HALME, PELTO JA KYTÖ

Leveä leipäpöytä, kalapöytä kapeampi, oli sanottu jo vanhoille erämaalaisille, ja ankara elämä oli opettanut heille myös suuren käskyn: "Täyttäkäät maata ja tehkäät se teillenne alammaiseksi!"

Vanha Suomenselän mies seurasi edesmenneitten isien jälkiä, möyri maata ja puristi leipää omasta metsäperästään. Maa tuotti jumalanviljaa täälläkin, koukojen kotiperillä, vaikka kontio lähinaapurina vihelteli aidan takana, ja metsänemäntä kiulu kainalossa kuljeskeli kankailla lypsäen kristikansan lehmiä, ja nevojen mustat rimmet keskikesänkin öinä puhalsivat harmaata huurua.

Kaskeamalla kaikki Suomenselän seutulaiset, niinkuin muutkin erämaiden asukkaat, ennen ottivat pellonviljansa, ja paloina haikusivat kesäisin kaikki ahot niin pitkälle kuin metsien valtakuntaa ulottui. Kova Kotilainen korventeli Kivijärven ympäristöjä, rikas Pölkki porosi Kyyjärven ahoja, suuri Suohokka savusteli Karstulassa Alajärven rajamaita, ja Keisalan ukko kärventeli Soinissa Kuninkaanjoen mäkirantoja, kuulu Kangashäkki kaatoi kaskea kaukana Laukaan äärillä, ja Esko Tiainen paahtoi Salamajärven perämetsiä Halsuan nevojen takana haikusivat Karvosen äijän kasket, ja Lestin rantamaita raatoivat Hiienniemen tura ja iso Tuikka. Kaikki he olivat isoja-rikkaita ja erämaiden valtamiehiä, Suohokkakin niin mahtava, että emäntä uskalsi kehahdella talonsa vankkumatonta rikkautta:

"Mikäpä sen vuoren vierittää, ja pajupensaat juurii?"

Savu nousi köyhän Perhon perämetsistäkin, vaikkei siellä entiseenkään aikaan asunut näin suuria mahtimiehiä. Vanhat maakirjat mainitsevat, että jo 1585 Kokkolan pitäjän perukoilla asusti ja kaskimaita savustellen säilytti henkeään seitsemän uudiseläjää. Mutta pikkuisia lienevät olleet miesparkojen halmeet, koska he maksoivat veronsa vain voilla, suorittaen sitä yhteensä 14 leiviskää. Vähän myöhemmin — kamalat nälkävuodet olivat ajaneet yli maan — 1620 sanotaan, että "Okskåskiby'ssä" asustaa seitsemän kurjaa korpelaista, jotka äärimmäisessä köyhyydessään voivat saada kokoon vain yhden manttaalin veron, joskin he vastedes saattaisivat suorittaa veroa puolestatoista. Mutta jo 1633 "Peråby'n" seitsemän asukasta kykenee korkealle kruunulle antamaan hiukan viljaakin. Suuria ei suinkaan köyhiltä metsäkyöpeleiltä herunut, jokunen leiviskä voita ja kalaa, vähän heiniä ja päivätöitä, hiukan rahapenninkejä sekä muutamia leivisköitä viljaa. Paljonko heiltä olisi liiennyt, seitsemältä erämaan körriltä, jotka tiettömien penikulmien takana tietämättöminä möyrivät. Silloin kun valtakunta Saksanmaalla tappeli paavilaisten kanssa Lutheeruksen opin puolesta, niin että maailma savusi, nämä metsien körrit tappelivat henkensä puolesta erämaata vastaan savustaen metsiä ja savustaen asuinpirttiään sekä peläten ja palvoen metsien kummituisia ja väkeviä haltioita ja suuria noitia enemmän kuin kirkon ja Lutheeruksen Jumalaa.

Vuosisatoja perämetsien ukot höyrähdyttelivät erämaitaan ja saivat oman korven leipää kapealle kalapöydälleen. Vanhimmat metsänäijät vieläkin kaikkialla muistelevat muinaista merkillistä aikaa, jolloin valkoinen jumalanvilja kasvatettiin mustassa palomäessä, metsän ja maan väkevässä porossa. Ei siitäkään toki leipä leikiten lähtenyt, vain miehen kovalla työllä ja uskolla, kesän lämpöisellä ja Jumalan hyvillä ilmoilla.

