X

Berlinissä alkoi Toinin elämässä uusi ajanjakso. Hänhän oli kyllä ennen Saksassa käynyt, jopa kilpoihinkin joutunut siellä, mutta nyt oli hänen asemansa aivan toinen.

Kaikki oli outoa ja vierasta. Eikä hän Herbertin työtoverienkaan joukosta löytänyt oikein mieluisia henkilöitä. Useimmat heistä olivat vielä naimattomia, joten oikeastaan vain ministerin puoliso sopi hänen seurakseen. Mutta lisäksi oli kaikki pelkkää virallista vastaanottoa ilman sitä kodikkuutta ja viihtyisyyttä, jota tavallisessa kotielämässä tavataan. Näin ollen Toini ylläpiti ahkeraan kirjeenvaihtoa kotinsa ja ystävättäriensä kanssa.

Talvi kului kutakuinkin kevätpuoleen. Alussa saattoi Toini miehensä seurassa usein käydä teattereissa, mutta sitten tuli pysähdys. Toini tuli äidiksi. Hänelle syntyi poika.

Hän oli kovin onnellinen tämän tapauksen johdosta. Hänelle tuli tosin paljon puuhaa, mutta hänellä oli nyt lapsi, jonka hyväksi hän, miehensä ohessa, sai uhrata koko elämänsä. Pikku Reino se lopulta sittenkin täytti hänen ajatuksensa, sydämensä ja aikansa täydellisesti. Olipa hän iloinen tämän tapauksen johdosta siitäkin syystä, että hän pitkän aikaa voi olla ottamatta osaa seuraelämään, kieltäytyä huveista, jotka häntä eivät miellyttäneet, sanalla sanoen, viettää hiljaista kotielämää.

Herbert puolestaan oli siinä suhteessa toisenlaatuinen. Hän rakasti suuria vastaanottoja hovipiireissä ja ulkomaalaisten lähettiläiden luona, rakasti edustusta, näkyvällä paikalla olemista, halusi tulla huomatuksi. Hän tahtoi aina näyttää kykyään eikä salannut kunnianhimoaan. Eikä hän turhaan ponnistellut, sillä uudessakin toimessaan hän tuli huomatuksi lahjakkaana miehenä, josta toivottiin paljon.

Tämä luonteiden erilaisuus alkoi aikaa myöten tuntua näissä molemmissa aviopuolisoissa. Mutta mitään kahnauksia ei heidän kesken syntynyt. Toinin nöyrä, alistuvainen, herttainen luonne esti vähimmänkin erimielisyyden siemenen puhkeamasta esiin. Herbert sai käyttää vapauttaan aivan kuinka tahtoi, Toini luotti häneen täydellisesti. Ja itsekin hän oli iloinen ja tyytyväinen, ettei Herbert hänen elämäänsä rajoittanut, saatikka vaatinut häntä suuntaamaan sitä oman mielensä mukaan, joten siis molemmilla oli täydellinen valta elää ja toimia niinkuin heitä kumpaakin halutti. Toini tiesi, että itsekkyys on suurin vika ihmisessä, omasta tahdostaan kiinni pitäminen suurin erehdys, minkä aviopuolisot voivat tehdä.

Toini ei suinkaan voinut moittia miestään itsekkyydestä, oman tahtonsa väärinkäyttämisestä, sillä Herbertkin oli kiintynyt kotiinsa ja varsinkin nyt heidän pieneen poikaansa. Ja tiesihän Toini hyvin, mitä virka Herbertiltä vaati, mutta sittenkin tuntui, entiseen nähden, kuin heidän elämänsä jo olisi käynyt hiukan jokapäiväisemmäksi. Luonnollistahan se olikin, vaikka Toini kaipasi sitä juhlallisuutta, sitä sisäistä riemua, sitä lämmintä tunnelmaa, joka oli ollut kihlausaikana, sitten häämatkalla, vieläpä heidän saaristossa ollessaan. Hän tunsi kaiken tämän, mutta ei siitä koskaan kenellekään maininnut, ei kirjeessään Hillevillekään, jolle ilmoitti Reinon syntymisestä. Hän kertoi vain ihastuksestaan ja onnestaan, jopa tulevaisuuden toiveistaankin, toisin sanoen, Reinon tulevaisuudesta.

