VIII

Mitä oli Toinin nyt tehtävä?

Oli vain yksi ainoa keino: matkustaa poikansa kanssa ulkomaille.

Herbert tietenkään ei tahtonut enää asua kotona. Hillevi oli kaupungissa nyt. Hänen kanssaan seurusteli Herbert, milloin voi, kunnes Korkeimman Oikeuden päätös oli tullut. Pian oli sitten valmis Tuomiokapitulinkin antama erokirja. Ja sen jälkeen vihittäisiin Herbert ja Hillevi varmaan hyvin pian.

Eikä luultavasti kestäisi kauan, ennenkuin Toinin äiti ja kanslianeuvos Urpo viettäisivät häitään. Ne olivat ehkä vieläkin lähempänä. Ettei näissä tarvitsisi olla läsnä, — edellisistä ei voinut olla puhettakaan, — päätti Toini niin pian kuin suinkin suoriutua matkalle. Dresdeniin aikoi hän lähteä poikansa ja yhden palvelijattaren seurassa viipyäkseen siellä vuoden tahi kaksi.

Äidistä hän saattoi näyttää kovasydämiseltä, kun näin poistui aivan tahallaan. Mutta hän ei voinut, ei voinut parhaimmallakaan tahdolla jäädä. Elämä oli hänestä niin raskasta, semmoinen painostava ilmapiiri vallitsi hänen ympärillään, semmoinen kammo hänen sydämessään, että hänen täytyi saada haihduttaa suruaan ulkomailla, levätä, virkistäytyä vieraissa oloissa. Kotimaa tuntui kuin karkoittavan hänet pois helmastaan.

Rakkaus riennätti asiainmenoa niin, että pesän jakokin ennen Toinin lähtöä tuli nopeasti suoritetuksi. Herbert oli tässä asiassa hyvin vaatimaton, suostuvainen melkein kaikkeen, olisipa voinut sanoa häntä melkein jalomieliseksikin. Jos Toini olisi ollut vähänkin syyllinen, olisi Herbert voinut vaatia ehkä paljonkin rikkaan konsulivainajan pesästä, mutta nyt oli asianlaita päinvastainen. Entisenä asianajajana hän tiesi sen varsin hyvin ja koska hänellä oli sekä omat varansa että virkansa, niin tyytyi hän mahdollisimman vähään. Ovelana miehenä tiesi hän kuitenkin, että mahdollisesti oli hänen osalleen vastaisuudessa vielä jotakin tuleva, kun kanslianeuvos saisi Toinin äidin, hän itse taas kanslianeuvoksen tyttären tämän ensimmäisestä avioliitosta. Siinä oli omituinen sukulaisuussuhde, ehkä hyvinkin pulmallinen perintökysymys tulevaisuudessa.

Mutta kuka sitä nyt ajatteli?! Rakkaus, tuo voimakas vipusin, ponnahutti kaikki oman mielensä mukaan. Järki oli silloin hyvin kaukana, kaukana nuorista, mutta vanhemmatkin oli se oikullisena kuin ainakin kietonut nuottaansa, aivan kuin hämähäkki kietoo surisevan kärpäsen seittiinsä.

Kun Toini meni jäähyväisille äitinsä luo, niin oli hän suorastaan liikutettu äitinsä hellyydestä. Kanslianeuvos ei nyt ollut siellä ja häntä vastaan tuulahti kaukaisen lapsuuden ajan herttaisuus ja lämpö. Yrjökin istui hetkisen heidän seurassaan. Ja kun Toini sattumalta puhui isästään katsellessaan isän kuvaa seinällä, niin pillahti hänen äitinsä itkemään. Mitä Toini lieneekin silloin ajatellut äitinsä uudesta avioliitosta, niin tekivät nämä äidin kyyneleet hyvän vaikutuksen. Hän oli heti valmis anteeksi antamaan äitinsä teon, varsinkin kun tämä sitten alkoi niin kauniisti, suorastaan ylistellen puhua miesvainajastaan. Oliko ehkä sittenkin kanslianeuvos Urpo hänelle vain vanhuuden tuki, seurakumppani, kun hänen lapsensa, molemmat, olisivat kaukana hänestä. Voihan hän nyt saada Toininkin ja Reinon luokseen, jos niin tahtoi, mutta toista oli sittenkin oma mies. Voivathan hekin, Toini varsinkin, jälleen joutua pois, ja silloin olisi äiti taas ollut yksin. Näin koetti Toini tulkita äitinsä ajatukset, kääntää kaikki parhain päin.

Äidin suhteesta tulevaan mieheensä oli Toinin vaikea mitään päätellä. Hän toivoi heille kaikkea parasta, mutta ei voinut torjua luotaan ajatusta, että aineelliset edut olivat olleet määräävinä kanslianeuvoksen taholta. Ei niin, ettei hänen äidillään olisi vielä ollut kaikkia hyvän, vieläpä miellyttävänkin puolison avuja, mutta sydämestään ei Toini voinut antaa hyväksymistään äitinsä avioliitolle. Olipa hänen melkein sääli äitiään.