Toukoviljaansa, ohraa, varten ylimaan mies hakkasi kasken hyvälle lepikköaholle. Heinäkuussa lepikkö kaadettiin, ja alakuu oli paras aika, ettei kaski kovin pian ottaisi vesaa. Koko metsistö lyötiin maahan ja jätettiin semmoisenaan lepäämään seuraavaan kesään. Mutta talvella vedätettiin aholle kankaalta seunapölkkyjä, isoja kuivia kelohonkia kolme aina kohtaansa. Kymmenkuntakin sellaista roviota voitiin ajaa samaan kaskeen. Seunapölkyt olivat tarpeellisia apulaisia lepikkökaskessa, sillä mustalehtiset, tuoreenhenkiset lepät eivät omin neuvoin jaksaneet pitää palomaata tulessa. Keväällä kun lumi oli sulanut, karsittiin oksat puista irti, niin että koko aho tuli sileäksi. Ja taas heti kun maat olivat kuivaneet ja lepäävät lepätkin kuivaneet, pistettiin tuli ryteikköön. Savuten ja käristen leppäinen maa paloi, mutta parhaiten paloivat tervaiset seunapölkyt. Ne ihan tulisina hehkuivat työntäen mustaa tervasavua. Pitkävartisilla rautakoukkuisilla vangoilla vieritettiin palavia seunoja yli käryävän maan, ja näin viertämällä saatiin koko aho korvennetuksi. Nokisina ja mustina siinä miehet ja naiset rautakoukkuineen kyökyttivät tulessa ja savussa. Päivä paahtoi, rovio poltti kuin pätsi, ja kitkerä savu kirveli silmiä ollen oikein hengenkulun tukehduttaa. Monesti yritti riehuva valkea rynnätä metsäänkin, mutta kun vanhat tietoukot tekivät temppunsa, tulen täytyi pysyä alallaan. Kukkopuron äijä veti ukonkivellä piirin kasken ympäritse, ja Kinnulan tura kiersi kolmesti paloahon ja sanoi:

"Valkian pitää pysyä sen sisällä, Jonka minä kiertänyt olen".

Sitten palomaa kyntää törhittiin puisella auralla, kylvettiin siemen ja karhittiin oksaisista kuusenpuolikkaista vitsastetulla selkäkarhilla, joka satajalkaisena kulki karhoten pitkin poromaata, ja saunamäkeläisiltä sai nimen satiaiskarhu. Mutta jos oli sattunut niin kehnosti, että oli käki paskannut isännän, niin hänestä ei ollut minkään kylväjäksi. Miesparka oli silloin aivan menettänyt kylvöonnensa, ja hänen kouransa heittämä vilja kasvoi kovin huonosti. Perhon Haasiosalmen ukon täytyi lähteä etsimään kylvömiestä Kinnulasta, ja Tialan Välipakan tura, vaikka hän joka aamu heti herättyään haukkasi käen murenen, kuuli sittenkin suuruksettomaan suuhun käen ensi kukkumisen ja joutui käen pilaamaksi. Surkeuttaan itkien ukkoparka meni pyytämään naapurin isäntää halmeensa kylväjäksi. Tura-pahanen ei tiennyt, minkä saunamäkeläinen, että pilaus olisi paennut, jos olisi heti mennyt puraisemaan tuoretta puuta. Puu kyllä olisi siitä kuivanut, mutta mitäpä siitä.

Siemen oli saatu lepikköahon multiin. Ja kohta ohra nosti viheriän oraansa kantoisesta mustasta kynnöksestä, kasvoi kauniisti ja tuli tupelle, näytti pitkät hiuksensa ja teki tähkänsä kanttipäiseksi, kuudelle taholle.

