pieni isänmaa, jonka puolesta piti puhua ja kiukkuisesti väittää vastaan, jos toiset sitä sortivat ja panettelivat.

Sillä näilläkin perillä, niinkuin kaikkialla muuallakin hyvässä Suomenmaassa, lähiseutulaiset — erittäinkin entisaikaan — sattuessaan samoille sijoille tavallisesti häsähtivät yhteen hämmästellen toisiaan väliin oikein pitäjän nimen ja kirkon kautta, joskus vielä kurkistaen toisen vellikuppiinkin. Varsinkin kaupunkimatkoilla, kun monien kirkkokuntien miehiä sattui samaan syöttöpaikkaan, syntyi sanakärhäkkä, taikka taas, kun jouduttiin samalle pitkälle metsätaipaleelle, lyhennettiin yksitoikkoista jutamista sanastelemalla, huudellen sopivia sanoja sekä valittuja asioita kuormasta toiseen. Siinä saatiin monta kertaa kuulla, mistä kukin oli kotoisin ja millä koltilla mitäkin kirkkokuntaa kunnioitettiin. Vetelin vellimaha oli paras sananpaukaus, jolla veteliläinen saatiin kiukusta kihisemään, kun taas kivijärveläinen kimmastui kuullessaan maininnan, Kivijärven muikkumaha, ja vielä enemmän, jos lisättiin, että Kivijärven kirkonkelloilla soitetaan: "Muikkuja kuppiin… muikkuja kuppiin!" Eikä Vimpelin mieskään tahtonut pysyä nahoissaan, jos häntä sanottiin vaan-pitäjäläiseksi tahi Pyöreänkirkon mieheksi. Sääksjärveläinen ihan tuhisi, kun toinen hänelle todisti: "Sinähän olet Pyöreänkirkon pitäjästä, Pikkulinnun kylästä". Soinin pitkänenä sai kuulla, kuinka hän "kahtoo hollilta kuin Soinin poika morsiantaan", vaikka "Jumala ei ole Soinia luonut muuta kuin sysien takia". Lehtimäkeläiset olivat varpukirkkoisia ja lampaanruokamäkeläisiä, kuurtanelaiset tervakouria, pylkönmäkeläiset pihkaporilaisia ja multiaiset vuohipukkeja kasvattavia keltiäisiä. Lappajärveläinen katseli hyvin rumasti, kun toinen nenäänsä pidellen puhui norsista, Ullavan ukko oli ihan tulla kimppuun, kun joku arveli jostakin: "Niinpä sill' on nahka päällä, kuin Ullavan ahvenella", eikä ahneeksi sanottu Kaustisen kyläläinen ollut suinkaan hyvillään kuullessaan: "Jos kaustinen itkee hauvalla, niin se itkee sentähen, että kuollut pitää kuopata nahkoineen". Halsuan hopero kyräili kuin sonni kuullessaan sanottavan: "Sotkeennuksissa kuin halsuaisten siiat", Toholammin kainuulaiset äyskähtelivät äkäisinä, kun heille heitettiin: "Jörisee kuin Lampin akka kirkosa", ja kälviäläinen oli harmissaan, jos toiset muistuttivat: "Teillähän on sonnillekin pietty rukouksia", eikä reisjärveläinen ollut suinkaan iloinen, jos puhuttiin montuksista. Lestin kiikkutuppi rupesi jo kiivaammin heilumaan, vaikkei sanottu muuta kuin: "Tasaa kiikkaa kuin lestisen tuppi". Lestin miehen tuppihoito oli näet kiinnitetty kantimeensa niin hassusti, että se kiikkui melkein tasallaan. Vielä myrkyllisempää oli muistuttaa lestisiä heidän sukkelasta syöntitavastaan: vetää kala suupielestä toiseen, niin että liha jää suuhun ja ruodot käteen, sekä taas nuolla voi leivältä, niin että "lestinen meni leivän päälle". Alajärven rajatuppia yritettiin ilahduttaa pikku värssyllä:

"Alijärven lukkarilla oli kaksi morsianta: toinen oli Pikku-Tilla, toinen Apu-Manta".

Koetettiin runoilla pihtiputaalaisillekin, vaikkei tahtonut syntyä kunnon värssyä:

"Nyt aivon minä laulella noista puttaalaisista, ne voinsa myövät ja kiiskinsä syövät".

