IX

Dresdenissä Toini asettui asumaan pieneen, mutta ensiluokkaiseen »Familienpensioniin», jossa hän poikansa ja palvelijattarensa kanssa sai käytettäväkseen mukavat parihuoneet ynnä täysihoidon. Toini, joka oli syntynyt ja kasvanut rikkaassa kodissa ja jolla Helsingissäkin vielä oli oma, iso, loistavasti sisustettu huoneistonsa, supistautui nyt näin vähiin ja oli tyytyväinen. Kun he saivat olla terveinä kaikki, elää rauhassa, nauttia siitä, mitä heille elämä siellä soi, niin oli hän kiitollinen.

Usein kiitivät kuitenkin hänen ajatuksensa kotimaahan ja varsinkin ensimmäisinä aikoina hän odotteli kirjeitä äidiltään, joka oli melkein ainoa, joka saattoi tiedoittaa heille yhteisistä asioista. Hänen entiset ystävättärensä kouluajoilta olivat hajaantuneet mikä minnekin. Hillevistä ei voinut olla puhettakaan enää.

Lyhempiä kirjeitä sai Toini äidiltään joka viikko. Kuukauden kuluttua tuli sitten pitempi, josta hän sai kuulla seuraavaa.

Äiti ja kanslianeuvos Urpo olivat nyt vihityt. Mitään hääpitoja ei ollut lainkaan ollut. Heidät oli vihitty kotona, ja ainoastaan muutaman todistajan läsnäollessa. Semmoinenhan oli tapa nykyään eikä Mauri — se oli kanslianeuvoksen nimi — suosinut suuria juhlallisuuksia. Eikä se oikeastaan olisi sopinutkaan näin vanhoille ihmisille. Eivätkä he millekään häämatkalle lähteneet; Mauri muutti vain äidin luo ja asui siellä nyt. Tuntui kyllä viihtyisältä taas, mutta ikävä oli Toinia ja Reinoa. Yrjökään ei tulisi enää kauan olemaan kotona. Siten oli kyllä suuri muutos tapahtunut heidän entisessä kodissaan, mutta niin kai oli sallittu. Ja »ihmeelliset ovat Herran tiet». Suokoon Hän vain, että kaikki tulisi käymään hyvin jokaisen onneksi.

Sitten mainitsi äiti, että Mauri oli jättänyt huoneistonsakin. Se oli luonnollista, kun Hillevikin nyt oli naimisissa. Herbert ja hän olivat menneet siviiliavioliittoon, joka sekin nyt on niin muodissa. Mutta tulla vihityksi sillä lailla maistraatissa, sitä ei Toinin äiti, vanhoillinen kun oli, oikein voinut hyväksyä. Hänellähän kuitenkaan ei ollut sen asian kanssa mitään tekemistä. Seuraakohan Jumalan siunaus semmoista avioliittoa, sitä äiti kuitenkin epäili.

Nyt oli Herbert jälleen ylennyt virassaan ja oli heti vihkimisen jälkeen matkustanut Hillevin kanssa Parisiin. Luultavaa oli, että he siellä asuisivat pitemmän ajan, kun Herbertiä tarvittiin lähetystössämme siellä. Ainakin saisi Hillevi nyt huvitella mielensä mukaan ja elää suurellisesti. Se vika Toinin äidin mielestä Hillevissä oli, että hän tahtoi elää melkein yli varojen, pukeutua hienosti, esiintyä ensimmäisenä pidoissa ja, mikä pahinta, hänellä oli taipumusta uhkapeliin. Tämä suretti kyllä kanslianeuvosta, mutta eihän Hillevi ollut enää hänen valvottavanaan, naimisissa kun nyt oli Herbertin kanssa. Ja Herbert osasi varmaan hoitaa hyvin asiansa niinkuin tähänkin saakka oli tehnyt. Kunnian kukkuloille oli mies nyt nousemaisillaan, ja tuskinpa kukaan saattoi muuta kuin iloita siitä, että maallamme oli niin etevä diplomaatti.

Näin kirjoitti Toinin äiti tyttärelleen lausuen lopuksi toivovansa, ettei Toini tästä kirjeestä löytäisi mitään loukkaavaa itselleen, sillä hän oli äidilleen edelleenkin yhtä rakas kuin ennen ja ettei kukaan ollut Toinin käytöksessä koskaan huomannut mitään moitittavaa, vaikka näin hullusti oli käynytkin, että hän oli joutunut eroon miehestään. Päinvastoin oli hän kuullut pelkkää hyvää aina perästäpäinkin Toinista puhuttavan. Syy kaikkeen oli siis toisaalla, — pääasiallisesti ajan hengessä, ehkäpä myöskin lainsäädännössämme, joka vain edisti avioeroja, kun niitä oli niin helppo saada.