Parhaan ruiskasken erämaalainen hakkasi partaiseen näreikköön, jossa pehmeä sammal peitti maata. Syksypuoleen elokuulla oli parasta iskeä närepuu pitkälleen, ettei havuneulanen enää putoaisi pois, vaan jäisi oksaan hyväksi tulen virikkeeksi. Aika isoja kaskia ukot kaatoivat, joskus niinkin suuria, että voitiin kylvää kolmatta tynnyriä. Keväällä ruiskaskikin karsittiin, mutta vasta heinäkuussa poltettiin, ja kuiva havurytö paloi kuin tappurakuontalo ilman seunapölkkyjä ja viertämisiä. Polttajat vain saivat varoa, ettei valkea rynnännyt korpeen.

Heti palon jälkeen kaski kynnettiin ja kylvettiin ruis. Harvaan sai halmerukiin heittää. "Viisi jyvää hevosen askeleeseen", oli vanhojen ukkojen määrä. Ja kun halme sai rauhassa tehdä parhaansa, ja Jumala antoi sadetta ja päiväpaistetta, ruis nousi että tohisi, pelmuutti parhaana kesäaikana tähkiään, niin että koko aho oli suurena savukenttänä. Jyvä tuli verille ja valmiiksi monesti niin aikaisin, että jo heinäkuussa voitiin mennä metsäaholle sirppi kourassa. Komeita kuhiloita kohosi kantoiselle kentälle, ja jyvät olivat suuria ja raskaita. Itse metsien koukokin saattoi niihin mielistyä. Oli joskus nähty, kun kontio jo kypsymisaikana kävi halmeessa ruista appamassa. Niinkuin vanha karvainen äijänköriläs, kontio seisoa kojotti laihon laidassa kahmaisten tuon tuostakin koko sylinsä täyteen tähkäpäitä ja sitten niitä ahnaasti tukkien nykeröön turpaansa.

Kuhilailta koottiin elot aumoihin ja vasta talvella, jos halme oli kaukana sydänmaalla, voitiin korvenviljat ajaa kotiin puitaviksi. Aumansa osasi isäntä kyllä varata, etteivät hiiret sitä hakanneet. Saunamäkeläinen otti käsin koskematta hampaisiinsa kiven, kiersi kolme kertaa aumansijan ympäritse ja pudotti kiven pohjapuiden väliin sanoen:

"Syö, hiiri, tuota, Älä minun eloani!"

Kun sitten pohjapuille rakennettiin auma, hiiri ei siihen koskenut. Viljaiset keot kyhjöttivät korven yksinäisellä sänkisellä palomaalla, ja ympäri ahon oli rakennettu kaskimaan teloista nokinen aita. Isoisten ahoilla aumat saattoivat pysyä yli talvenkin. Rikkaiden Karstulan ja Kivijärven halmeäijien metsäaitauksissa nähtiin joskus vanhoja, aivan mustia ja aijastuneita viljakekoja. Heidän taloissaan ei nälkä asunut.

Metsiä vanha erämaalainen osasi kaataa ja savustaa, mutta hänen peltonsa olivat kovin pienet. Vetelin kirkon "historiakirjassa" mainitaan 1753, että veteliläiset — joihin perhoset ja halsuaiset luettiin — ovat ruvenneet "vähitellen raivaamaan peltoja ja niittyjä, joka viljelys nykyään yhä lisääntyy". Varsin vähäiset kyllä olivat perämetsien raivaukset vielä paljoa myöhemminkin. Perhon papereissa sanotaan 1810 koko kappelissa olevan raivattua maata vain 130 tynnyrinalaa ja siitä puolet kylvössä. Vain pikkuruisina tilkkuina pellot olivat metsätalon ympärillä, leipämaan pälvi siellä, toinen täällä ahonlaidassa, monesti pitkä kivikasa vieressä vartijana. Edesmenneet ukot olivat niitä polvi polvelta nälissään raataneet tilkkupahasen toisensa perästä, kanniskelleet kiviä kasoihin, niin että veri sormista tiukkui. Muinaisten raatajaraukkojen ankaria päiviä kivikasat ja pitkät kiviset aidat vain enää muistelevat. Monet pellot pysyivät tekijäinsä ja viljelijäinsä nimissä vielä senkin jälkeen, kun omistaja oli jo aikoja jättänyt maallisen aherruksensa. Tialankylän mailla on Ollinpelto, jonka tekijästä ei enää kukaan tiedä mitään. Hookonan ukot kyntävät entisturien peltotilkkuja, sellaisia kuin Antinketo, Mikonpelto, Simonpelto, Leskenpelto ja Vasamäen pelto, Aho-Aapan sarat ja Seksmannin pellot.

