III

Konsuli Karpin talossa olivat kaikki ikkunat valaistut. Molemmat suuret portit olivat nyt selkosen selälleen avatut, ja autoja ajoi niistä pihaan toinen toisensa perästä. Vilahdukselta näki niissä kuin valkoisiin pilviin uponneita naisia, joiden kaulassa ja korvissa kimalteli hohtokiviä ja helmiä, tai silkkihattupäisiä herroja, joiden valkoiset paidanrinnukset pienenä lumikinoksena kohosivat mustan hännystakin silkkikäänteiden keskellä. Ja kaikki nämä vieraat ajoivat puistikon valaistua kujannetta pitkin talon pääkäytävän eteen laskeutuen alas sen punaiselle matolle, jota myöten kevyesti kuin keijukaiset sipsuttivat muutaman askeleen ylös kadotakseen jykevästä tammiovesta, jonka livreepukuinen ovenvartija heille avasi, eteiseen valomeren tervehtiessä heitä portaille asti, niin että syrjäisetkin ristikkoaidan takaa katsojat oven avautuessa saivat vähäisen aavistuksen siitä, mitä tuo lumottu linna mahtoi uumeniinsa niellä ja sisäänsä sulkea.

Samaa tietä katosi sinne sinä iltana myöskin pikku Hillevi, jonka kuparinväriset hiuskiehkurat tavallista sirompina keikkuivat hänen kauneilla olkapäillään, gasellinsilmien säkenöidessä pitkien silmäripsien lomitse. Hän oli puettu vaaleanpunaiseen hienoon tyllileninkiin, joka erinomaisesti somisti hänen solakkaa, vaikka vielä hintelää vartaloaan, käsivarsien jäädessä pitkin pituuttaan paljaiksi, noiden käsivarsien, jotka hohtivat kuin kaunis, kiiltävä, tumma norsunluu. Tämän kaikki kyllä huomasivat ja kaikki ihailivat Hilleviä, mutta vain hän yksin tiesi, kuinka onnellinen hän sinä iltana oli astuessaan Toinin kodin suureen saliin.

Salin ovella olikin Toini jo häntä vastassa ja otti hänet hoivaansa palvelijattarelta, joka oli Hillevin sinne saattanut. Pikku tyttö tarttui heti ystävättärensä käsivarteen ja kulki siihen nojaten salin lattian poikki tervehtimään Toinin vanhempia, joille Toini hänet esitteli. »Kuinka liukas ja kiiltävä tämä parkettilattia on?!» ajatteli Hillevi lattian poikki kulkiessaan, »ja kuinka hyvä tässä mahtaa olla tanssia», olisi hän lisännyt, jos olisi ehtinyt ilmaista mielipiteensä Toinille, mutta ei ehtinyt, kun Toinin äiti lämpimästi lausui hänet tervetulleeksi, vieläpä suudellen häntä otsalle. Ja sitten kääntyi Hillevin katse Toinin pukuun, valkoiseen harsoleninkiin, joka sinisillä ruusukkeilla koristeltuna erinomaisesti soveltui yhteen hänen vaalean tukkansa ja sinisten silmiensä kanssa. Ja kun nämä ystävättäret seisoivat vieretysten, niin voivat he olla varmat siitä, että saivat kaikkien yksimielisen hyväksymisen viehättäväisyydestään.

Vieraita kerääntyi edelleen niin, että suuren salin istumapaikat, pienempi vierashuone ja konsulin tupakkahuone olivat niitä täynnä, ja vilkasta keskustelua kuului joka taholta. Ruokasalissa oli pitkä teepöytä katettuna, ja siellä oli talon emännän kehoituksesta jokaisen käytävä nauttimassa, mitä halusi: teetä, virvokkeita, hedelmiä, makeisia. Ja sitten alkoi tanssi, jota nuoret malttamattomina jo kauan olivat odottaneet. Talon komea flyygeli oli lykätty viereisen pikkusalin oviaukeamaan, niin että suuren salin lattia oli tavallistaan tilavampi, huonekalujen ollessa sijoitettuina pitkin seinämiä. Soitikon ääreen kävi istumaan tähän tilaisuuteen vakituisesti hankittu tanssien soittajatar, ja juhlallinen poloneesi kajahti. Pitkä jono vanhempia astui parittain, käsitysten, saliin, konsuli rouvineen etunenässä, kiertäen sen pariin kertaan. Mutta yht'äkkiä muuttui soitto, ja rytmikäs, hurmaava Straussin valssi sai kaikki nuoret jalat kuin itsestään liikkeelle, kohoamaan, kiertämään salia, pyörimään yhdessä ryöpyssä. Oli aivan kuin, tuulispää olisi äkkiä noussut, synnyttänyt rajun pyörteen ja saanut ihanat ihmislapset elämänilosta ihastuneina yrittämään keveätä nousua kohti korkeuksia tahi tavoittelemaan lintujen lentoa avaruuksien tietymättömillä teillä. Jotakin huumaavaa, päätä pyörryttävää oli tuossa nuorten maallisten olentojen leikissä heidän kasvojensa kuvastaessa jonkinlaista yliluonnollista onnea, kun he saivat, käsi kierrettynä toisen vartalon ympäri, näin läheltä pitää kiinni toinen toisestaan ja kuiskata toinen toiselleen kauniita sanoja, kauniita vaikkapa olisivatkin olleet vakavuutta vailla.

