IV

Sen jälkeen alkoi Hillevi käydä usein Toinin luona. He kaipasivat toistensa seuraa. Heidän ystävyytensä oli saanut lujemman pohjan, ja sillä pohjalla se kehittyi kehittymistään.

Toinin rakkaudessa häneen Hillevi näki nyt jotakin suurta, jota hän ei ollut ennen kokenut. Toini oli kohottanut hänet, pienen koulutytön, muita ylemmäksi, aivan itsensä vertaiseksi, vieläpä suurin uhrauksin. Toini kasvoi hänen silmissään eräänlaiseksi ihanteeksi, jota hänen oli palvottava ja kunnioitettava, melkeinpä epäjumalaksi. Ja kun Toinin kiintymys häneen edelleenkin kasvoi, niin tahtoi Hillevikin näyttää sen ansainneensa osoittamalla Toinille vastarakkauttaan.

Toini oli luonteensa mukaisesti ystävätärtään kohtaan aina avomielinen, sikäli kuin asianhaarat sallivat. Hillevi taas, myöskin luonteensa mukaisesti, oli salaperäisempi. Mutta näiden ominaisuuksien nojalla oli Hillevillä tavaton halu pyrkiä tunkeutumaan ystävättärensä sydämen salaisimpiin sopukkoihin. Ja tähän antoi nyt aihetta hänen tutustumisensa asianajaja Hurstiin, varsinkin koska hänkin oli kuullut tämän liehittelevän Toinia. Mikä oli siis luonnollisempaa kuin aina puhella Toinin kanssa juuri Herbert Hurstista.

Ensimmäiseksi oli siis saatava lähemmin tietää, mikä mies tuo »komea» herra oikeastaan oli. Sen asian Toini kyllä saattoi Hilleville selittää.

Herbert Hurstilla oli oma asianajokonttorinsa keskikaupungilla. Hän oli ensin ollut toisen asianajajan apulaisena, mutta tämän kuoltua ostanut sen liikkeen. Liike menestyi hyvin, varsinkin koska eräs pankki ja muun muassa Toinin isä käyttivät häntä lainopillisena neuvonantajanaan. Näin ollen Herbert Hurstikin, vaikkei alkujaan mikään varakas mies ollutkaan, oli saavuttanut hyvän aineellisen aseman.

Mutta lisäksi hän oli tavattoman kunnianhimoinen mies, joka oli asettanut päämääränsä hyvin korkealle. Hän tunsi kykynsä ja päätti lujasti käyttää sitä hyväkseen niin pitkälle kuin mahdollista. Ja kun päälle päätteeksi ulkonaisetkin ominaisuudet olivat hänelle edulliset, niin ei hän laiminlyönyt mitään hankkiakseen itselleen loistavan tulevaisuuden valitsemallaan uralla. Ja tämä ura oli oleva diplomaatin, niin pian kuin siihen tilaisuus tarjoutuisi. Hyvänä, henkevänä puhujana, selväjärkisenä lakimiehenä, kielitaitoisena edustajana kaikenlaisissa yrityksissä saattoi hän ehdottomasti päästä arvovaltaisten henkilöiden suosioon. Ja kun niin kerran oli käynyt, ei ollut vaikea nousta asteittain, ehkäpä suurin hyppäyksinkin, yhä ylemmäksi.

Mutta tämmöinen kunnian kukkuloille pyrkijä tarvitsi paljon rahaa, vielä paljon enemmän kuin mitä hänellä nyt oli. Tämä puoli asiaa oli kuitenkin autettavissa rikkaan puolison hankkimisella. Ja se ei näyttänyt Herbert Hurstille olevan vaikea toteuttaa, hän kun oli suhteellisesti vielä nuori iältäänkin. Hän oli siis melkein varma, että kaikki oli, oikean ajan tultua, täydellisesti onnistuva. Nyt piti vain malttaa mielensä ja — odottaa.

Jotakuinkin tämän käsityksen oli Toini saanut, ehkäpä vanhempiensa puheista, Herbert Hurstista. Mutta pikku ystävättärelleen ei hän luonnollisestikaan kertonut likimainkaan kaikkea, kaikesta vähiten viimeistä kohtaa, joka koski Hurstin naimapuuhia. Hillevi sai kuitenkin jo käsityksen uudesta tuttavastaan ja, älykäs kun oli, teki johtopäätöksiä, jotka eivät olleet kaukana asian oikeasta laidasta. Ja kiintynyt kun hän oli Herbert Hurstiin aivan tuosta ensimmäisestä valssista asti, niin jäi koko tämä kysymys edelleen hänen sydämeensä.

Tämän kyllä huomasi Toini, mutta kun Hillevi oli taitava salaisuuksiaan salaamaan, vieläpä sukkela viemään toisia harhaan kääntämällä asiat heidän hyväkseen, sai hän lopulta Toinin luulemaan, että Hillevi todellakin puhui ja toimi hänen mielikseen.

Niinpä Hillevi usein ehdotti, että he kävelisivät Herbert Hurstin konttoriin päin, jotta Toini muka saisi nähdä hänet, vaikka Hillevillä itsellään oli yhtä suuri halu, vaikka vilaukselta vain, kohdata tuo ihailemansa mies. Se tuntui niin lapselliselta oikulta, ettei Toini voinut suhtautua siihen muuten kuin leikillä.

Mutta jospa Toini olisi tietänyt, että hänen pikkuystävättärensä otti seuraansa toisinaan jonkun ikäisistään kävelläkseen hänen kanssaan samoja teitä, niin olisi hän vakavasti ruvennut asiaa miettimään. »Eihän se ole mahdollista», olisi hän ehkä huudahtanut; »sehän on luonnotonta», olisi varmaan ollut toinen ajatus. Mutta voiko kukaan aavistaa, mitä kaikkea ihmissydän, vielä pienikin, saattaa tuntea, kätkeä itseensä, kärsien kantaa sisässään, kunnes vuosien kuluttua salaisuus kypsänä puhkeaa ilmi? Toisella sydän kypsyy aikaisin, toisella myöhään. Eiköhän ole onnellisin se, joka niin myöhään kuin suinkin, siinä suhteessa, saa kokea kohtalon kovaa kouraa, saa lopettaa elämän ankaran koulun.