Ruis ja ohra olivat ylimaalaisen vanhat pellonviljat. Rukiin hän kylvi leipänsä tarpeiksi, ohrasta hän keitti puuroa ja muttia, leipoi myös rieskaa sekä monesti pani lisäainetta jokapäiväiseen leipäänkin. Rukiin ja ohran mukaan yliperäläinen järjesti peltojensa kolmivuotiset viljelysvuorot siementäen kesantonsa aina rukiilla, kylväen rukiin jälkeen ohran ja ohralta heittäen pellon taas kesantoon. Kaksi toukoa köyhä maa vain jaksoi tuottaa, ja sitten sen taas piti saada levähtää kesäkausi. Mutta ketoon, heinämaiksi, pienet peltotilkut eivät joutaneet, eikä ketoon laskettuja peltoja erämaan mies huonoilla aseillaan enää olisi saanutkaan pehmitetyksi muuten kuin kuokkimalla. Laihtuneen kesantopellon metsäperäläinen lannoitti niin hyvästi, että se samalla höystämisellä tuotti vielä ohrankin. Navetta, talli ja tunkio olivat parhaat pellon parannuspaikat. Navettaan tuotiin vielä metsänvoimaa, hakoja, kuivikkeiksi. Vanhojen turien ja pojankelterien, akkojen ja tyttökenttojenkin talvikautisena työnä oli seisoa hakoränkyn ääressä hakorauvalla napsimassa kuormittain havuja silpuiksi. Vedätettiin tunkioon sonnanjatkoksi muutakin metsäntörkyä, muurahaispesää, turvetta ja sammalta. Talvella rakenneltiin kesantopellolle tunkioita kuin suuria kusiaispesiä, ajaen kolmeen kertaan kolmet kerrokset lantaa, mutaa ja silputtuja hakoja. Ne kun kesällä pengottiin pitkin kesantoa ja kotitunkiosta tuotiin lisää, saattoi ruis siitä ottaa voimaa.

Kauraa vanha yliperä ei viljellyt. Se joutui tänne vasta aikojen kuluttua. Mutta nauris oli ikivanha tuttava, nähty jo ennenkuin perunasta tiedettiin mitään. Naurista metsien kansa piti parhaana herkkunaan aina siksi, kunnes oppi kasvattamaan peruja, jotka vähitellen veivät vanhalta kaskiporon kasvatilta kokonaan suuvuoron. Peruna sai sijansa kesantomaassa ohran jälkimiehenä. Pellavat ja hamputkin kasvoivat metsäperäläisen pellossa saaden joka kesä pienen tilkun kesantomaan laidasta.

Uskalsi metsien mies viimein astella aseineen vetelän nevan laitaan rääpimään veto-ojaa sekä suuria sarkaojia. Kuokkien hän sitten otti nevan hereille, ja kun märkä mätäs oli kuivanut, ukko kurahdutti tuleen koko nevasarat ja kylvi kytömaahansa rukiin. Sitten hän taas kynti kytönsä, poltti poroksi pinnan ja kylvi rukiin, ja taas kynti, poltti ja kylvi rukiin, kylvi sitten jo kerran kauran, kun kytö ei enää oikein jaksanut lykätä ruista. Kytösteli ja kyntää töhri sekä savusteli ukko yhä nevasarkojansa ja otti kauraa. Mutta lopulta kytömaa tykkänään kyllästyi myös kauraan ja rupesi omin päinsä kasvattamaan kastelatvaa sekä muuta heinää. Tuskastui kytö viimein heinäänkin ja rupesi äijälle lykkäämään koko saran leveydeltä sudensammalta ja kurjenruista. Silloin ukkokin kyllästyi, kuokki kytönsä nurin, kaivoi ojat auki ja alkoi taas uuden polttokauden, saaden ruista, kauraa ja heinää sekä lopuksi sudensammalta, kunnes kytöpahanen ei enää osannut muuta antaakaan kuin sammalta.

