IX

Sen kesän saivat Toini ja Herbert vielä asua Suomessa, mutta syksyllä oli heidän muutettava Berliniin. He saivat siis vielä jatkaa kuherrusviikkojaan kotimaassa ja ne he viettivät konsuli Karpin huvilassa saaristossa.

Onko merta rakastaville mitään ihanampaa kuin oleskelu saaristossa kauniina, lämpimänä kesänä? Sisämaan järvillä on myöskin viehättäväisyytensä, ja on paljon niitä, jotka suosivat sisämaata enemmän sen idyllisen tunnelman vuoksi, jota järvet ja metsät, kaislarannat ja lummekukat, kanervat ja puolukanvarret riutuneissa rinnoissa synnyttävät. Mutta kuinka suurenmoisen draamallinen onkaan meren silmänsiintämättömiin häipyvä ääriviiva, sen raskas huounta, sen vaahtoharjaisten laineiden lakkaamaton kohina rantakallioita vastaan, valkoisen kallistuvan purjeen tahi savua tupruttavan keikkuvan höyrylaivan taistelu ärjyvässä aallokossa. Se, joka tämän kerrankin on nähnyt, ei ainakaan taukoa ihailemasta merta, ellei sitä rakastaisikaan yhtä paljon kuin hiljaisen sisämaan rauhallisempia rantoja.

Kanslianeuvos Urpo perheineen vietti, tavallisuuden mukaan, kesää sisämaassa. He olivat nytkin täysihoidossa, mutta tällä kertaa Punkaharjulla. Siellä sai kanslianeuvos kalastella, hänen rouvansa olla vapaana taloushuolista ja Hillevi levätä.

Sinne sai Hillevi kirjeen kohta Toinin palattua häämatkaltaan. Näiden kahden ystävättären ajatukset ja tunteet kävivät ilmi heidän kirjeenvaihdostaan.

Toini kirjoitti:

»Oma, kultainen Hillevi!

Olen jälleen kotona, rakkaassa kotimaassamme. Heti ensimmäinen kirjeeni on Sinulle, saatuani aikaa tarttua kynään.

Arvaat, että minulla on paljon sinulle kerrottavaa. Mutta kaikki, mitä matkallamme näin, voin kuvata Sinulle vain suullisesti vasta sitten, kun Helsingissä taas tapaamme toisemme. Toivon hartaasti, että aika kuluisi pian, sillä niin kovin haluan Sinua, paras ystävättäreni, jälleen nähdä, sulkea Sinut syliini ja suudella Sinua.

Me voimme täällä oikein hyvin kaikki ja nautimme täysin rinnoin kauniista kesästä. Milloin Herbert vain joutaa, käymme purjehtimassa. Niinkuin tiedät, on purjehtiminen hänen mieluisinta urheiluaan. Ja meidän sirolla »Mirandallamme» onkin hauska hyvällä tuulella keinua ja liitää tyrskyävillä laineilla, jotka välistä räiskähtävät yli purtemme laiteen. Iltaisin taas istumme usein penkeillä raitojen suojassa, ihailemme auringon laskua kaukaiseen länteen, missä se joskus luo pilviröykkiöihin niin ihmeellisiä tulilinnoja, jotka lopulta sammuvat hurmaavaan, hehkuvaan ruskoon. Ja silloin me muistelemme häämatkaamme, oloamme pohjois-Italian järvien rannoilla.

Ajatteles, armahin Hillevi, että minä sittenkin rakastan omaa maatamme enemmän kuin mitään muuta, rakastan sitä kaikkine sen heikkouksineen, puutteineen, jopa vielä huonoine tapoineenkin, joiden hartaasti toivon pian paranevan. Herbert on siinä suhteessa ankarampi, mutta minä olen sitä mieltä, että on aina anteeksi annettava se, mikä oikeastaan ei ole ihmisen omaa syytä. Mehän olemme Luojan luomista ehkä viimeisimpiä sivistyksessä, mutta tämäkin puoli voi korjautua, jos käytämme kykyämme hyväksemme. Ja sitähän, Luojan kiitos, meillä lienee yhtä paljon kuin muillakin kansoilla. Hyvää tahtoa vielä vain puuttuu.

Mainitsin jo, että usein muistelemme Herbertin kanssa häämatkaamme. Ja jospa, Hillevi kulta, aavistaisit, mikä uusi maailma meille, naisille, avioliitossamme avautuu. Se tunne-elämä, joka siihen saakka on ollut kuin suljettu kirja, alkaa puhua aivan uutta kieltä. Katseemme avartuu ja me voimme nähdä toistenkin, — sanon, miehemme, — sydämeen paljon, paljon syvemmälle. Me voimme suorastaan lukea siitä äänettömiä, kirjoittamattomia sanoja, jotka eivät ole tulleet ilmi ennen ja tuskin koskaan julkisuuteen joutuvatkaan. Ja meillä on varmaan vain yksi toivomus, että ne pysyisivät yhtä kauniina koko elämämme iän yhdenkään soraäänen pääsemättä rikkomaan kahden sielun sointuisaa sinfoniaa. Tätä ajatellessani ihmettelen, kuinka nykyään voi syntyä niin paljon avioeroja. Mutta ainoa selitykseni on se, että ne liitot varmaankaan eivät ole rakennetut oikean rakkauden pohjalle. Toivon siis vain, että kun Sinä, paras ystävättäreni, kerran joudut yhtä pitkälle kuin minä, saisit osaksesi myöskin yhtä suuren onnen kuin minä olen Herbertini kanssa saanut.