Viimeksi toivoi äiti, että Toini nyt kertoisi tarkkaan elämästään Dresdenissä ja tulisiko hän todellakin viipymään siellä niin kauan kuin lähtiessään oli päättänyt. »Olethan aina rakastanut Suomea ja kotiasi enemmän kuin mitään muuta. Ja onhan sinulla jäljellä, paitsi poikaasi, vanha äitisikin, jolle olet yhtä kallis kuolemaan asti». Näin lopetti Toinin äiti kirjeensä.

Se oli liikuttava kirje lopuksi, ja rivien välistä sai Toini lukea paljon, mikä kaiken lisäksi todisti, että hänelle kotimaassa sittenkin annettiin arvoa. Hän oli suorastaan hävennyt avioerojuttuaan, mutta näki nyt, että hänen maineensa oli puhdas. Hänen tuli yhä parempi olla, ja kiitollisella mielellä hän kävi vastaamaan äitinsä kirjeeseen.

Hänestä tuntui niin hyvältä saada lukea äitinsä rakasta kirjettä, katsella noita tuttuja kirjaimia ja sanoja, jotka muistuttivat hänelle niin paljosta, mitä hänen elämässään oli tapahtunut. Hänen oli tietysti usein ikävä äitiään tässä vapaaehtoisessa maanpaossaan, mutta siitä huolimatta oli hän alkanut viihtyä Dresdenissä hyvin. Se oli kaunis kaupunki, jonka läpi Elbe virtasi, luoden nähtävyyksiä joka taholle. Ihan keskikaupungillakin oli n.s. Brühlscheterrasse, jossa saattoi istua tuntikausia ja katsella liikennettä virralla ja kaduilla. Mutta Dresdenissä oli vielä paljon arvokkaampaakin nähtävää, nimittäin sikäläiset museot. Yhden ainoan taulun takia kannatti jo matkustaa Dresdeniin; se oli maailman kuulun italialaisen maalarin Rafaelin sixtiniläinen Madonna, Neitsyt Maria Kristuslapsi sylissään. Se taulu oli aivan yksin eräässä nurkkahuoneessa, ja sen edessä saattoi istua tuntikausia, niinkuin Toini usein tekikin. Sen vaikutusta oli aivan mahdoton kuvata. Se oli nähtävä, jos tahtoi saada aavistuksen semmoisesta yliluonnollisesta, jumalallisesta katseesta, joka, samalla kun se painaa ihmisen kumartumaan maahan, nostaa hänen sielunsa taivaallisiin korkeuksiin. Ja sen maalauksen värit! »Vaikka en olekaan asiantuntija», kirjoitti Toini, »niin aavistan, että ne on siihen sivellyt taiteilija, jolla ei ole monta vertaistaan».

Olisi ollut paljon muutakin kerrottavana Dresdenin taidekokoelmista ja taide-elämästä, teattereista varsinkin, mutta se oli aivan mahdotonta. Toini selitti siis vain, että hän oli hyvin tyytyväinen asuntoonsa, ruokaan siinä täysihoitolassa, jossa asui, mutta erittäinkin talon emäntään, joka oli sivistynyt, miellyttävä nainen, monessa suhteessa yhtä herttainen kuin hänen äitinsä, niin että hän oli aivan kuin kotonaan. Reinosta piti rouva Müller — se oli rouvan nimi — tavattoman paljon. Ja yhdessä rouva Müllerin kanssa liikkui Toini kaupungilla, kävi ostoksilla ja kirkossa, sillä rouva Müller oli, niinkuin saksalaiset yleensä, uskonnollismielinen luterilainen. Kaiken tämän perusteella alkoivat Toinin pahimmat surut vähitellen haihtua ja elämä kulkea tyyntä, tasaista kulkuaan. Senpä vuoksi ei äidinkään tarvinnut olla huolissaan hänen ja Reinon tähden, vaan saattoivat he kaikki elää toivossa, että aika kuluisi pian ja he vuoden perästä ehkä jo olisivat kotona. Talven tahtoivat he olla Dresdenissä kesällä matkustaakseen johonkin kylpypaikkaan Saksassa. Loppukesän halusi hän olla heidän rakkaassa saaristohuvilassaan, nauttia siellä taas elokuun kuutamoilloista ja muusta hyvästä, mitä armas kotimaa saattoi tarjota.

Seuraava aika olikin sitten yhtämittaista levon aikaa Toinille Dresdenissä. Eikä mitään huolestuttavaa kuulunut kotimaastakaan. Oli tullut kuin tyyni sää suurten myrskyjen jälkeen. Loittonivat kaikki ikävät tapahtumat verhoutuen vähitellen ajan sovittavan vaipan peittoon. Varsinkin vaikutti siihen Reinon kasvaminen ja henkinen kehittyminen. Ilman häntä olisi Toinin ollut paljon raskaampi elää. Mutta nyt, nyt oli Reino hänelle kaikki kaikessa vieläkin enemmän kuin ennen.