Monilla entisukoilla oli jo suurenlaiset kytömaat ja polttokeinot. Mutta sitten vasta aikojen kuluttua opittiin Maakunnan miehiltä suuri ja satoisa savenajo, joka pani syrjään vanhat savustamiset.

Monesti entinen, aina yksituumaisena ahertava metsäkylien kansa ryhtyi kovan korven ja nevan myllerrykseen oikein joukkovoimalla. Maan isäntä vain lähetti kutsuja: "Jos tulisitte auttamaan… meillä on talkookset". Tuli silloin kuokkamiestä, kirveskouraa ja lapionkantajaa, tuli poikasia ja vaimoisiakin henkiä kuokkineen, lapioineen. Kohta korpi ryskyi ja räiskyi, kun talkookansa siellä kilvaten heilutti asetta. Pitkänä rivinä siinä rynnättiin korpea vastaan rinnan sekä mies että nainen, vanha akka ja nuori tyttökin yhtä rotevana käyttäen kuokkaansa. Väkivoimalla väännettiin kannot suorastaan maasta ylös, ja sarkoja syntyi kovaankin ryteikköön. Savu vain nousi työmaalta, kun tuli kulki edellä kärventäen korpea.

Talkooksilla ylimaan mies usein korjasi viljansakin, lennättäen vain sanan, ja koko kylä kokoontui leikkuupellolle. Siinä kyllä sirpit liikkuivat, ja pelto oli kirjavana kansaa, joka yhtä mittaa kumartui ja nousi, leikkasi viljaa ja teki sitomia. Laihon laita pakeni nopeasti, ja kuhilaita syntyi pitkät rivit. Leikkuumiehet olivat iloisia ja pellon isäntä tyytyväinen. Annettiin talossa talkooväelle ruokaa ja juomaa, annettiin hyvät ryypyt, ja kaiken lopuksi saatiin illalla tanssia.

Leikatut ohrat metsäperäläinen siteli nikuleihin, kuusin lapein samaan kiertositeeseen, ja rakensi seitsemästä nikulista kuhilaan, mutta rukiit hän sitoi lyhteisiin pannen niitä viisitoista kuhilaaseen. Kun summamies pääsi leikkuupellolle, hän sai kiskoa ruiskapasta kymmenen kuhilasta, ja lyhteiden piti olla oikeaa käsialaa: yhdeksän tuumaa siteen kohdalta lävitse. Joskus ajautui leikkuumies toisen kiertämään saareen ja silloin piti huudella hänelle pelastajaa. Hätääntyi joku katkaisemaan kesäviljojen viimeiset korret, saaden siitä koko elämänsä penkoa kätkytpahnoja taikka joutuen isoksi syömäriksi. Mutta kun sattui Siikanen menemään kurkkuun tai silmään täytyi sanoa:

"Siikanen sinun nimesi, pihanrikka, pellonrikka, kupu kultainen orava, hyvin teit, kun menit, paremmin vielä, kun palasit. Suurvuori vieressäs, synkkä salo eissäs, pellon päällinen jumala".

Ja leikkuutyön loputtua piti sirpit viedä emännän kaulaan. Siitä emäntä hyvillään keitti väelleen puolukoista ja ruisjauhoista taikka survotuista ohraryyneistä hyvän sirppipuuron.

Joutui riihenpuinti, ja korpien raataja sai leipä- ja puuroviljaa, minkä pelto antoi. Varttoilla hän vanhaan tapaan puida kolkutteli, lattian aina kerrallaan, ja käsin hän vain viskaimella heitellen puhdisti viljansa ruumenista ja kaleista, sitten vielä käsipohtimella tuuletteli pölyn pois. Jo aikaisin aamulla talonväki meni riihelle, ja niin aikaisin iltapäivällä joutui valmiiksi, että vielä ennätti käydä raunioille marjailemaan. Uutisia riiheen pannessaan Lestin ukko teki kolmen lepän kolmesta oksasta yhdeksäisen vastan ja sillä lakaisi riihensä, ettei siihen kateen pilaus pystyisi, ja viimeisen riihen hän heitti tomuttamatta seuraavaan uutiseen. Saunamäen ukko jätti viimeisen riihen parsille nikulin puimatta, etteivät viljat menisi siemenkatoon.