No, niin! Nyt olen kirjoittanut Sinulle pitkän kirjeen ja kertonut kaikki, mitä näin kirjeessä kertoa voi. Jään puolestani nyt odottamaan Sinulta kirjettä ja toivon, etten tarvitse sitä kovin kauan odottaa. Olen lisäksi varma, että kerrot minulle tarkkaan, miten siellä viihdyt, mitä teet, mitä tunnet sydämessäsi, joka on minulle edelleenkin yhtä rakas kuin ennen. Ja muista, että saat kirjoittaa minulle aivan avomielisesti, mitään salaamatta, sillä olenhan

Sinun uskollinen, vilpitön ystävättäresi

Toini».

Muutaman päivän kuluttua saikin jo Toini Hilleviltä seuraavan kirjeen:

»Rakas, rakas Toini!

Kuinka onnellinen olinkaan saadessani Sinun kirjeesi! Hauskaa oli myöskin lukea Sinun onnestasi, jota niin kauniisti kuvasit. Minä oikein kadehdin Sinua. Kadehdin vielä sitäkin, etten saa olla mukana purjehdusmatkoillanne, jotka ovat minulle myöskin suurin huvi.

Isäni täällä enimmäkseen vain kalastelee, ja minunkin täytyy olla mukana hänen matkoillaan. Meillä onkin tavattoman hyvä kalaonni, jopa niinkin hyvä, että emäntämme keittää vain meidän kalojamme, joita saamme syödä kiusaksemme joka päivä ja viiliä päälle, paitsi silloin kun tarjotaan mansikkamaitoa. Marjoja täällä muuten onkin saatavissa koko paljon.

Sitten käyn täällä hyvin usein uimassa. Puruvedessä onkin tavattoman kirkas vesi, niin että näkee pohjan monen metrin syvyydelle. Soutelen sitäpaitsi tyyninä iltoina, jotka ovat täällä ihanat. Aamuisin nousen välistä — pakosta — varhain ylös, ja ovathan aamutkin kauniit. Ajatteles, joskus kuulee, kun on tyyni kirkas ilma, kuinka tappia lyödään veneen reikään vaikka vene onkin kaukana, kaukana aivan toisella rannalla, ehkä kilometrin päässä.

Isä ihailee kovin täkäläistä luontoa ja kaunistahan se onkin. Kuuden kilometrin pituinen kapea saari, kauniita veden selkiä kummallakin puolen. Itse Punkaharjulla on Runebergin kumpu, jossa hän taisi kirjoittaa runonsa: »Från molnets purpurstänkta rand» j.n.e. »Joutsen» taitaa olla nimeltään se runo. Mutta sittenkin minä kaipaan täältä pois. Kaipaan kaupunkia ja paljon ihmisiä ympärilleni, niinkuin äitikin.

Sinä pyysit minua kirjoittamaan avoimesti kaikesta, ja siksi kerronkin, että täällä on muuan hassunnäköinen ylioppilas Martti Muikkunen, joka »hakkailee» minua kovasti. Olen ristinyt hänet »Silakaksi» enkä välitä hänestä vähääkään. Mutta täällä on myös vanhahko herra, joka on hyvin sivistynyt ja hienokäytöksinen, ja hän on pahasti pikiintynyt minuun. Hän on hyvin kiintoisa mies ja hänestä minäkin pidän paljon. Ajanvietteeksi on siinä minulle kylliksi. Kunpa nyt aika vain nopeasti kuluisi, että pääsisin Helsinkiin ja saisin tavata Sinut. Toivon, että ehdin kerran käydä luonanne saaristossakin, ennenkuin muutatte Berliniin, niinkuin olen kuullut puhuttavan.

Vieläköhän sitä ennen saan Sinulta tänne kirjeen? Se olisi kovin hauskaa. Sinua ajatellessani usein, usein, muistan aina ensimmäisiä tanssiaisiani teillä. Älä siis unhoita minuakaan! Tässä toivossa lähetän Sinulle monta lämmintä suudelmaa ja sydämellisimmät terveiseni.

Terveiseni myöskin miehellesi, jos hän vielä muistaa minua.

Sinun oma, uskollinen

Hillevisi».

Toini hätkähti lukiessaan nuo sanat: »jos hän vielä muistaa minua». Hän oli näet kokonaan unhoittanut lähettää mieheltään Hilleville terveiset. Ja hänen oli sen johdosta oikein paha olla. Se näytti rumaltakin, sillä Hillevi saattoi otaksua, että Toini oli tehnyt niin tahallaan. Jopa se saattoi tuntua kipeältäkin hänen ystävättärensä sydämessä.