Mutta kun käytiin Karstulan noposten ja Kivijärven kinnusten kimppuun, niin oli sitä vaille, ettei tullut täysi tappelu. Karstuset kokonaisuudessaan olivat kopeksia, mutta noposet olivat erittäin. He olivat oikeita ruhnikka-noposia, jotka viljelivät penkkivelliä, ja Nopolassa oli kuultu kukkojenkin laulavan vuoroa: "Kuinka teillä voijaan? — Velan tuu-urvin!" Kinnuset taas olivat Kinnulan vasikoita, jotka asuivat metsäperillään, mistä oli vain "kirvesheitto helvettiin". Kesällä kinnuset hurstivaatteissaan ajaa köröttelivät Lestin kirkolle ratsastaen poukkolavalla ukko edessä ja akka takana, ja eväskontti selässä he taapersivat kirkkoonkin heittäen konttinsa ovensuun penkkiin. Talvella kinnusten perukka paljain kauloin ajaa kitkutti vitsaruomilla ja vitsasta väännetyillä savirikoilla vielä silloinkin, kun muut jo ylpeilivät nahkaruomissa ja rautaisissa savirikoissa. Niinpä metsäperän miehiä nimiteltiin vihta-kinnusiksi, vieläpä joskus kunnioitettiin komealla laululla:

"Kinnusen ruomat kitisee, ja savirikot laulaa. Kun ne menee markkinoille, heill' on paljas kaula".

Oli kaiveltu kinnusen piimäpyttyäkin ja huomattu, että

"Pohjalta paranee kuin kinnusen piimä".

Oli myöskin otettu selville, että

"Kinnuset ja kiiskiset on Jumala viimeksi luonut Ja pannut kiven pään sisään".

Saivat noposet ja kinnuset kuulla kummempaakin, sellaisenkin juorun, että

"Viis Karstulan noposta saa yhellä silakanpäällä, Ja kolmella noposella saa viis Kivijärven kinnusta".

Taikka heitettiin heille tarkka laskelma:

"Kun Nopolasta ottaa emännän, saa sen silakan päällä. Kun se kuolee ja sen vie Kinnulaan, saa kaksi kinnusta. Kun kinnunen kuolee, niin saa sillä Puttaalta akan ja vuohen. Akka elää vuohen maijolla, ja vuohi akan tuotteilla, eikä miehen tarvihte elättää kumpaakaan".

Ja sitten vielä kaiken lopuksi lennätettiin vanha sukuluettelo, johon oli valittu joka kirkkokunnan merkillisimmät:

"Kivijärven kinnuset, Saarijärven hänniset, Karstulan noposet, Perhon jylhäset, Oinoskylän rupiset pittäis panna yhteen nuoraan ja heittää järveen".

Saattoipa tästä jo, saattoipa hyvinkin moni pahansisuinen metsäperäläinen poukkia tasakäpälässä ja äyskähtää:

"Min' oonkin niitä pirullisia vihta-kinnusia!"

Sai toki köyhä Perhokin näissä hammasteluissa kuulla tapansa ja tekonsa. "Kyyti Perhosta, vaan ei ruokaa", oli monesti kuultu piikkisana, samoin kuin sekin, että "On kallellaan kuin Perhon poika reen perässä", sekä: "Muuttelee taivaasta toiseen kuin Perhon pojan jumala". Eihän totta ollut, mutta totena perhosille viskattiin, että heidän tapulissaan soitetaan pukinsarvella, koska kirkonkello on viety siemenviljan pantiksi rikkaaseen Veteliin. Vällöttivät veteliset perhosista sellaistakin, että he Kokkolan matkalla, Kainuun syöttöpaikassa, kaikki ruokkivat hevosensa samalla heinätukolla, siirtäen sitä vain vuorottain hevoselta hevoselle. Vimpelin hyvät taas vaivasivat perholaisia heidän olikirehun ajollaan. Perhos-rukat näet aina kevättalvella pitkin jonoin vedättivät Vimpelistä ja Vimpelin takaa karjalleen olkia, niin että koko tie oli rehun vahassa. Sitä myöten vimpeinen sanoi kyllä osaavansa Perhoon vaikka pimeässäkin. Ei tarvinnut muuta kuin pistää tuli Jokisillan päähän ja sitten lähteä astelemaan sen perässä pitkin tietä. Mutta osasi pieni perhonen puolestaan vastata. Liukonkylän pitkäkaulainen Mäki-Matti kysyi isonenäiseltä Vimpelin mieheltä, joka pilkkasi, että perhonen tarvitsee pitkän kaulansa voidakseen olkikuormansa takaa kurkistella vastaantulijoita:

— Tiijätkös sinä, minkätähen Vimpelissä on pyöreä kirkko?