Ensimmäisten etunenässä, jotka tähän pyörteeseen joutuivat, oli tietysti talon tytär Toini, jonka tanssiin vei asianajaja, varatuomari Herbert Hursti. Tämä oli komea mies, muita melkein päätä pitempi, joten hänen miellyttävät, sileiksi ajetut kasvonsa ja toiselta korvalta sileäksi su'ittu tukkansa hyvin näkyivät hänen tanssiessaan Toinin kanssa. Hänellä näytti olevan jotakin kiintoisaa Toinille kerrottavana, ja koko ajan lepäsi hänen huulillaan hempeä hymy. Tanssi tuntui olevan kuin sivuasia hänelle, vaikka hän sen moitteettomasti suorittikin, ja kun hän sitten vei naisensa istumaan, niin kiitti hän tätä hänelle tavaksi tulleella hiukan syrjittäisellä päännyökkäyksellä niin veikeästi, että se ehdottomasti viehätti kaikkia, jotka sen näkivät. Tuo tapa oli hänelle ominainen, jopa siinä määrin, että monet neitoset, jotka häntä ihailivat, yrittivät sitä jäljitellä. Muutenkin häntä naisten kesken aina mainittiin nimellä »komea Herbert». Mutta mitään äitelää ei hänessä sentään ollut. Päinvastoin oli hänen käytöksessään ryhdikästä miehekkyyttä, ja kun hän lisäksi oli tunnettu kaunopuheisena, erinomaisena puheiden pitäjänä, niin ei kukaan uskaltanut yrittääkään laskea leikkiä hänestä, saatikka ivailla häntä selän takana.

Vietyään Toinin istumaan jäi varatuomari Hursti läheisen oven pieleen seisomaan ja katselemaan muita tanssivia pareja. Siinä sattui hänen silmiinsä Hillevi, jonka oli vienyt tanssiin Toinin veli Yrjö. Ja heti herätti Herbert Hurstinkin huomiota Hillevin kuparinruskea, kiharainen tukka ja hänen omituisen kauniit silmänsä. Eikä aikaakaan, niin pyysi hän Toinin uudelleen tanssimaan saadakseen tältä udella tietoja Hillevistä.

— Kuka on tuo sievä pikku tyttönen, joka äsken tanssi veljenne kanssa ja jolla on tuo omituinen tukka? — kysyi Herbert Hursti heti Toinilta.

— Se on parhain ystävättäreni, — vastasi Toini ja selitti lähemmin kuka tämä oli. — Minä aioin juuri kysyä teiltä, saisinko esitellä hänet teille, — lisäsi hän, — vaikka tyttö vielä onkin noin pieni!

— Aioin juuri pyytää teitä esittelemään minut hänelle, — vastasi Herbert Hursti. — Tyttö tanssii tavattoman sirosti ja suloisesti, paremmin kuin moni vanhempi neiti.

Ja kun he olivat tanssineet loppuun, vei Toini varatuomarin Hillevin luo, joka silloin juuri sattui olemaan »vapaa», ja esitteli heidät toisilleen. Lainkaan ujostelematta, hämmentymättä, nousi Hillevi, Herbert Hurstin hänelle kumarrettua, paikaltaan, laski kätensä hänen olkapäälleen ja liiti, hänen käsivartensa lujasti kannattamana, kevyesti kuin keijukainen pois, niin että varpaat tuskin hipaisivat lattiaa.

Toini jäi ihmettelemään heidän tanssiaan. Aivan hämmästyneenä kiintyi hänen katseensa Hilleviin. Eikä vain Toini, vaan monet muutkin salissa olijat alkoivat tuota paria katsella. Ja kun tanssivien parit hetkeksi harvenivat ja tuo yksi pari huomasi olevansa yleisen ihailun kohteena, niin se tuntui vain innostuvan siitä ja jatkoi tanssiesitystään kauan koettaen näyttää parastaan. Toini silloin huomasi, että Herbert Hursti kiersi käsivartensa kiinteämmin Hillevin vyötäisien ympäri tämän hennon vartalon taipuessa kuin nuori virpi aivan miehen ruumista vasten ja levätessä hänen tukevan käsivartensa varassa. Ja tyytyväinen hurmaantunut hymy näkyi kiirivän Hillevin onnellisilla kasvoilla, kunnes valssin tahti kävi hitaammaksi, sen säveleet vähitellen vaikenivat ja Herbert Hursti lopuksi saattoi pikku keijunsa hänen paikalleen.