Lopuksi pidettiin parttenkoliaiset. Isäntä haki arkustaan mustan pullon, ison rapamahan, josta kulahdutti hyvän ryypyn joka miehelle ja naiselle ja pikku tirahduksen lapsillekin. Tomuryypyksi lestiset sitä sanoivat, ja sitten hyvillään repivät toisiltaan rumat riihivaatteet risoiksi. Ja tämä oli vanhasta turasta hyvin mieluista.

Ja jos Jumala oli antanut jonkinlaisen vuoden, oli eloa erämaalaisen aitassa ainakin niin paljon, että elämisen alkuun päästiin. Parhaina vuosina mahtitalojen aitan hinkalot ja leukalaarit täyttyivät kullaa myöten. Mehtä-Poranen täytti viljalla vielä vanhan tuhvan tekemän tavattoman ammeenkin, johon mahtui seitsemän tynnyriä.

Mutta niin oli kuin saunamäkeläinen sanoi:

"Kaikilla syksyllä kyllä-kyllä, Mutta keväällä ja uutisen eellä kellä-kellä".

Kevättalvella jo monen aitanlaarit kolisivat tyhjyyttään. Talvenselkä oli liian pitkä, ja uutinen kovin kaukana, aitanlaari oli varsin pieni, ja lapsilla oli suuri vatsa. Leipää, puuroa ja muttia tarvittiin paljon. Ja ylimaalainen sai lähteä Maakuntaan ajelemaan, ellei rumia Maakunnan miehiä ruvennut tulemaan raskaine ruiskuormineen. Moni Suomenselän mies kävi kevättalvella viljanostossa, Perhon Peltokankaan emäntäkin ajoi Lapualle asti, osti viljaa, käytti heti myllyssä ja tuli valmista jauhokuormaa ajellen kotiin. Näin metsäperän mies aina keinotteli joukkonsa kesään ja uutiseen asti, jolloin jo taas hetkiseksi helpoitti. Vanhat saunamäkeläiset olivat opettaneet, että toiselle haasteltaessa oli aina

"Maantuloja vähennettävä, Karjanantia isonnettava".

Tiesi moni sydänmaalainen tämän, eikä suinkaan liikoja isonnellut ei vähennellyt maantulojaan, eikä ollut syytäkään. Sillä maa tavallisesti ei antanut tarpeeksikaan.

Hyvin olisi vaikka jokainen metsäperäläinen tarvinnut tontun taikka pirityisen, joka muutamilla isoisilla rikkailla tiedettiin olevan. Tonttu, vanhan pikkuisen äijänkässykän haamussa taikka nilkkuna pikku tummuna, puikkelehti nurkissa ja kantoi ruista ynnä muuta viljaa rikkaammista paikoista kotiinsa, niin että leukalaarit olivat kukkuroillaan kullaan asti. Halsuan Hotakaisen ja Karvosen tontut ihan kilvaten lennättivät eloa housuissaankin ja joskus joutuivat keskenään tappelemaan, niin että housut halkesivat ja rukiita remahti maahan kokonainen tynnyri. Pirityinen, joka oli kuin sontiainen, taas hyrräsi isäntänsä lukolliseen arkkuun rahaa, niin ettei se talosta koskaan loppunut. Piti pirityistä kyllä palvoa, samoin tonttuakin, palvella ja ruokkia hyvästi voisilmä-puurolla, ettei olisi käynyt niinkuin Aholassa, jossa tonttu sai aihetta renkitoljanan ilkeyden johdosta lähteä pois koko talosta manaillen:

"Vehnääkin Venäjältä hain, Paskapuuro palkakseni keitettiin".

Maa ei antanut entiselle metsäperäläiselle liikoja jumalanviljoja, ja tonttuja oli vain harvoilla. Eipä ollut varsin ihme, että kaikkein köyhimmän perukan, Perhon, vanha tuhva päästyään kerran katselemaan Etelä-Suomen reheviä viljavainioita saattoi surullisin mielin huokaista:

— Voi, Herra Jumala, mistä min' olen kotoisin!