Ja Hilleviltä hän sai yhtä ihastuneen vastauksen. Kysymyksiä siinä lisäksi vilisi vilisemällä ja mitä intomielisimpiä huudahduksia, aivan kuin lapsi olisi ollut yhtä paljon hänen ja tuottanut hänelle yhtä paljon iloa ja onnea kuin Toinille. Hillevi kirjoitti muun muassa:

»Voi, kuinka mielelläni tahtoisin hänet nähdä, tuon suloisen pikku otuksen! Hän on siis miehesi näköinen? Silloin minä ihan syön sen heti. Ja minun täytyy saada hänet nähdä ihan ensi tilassa. Tulette varmaan kesällä tänne ja silloin — — −»

Tämä äänilaji oli jo uutta Hillevissä. Ennen hän oli ollut pidättyväisempi, hänen puheensa oli ollut hillitympi. Mutta nyt hän laski tunteensa valloilleen. Hän oli siis siinäkin suhteessa jo kehittynyt. Tuo hiljainen tyttö oli käynyt rohkeammaksi. Hän oli aivan kuin päästänyt ohjakset irralleen. Olisi melkein voinut luulla sitä jonkinlaiseksi uhmaksi, jonka valtaan hän nyt antautui, kun oli oma itsensä.

Ja tämä herätti Toinissa suurta uteliaisuutta. Hänkin halusi pian saada nähdä ystävättärensä, halusi päästä kesällä kotimaahan. Sinne saaristoon, heidän huvilaansa hän kutsuisi Hillevin pitkäksi aikaa. Hän otaksui, että Hillevi nyt oli kasvanut suureksi tytöksi ja että seurustelu miesten kanssa, häntä paljon vanhempien miesten kanssa, niinkuin hän Punkaharjulta oli kirjoittanut, oli hänessä tämän muutoksen aikaan saanut.

Ja kesällä kotiin tultuaan Toini todellakin sai nähdä ystävättärensä aika paljon muuttuneena.

Herbert ei kuitenkaan alkukesästä vielä saanut lomaa, joten Toinin oli poikansa kanssa yksin matkustettava Suomeen. Juhannukseksi hän saapui kotiin.

Oi, kuinka Toini taas ihailikaan kotimaan rantoja! Matka Stettinistä oli ollut mitä ihanin. Meri oli ollut aivan tyyni, ja oli ollut niin kuuma, että useimmat matkustajat olivat yönkin loikoneet lepotuoleissa yläkannella. Itsekin hän oli katsellut sekä auringon laskua että nousua, jotka olivat suurenmoiset, varsinkin nousu, kun silmiä häikäisevä tulipallo säteilevänä kohosi meren helmasta aivan kuin sytyttäen koko maailman kultaiseen loimuun. Vähäinen vire kulki sen noustessa paikoitellen yli kimaltelevan kalvon, joka sitten jälleen muuttui kirkkaaksi kuin peili. Ja Tallinnan jälkeen alkoi vihdoin Helsingin hahmo näkyä, nuo tutut kirkontornit, korkeiden rakennusten niin monesti ennen nähdyt katot, niiden joukossa hänen vanhempiensa talo, hänen oma syntymäkotinsa, kaikki, kaikki, mikä oli hänelle muistoista rikasta ja niin rakasta, niin rakasta. Ja lopuksi olivat laivatkin satamassa jo koivuilla kaunistetut. Juhannustunnelmaa oli ilmassa.

Juhannus! Suomen juhannus! Unhoittaako sinua koskaan kukaan suomalainen?!