— Ka, en tiijä, vimpeinen sanoi.

— Se on sentähen, kun vimpeisillä on niin iso nenä. Ei ne pääsisi kirkossaan kääntymäänkään, jos ei se olisi pyöreä.

Sanoi sama Mäki-Matti lyhytkaulaiselle Kivijärven miehelle, kun tämä pilkkasi perhosen pitkää kaulaa:

— Kivijärviset kyllä tarvihtee lyhyen kaulan, kun ne juo karvasta muikun suolavettä, että se menisi pian alas.

Lähipitäjäläiset näin toisiaan toisinaan kohtelivat. Mutta saman kristillisen seurakunnan eri perukatkin saattoivat keskenään joskus kinastella ja moitiskella naapurikyläänsä. Hyvänsopuiset ja yksituumaiset perhosetkin olivat niin ihkoviisaita, että keksivät pikkuisia költtejä lähikylilleen taikka sorvasivat toistensa asioista juttuja sekä värssyjä. Toimekkaat jylhäset olivat jälttä-jylhäsiä ja terva-jylhäsiä, joilla oli, niinkuin tiedettiin, "Puukko Jylhässä leivänsärvin". Tiedettiin myös sekin, että "Jylhäset ovat sitä sorttia, että ne kuolevat, ennenkuin kituvat". Sanottiin myös liukkosille vanha juttu: "Mikä Liukon laukusta leivän vei, kun eilen oli viis ja nyt on kuus", sanottiinpa toinenkin: "Kuka Liukon laukun löytää, se saa sen pittää". Pölkkiset olivat keltiäisiä ja tamppikauloja. Möttöstä nimiteltiin Perhon peräporstuaksi, ja möttöset puolestaan lauloivat Mäkikylän Korkeankankaan miehille:

"Repsua viijään, Repsua viijään, Repsua viijään saunaan, Välimäen Kaisa taluttaa, ja Myrkky-tummu laulaa.

Tuuvittele sinä, Kissanaama, Myrkky-tummun lasta, niin kauan kuin on Myrkky-tummu myrkkyä kauppaamassa".

Ja korkeille vasamäkeläisille piti antaa komea värssy:

"Kettu se jätti riihen taakse sen vanhan tamman kieltä, silloinpa Vasamäessä keitettihin vankan rokan lientä".

Lennätettiin joskus rajan takakyliinkin joku piikki. Pölkkisille hoilautettiin:

"Hotoo, pölkyn pojat, Isot rikkaat ja hämäläisten varkaat!"

Saunamäkeläisille taas laulettiin:

"Kaks' on miestä Saunakylällä: Karhi-Tippo ja Sauna-Mikko, toinen niistä on renki. Mikko niistä on riskimpi, mutta Tiposs' on kovemmas henki".

Mutta kun perhonen lähti ajamaan vanhaa valtatietään Keski-Suomeen päin, niin pitkin matkaa oli tien varrella vanhoja taloja, joista jokaisesta oli jotakin merkillistä muistettavaa. Näki hän ja kuuli matkallaan kivisistä pelloista, persoista tummuista ja puupelleistä ynnä mustapintaisista ukoista, kuuli haasteltavan huonoista ränkkämyllyistä ja sarkatampeista, herrain käyntipaikoista, äveriäistä äijistä ja pettupesistä sekä norsien syöjistä taloista ynnä muista kummista. Perhonen pani asiat mieleensä, jotta sitten kotikylillään muistaisi muillekin saarnata. Ja hän muisti pitkän luvun:

"Kiviahoss' on kivet kovat, Rajalassa rajat omat, Kalamiehessä emäntä perso, Hokkasenahoss' on ovet auki, Kukko-Heikillä puupelti, Ruisaholl' on miesten lukko, Iisakill' on musta ukko, Sepällä vain norsia syyään, Jokelan akall' on ränkkämylly, Järvenpääss' on ikkunat veheriäiset, Tampparilla tampit hyppää, Lintulahesta herrat tykkää, Mäntyniemellä kunnon ukko, Lautakankaalla poikain pesä, Leppälässä vävynpaikka, Oikarilla ohria myyään, Aijälässä petäistä syyään".