Lisäksi tuntui Toinista loukkaavaltakin, että juuri Hillevin isä tulisi hänen isintimäkseen. Hänestä tuntui kuin tähän sukulaisuuteen aina jäisi jotakin särähtelevää, rikkinäistä, semmoista, jota ei siitä koskaan saisi poistetuksi. Siinä oli jotakin samantapaista kuin haljenneessa kristallimaljakossa, jota ei koskaan saa korjatuksi. Halkeama tulisi siinä aina näkymään. Niin oli käynyt hänen ja Hillevin välisen ystävyyden, näin surulliselta tuntui äidin uuden avioliiton johdosta syntynyt tilanne.

Eikö elämässä sitten koskaan ole mitään ehjää, mitään kestävää ihmisten välillä, ei edes vanhempien ja heidän lastensa välillä?

* * * * *

Oli sateinen päivä, kun Toini poikansa ja palvelijattarensa kanssa ajoi laivarantaan. Hän oli itse pyytänyt, ettei kukaan tulisi heitä saattamaan. Oli virka-aika ja kanslianeuvoksen sattui olemaan vaikea päästä irti toimestaan. Äiti taas oli saanut noidannuolen selkäänsä ja hänen oli vaikea liikkua. Sattui Toinin mielestä siis hyvin siinäkin suhteessa, että sai lähteä näin huomaamatta.

Kuinka erilainen olikaan tämä lähtö nyt häämatkalle lähtöön verrattuna! Silloin valoista ja ystäviä saattamassa, nyt itki taivaskin eikä yhtään saattajaa! Oli, oli sittenkin yksi: — hyvä omatunto. Ja se seurasi mukanakin aina, aina perille asti.

Olipa lisäksi vielä toinenkin, joka seurasi mukana ja jossa ei vilppiä, ei petosta, ei uskottomuutta ollut. Se oli Reino-poikanen, tuo aina levollinen ja kiltti lapsi, joka jo ajatuksin ja puhein oli mukana sekä siinä, missä tarvittiin että siinä, missä olisi ollut parempi pysyä tieltä poissa. Mutta ellei hän siinä olisi ollut, olisi häntä sittenkin kaivattu. Äidin ainoa, ainoa lohduttaja!

He olivat yläsalongissa. Poikanen seisoi penkillä ja katseli ulos ikkunasta ihmisiä, jotka liikkuivat kannella ja laiturilla. Hän olisi tahtonut olla ulkona, mutta vesi valui virtanaan laivan katoksesta ja ihmiset olivat sateenvarjojen peitossa. Kaupunki oli harmaassa sumussa, talojakaan ei paljon näkynyt. Vallitsi kolea, kolkko sää. Värisytti sekä ruumista että sielua, — sielua varsinkin, joka tunsi olevansa yksinäinen henki maailman kaikkeudessa.

— Miksi näin sataa? — kysyi poika.

— Taivas itkee, — osasi äiti vain vastata.

— Miksi taivas itkee? — uteli lapsi vielä.

— Ihmisten pahuutta, — oli luonnollinen vastaus.

— Mitä Reino on tehnyt pahaa, kun taivas itkee?

— Ei Reino nyt ole mitään pahaa tehnyt. Reino on ollut kiltti tänään.

— Mitäs pahaa äiti on tehnyt?

— Sen vain Jumala tietää.

— Entä Katri? Mitä pahaa Katri on tehnyt? (Katri oli heidän palvelijattarensa).

— Katri itki, kun me lähdimme ulkomaille.

— Mitäs pahaa siinä on?

— Meidän pitää nurisematta alistua Jumalan tahtoon.

Samassa tuli Katri sisään ja sai Reinolta kuulla:

— Katrin pitää nurisematta alistua Jumalan tahtoon, niin lakkaa satamasta.

Salongissa olleet muut matkustajat purskahtivat nauruun. Reino katseli heitä ihmeissään ja peitti ujostellen kasvonsa. Ihmetellen sanoi Katri hänelle hiljakseen:

— Mitä se Reino viisastelee?

Laiva irtaantui jo laiturista ja kääntyi merelle päin. Pian olivat tutut rantaseudut kadonneet näkyvistä ja ulappa levisi eteen harmaana seinänä. Oli tyyni. Laiva kiiti tasaisesti eteenpäin, mutta raukeus vallitsi matkustajissa. Näin eteni matka puoliväliin Suomenlahtea, kun melkein kuin taikaiskusta sade taukosi ja vähän ajan kuluttua alkoi päivä paistaa. Sininen, kirkas taivas alkoi siintää ja aurinko lämmitti niin, että märkä laivan kansi höyrysi.

Syntyi iloa ja vilkkautta matkustajien kesken. Kaikki pukeutuivat istuakseen ulkona nauttimassa meren virkistävästä raikkaudesta. Kun Reinokin vietiin ulos, lausahti hän rikkiviisaasti äidilleen kaikkien kuullen:

— Äiti! Katri alistui nyt nurisematta Jumalan tahtoon ja sade lakkasi.

— Niin, poikani, niin! — sanoi Toini hymyillen ja silitti Reinon päätä sydämellisen riemun kuvastuessa lähellä olevien matkustajien kirkastuneilta kasvoilta. Näiden joukossa oli myöskin muuan vanhahko herra, nähtävästi pappi, joka silloin puhkesi sanoihin:

— Suurimmat totuudet, kauneimmat sanat saamme useimmiten kuulla lasten suusta, jotka ovat saaneet hyvän kasvatuksen.

Ja samalla hän kohotti kunnioittavasti hattuaan Toinille.