Sen vuoksi oli asia heti korjattava. Toini osti kortin, jolla kiitti Hilleviä kirjeestä ja lupasi vielä kirjoittaa uudelleen. Samalla hän lähetti »parhaat terveiset» Herbertiltäkin, joka kyllä usein hänen kanssaan muisteli Hilleviä.

Silloin Toinin sydän rauhoittui ja hän oli varma, että hän sillä kortilla oli saanut Hilleviltäkin anteeksi huomaamattomuutensa.

* * * * *

Herbertin uusi virka pidätti häntä usein kaupungissa niin, että hän monta kertaa saattoi käydä konsulin huvilassa ja vaimonsa luona vain kerran viikossa. Hän matkusti sinne lauantaisin ja palasi sieltä maanantaiaamuna. Syksyn lähetessä ja kun oli tullut varmasti päätetyksi, ettei kukaan muu kuin hän voinut tulla kysymykseen lähetystösihteerin virkaan Berlinissä, käytti hän kaikki voimansa ollakseen siellä mies paikallaan. Toini ja hänen äitinsä olivat edelleen ahkerassa työssä saadakseen kodin mallikelpoiseen kuntoon, mitä hyvän talonemännän tarpeisiin tulee, ja konsuli oli pitänyt huolen huoneiston kalustamisesta sikäläisen tunnetun huonekaluliikkeen kautta. Herbert Hursti oli siis nyt hyvällä tiellä kulkemassa toivomaansa päämäärää kohti. Ja konsuli Karppi oli onnellinen, että hänen tyttärensä oli päässyt näin huomattavan henkilön siipien suojaan.

Mutta konsulilla oli vielä poika Yrjö, joka oli vasta keskiluokilla koulussa. Mitään lukumiestä ei hänestä näyttänyt tulevan, sillä urheilu oli hänen päähuvinsa. Se suretti vanhempia, vaikka poika muuten oli siivo käytökseltään. Isä toivoi hänestä näet suuren liikkeensä jatkajaa ja odotti pojan varttuvan voidakseen lähettää hänet ulkomaille, varsinkin Englantiin, perehtymään niihin asioihin, joita kauppa- ja merenkulkualalla etupäässä tarvittiin. Kielten taito oli siis aivan välttämätön Yrjölle, ja siihen konsuli pani nyt pääpainon antaen pojan, paitsi koulussa, saada vieraitten kielien opetustunteja. Näin tämä perhe eli vain lapsiaan varten kasvattaakseen heistä kunnollisia kansalaisia, hyviä yhteiskunnan jäseniä heille sopivilla aloilla.

* * * * *

Tulikin sitten taas syyskuu. Toini ja Yrjö muuttivat kaupunkiin heidän vanhempiensa jäädessä vielä vähäksi aikaa saaristoon. Herbert asui siis vaimonsa kanssa loppuajan appivanhempiensa kaupunginkodissa.

Kun työt päivällä olivat päättyneet, kävelivät nämä kolme tavallisesti Kaivopuistoon, jos oli kaunis, lämmin ilma. Tavallisesti he nousivat Ullanlinnan vuorelle, josta on ihana näköala merelle. Sinne »Harmajan» taakse, Itämeren etäisiä rantoja kohti, oli heidän jälleen matkustettava pois suureen maailmaan. Tuonne länteen painui päivä, joka kohta oli näkevä heidän lähtönsä kotimaan rantamilta, jossa lehdet olivat alkaneet kellastua, kylmän kosteuden vallitessa Kaivopuistossa, sumujen verhotessa kaupungin harmaaseen, läpinäkymättömään usvaan.

Toini huokasi, kun tuli puhe heidän muutostaan pois Helsingistä, mutta Herbert hymyili hänelle kaikessa hiljaisuudessa.

— Saat nähdä, kuinka hauska meidän tulee asua Berlinissä, —sanoi Herbert. —Semmoisessa suurkaupungissa tulet varmaan viihtymään paremmin kuin täällä!

Toini pudisti vähän päätänsä sanomatta mitään.

— Eikähän meidän siellä tarvitse ikäämme asua — selitti Herbert. — Diplomaattisella alalla tapahtuu siirtoja paikasta toiseen tuon tuostakin. Voit saada vielä nähdä Parisin ja Lontoon.

— Ehkäpä Moskovan, Madridin ja Buenos Aireksenkin, — jatkoi Toini hieman ivallisesti. — Oikeita mustalaisia tulemme lopulta olemaan.

— No, no! — rauhoitti Herbert. — Voi käydä niinkin, että minua tarvitaan Suomessa uudelleen.

— Silloin kiittäisin Jumalaa, — sanoi Toini.

He nousivat. Oli alkanut hämärtää. Aurinko oli mennyt mailleen mustan pilven taakse, joka uhkaavana nousi Viron puolelta. Tuuli oli kiihtynyt, ja valkoisia vaahtoteitä muodostui laineiden harjojen poikki.

— Oma maa mansikka, muu maa mustikka! sanoi Toini ja pujotti kätensä Herbertin käsivarteen.