Tämä kohtaus oli todellakin näkemisen arvoinen, ja koska varatuomari Hursti oli tunnettu erinomaiseksi tanssijaksikin, niin puheltiin siitä katsojien kesken vielä perästäkin päin. Toiset ihmettelivät vain, että hän oli viitsinyt tanssia tuon pikku tytön kanssa, mutta ei kukaan voinut kuitenkaan kieltää Hillevin tanssitaitoa ja tavatonta suloa. Tuo ihmettely ei jäänyt huomaamatta Hilleviltäkään, ja se näkyi imartelevan häntä kovin. Hän oli joutunut yleisen huomion esineeksi. Ja Toini sai piankin kokea, että Hillevi oli hänelle hyvin kiitollinen tästä osoittaen edelleen yhä suurempaa ystävyyttä Toinia kohtaan.

Tämän Hillevin ensimmäisen valssin jälkeen Herbert Hurstin kanssa kysyi Toini ystävättäreltään, mitä tämä piti varatuomarista.

— Hän tanssii hienosti, — vastasi Hillevi.

— Eikö muuta? — kysyi Toini edelleen.

Mutta Hillevi hymyili vain ihastuneena.

Herbert Hurstilta kysyi Toini myös, mitä hän piti Hillevistä.

— Hän lyö meitä jo sormille yllättävän nasevilla vastauksillaan; hän on hyvin kehittynyt, viisas tyttö, — oli varatuomarin ensimmäinen arvostelu Hillevistä.

Ei ollut ihmeteltävää, että Toini teki tämmöisiä kysymyksiä näille molemmille. Jo siitä, että juuri varatuomari Hursti tanssi ensimmäisenä talon tyttären kanssa, saattoi jotakin arvailla. Eikä Toinin koulutovereillekaan ollut mikään salaisuus, että Herbert Hursti, koululaisten kielellä puhuen, hakkaili häntä. Jopa Toinin luokkatoverit olivat härnäilleet häntä siitä, että olivat nähneet heidän kahden kesken kävelevän kaupungilla, ja he tiesivät varatuomarin muutenkin silloin tällöin käyvän Toinin kodissa. Sanottiin kyllä, että varatuomari Hursti asianajajana hoiti konsulin lakiasioita, mutta aavistettiin myös, että Toini, varakkaan konsuli Karpin ainoana tyttärenä, vaikk'ei ainoana lapsena, saattoi merkitä asianajajalle paljon muutakin, varsinkin koska Toini kohta jo lopettaisi koulunkäyntinsä ja siis oli sen jälkeen valmis purjehtimaan avioliiton satamaan. Tätä aavisti Toini itsekin niistä puheista, jotka hän kautta rantain kuuli Herbert Hurstilta. Välistä oli tämä sanonut Toinille, että Toini oli jo »lentoon valmis» ja että hänen silloin oli pakko ruveta ajattelemaan »oman pesän perustamista». Kuitenkin oli tämä toistaiseksi vielä ylimalkaista puhetta, semmoista, jota diplomaatti puhuu, kun hän tahtoo varovasti kosketella jotakin määrättyä asiaa. Pitää näet olla tie auki perääntymiselle, mutta ensin myöskin varmoja takeita onnistumisesta, kun ottelun ratkaiseva hetki on tullut. Mutta se ei ollut vielä tullut.

Eipä syyttä Herbert Hursti ollut tuleva diplomaatti.

Tämmöisiä salaviittauksia sai Toini näissäkin tanssiaisissa ihailijaltaan kuulla. Mutta kutsuttuaan niihin parhaan ystävättärensäkin hän sai nähdä vähän muutakin, mikä antoi hänelle ajattelemisen aihetta ja kaiherteli jonkin aikaa hänen sydämessään.

— Lorua! — ajatteli hän kuitenkin. — Sehän on mahdotonta.

Ja siihen se jäi.

Illallisiin, jotka tarjottiin puolen yön jälkeen, päättyivät nämä Hilleville niin merkilliset pidot. Vasta kolmatta käydessä saatettiin hänet konsulin autolla kotiin. Mutta ennenkuin hän nukkui, oli hänellä vielä paljon ajattelemisen aihetta. Ja vielä unessakin jatkui hänen pienissä aivoissaan sama humu. Elämä kangasti monisärmäisenä hänen edessään, ja sitä hän nyt alkoi kaivata toisessa muodossa. Oi, jospa hän jo olisi ollut suuri, täysi-ikäinen! Jospa kohtalo soisi hänelle kaikki, mitä hän ikävöi. Mutta ellei ilmaiseksi saisi, mitä päätti hän ottaa.