VI

Taivas alkoi yhä enemmän pimetä Toinilta. Mustia, synkkiä pilviä kasaantui hänen päälleen kasaantumistaan. Eikä ketään hänellä ollut, jonka kanssa hän olisi tahtonut neuvotella. Kenellekään ei hän tahtonut surujaan ilmaista. Hän istui vain allapäin, surumielisenä, pikku Reinon kanssa, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa heidän kodissaan.

Seuraavana päivänä jo Hillevin käynnin jälkeen sai hän vastattavakseen miehensä Korkeimpaan Oikeuteen antaman avioeroanomuksen. Luettuaan sen huomasi Toini, että häntä syytettiin pääasiallisesti eripuraisuudesta.

Eripuraisuudesta! Hänkö, Toini, oli ollut eripurainen? Hän, joka oli ollut hiljainen ja nöyrä, anteeksiantavainen, alistuvainen, valmis vaikka mihin sen puolesta, jota rakasti, uhraamaan henkensäkin ystävänsä puolesta? Oi, hän olisi voinut kuolla kuin karitsa teurastajan veitsi kurkussaan, ääntäkään päästämättä, vain rukoileva, melkeinpä kiitollinen katse sammuvissa silmissään! Jumala, Jumala! Eikö ole mitään oikeutta maailmassa?

Ennenkuin meni asianajajan luo kirjoituttamaan vastausta tahtoi Toini kuitenkin tavata miehensä. Kahdesta asiasta piti hänen saada Herbertiltä selvyyttä. Silloin olisi hän selvillä kaikesta muustakin.

Herbert oli sinä päivänä taas kauan poissa. Hän oli ilmoittanut, ettei tulisi päivälliseksikään kotiin. Tulisi siis ikävä ilta monessa suhteessa. Toini arvasi, että Herbert tiesi tuon avioeroanomuksen saapumisesta Toinille ja että hänen miehensä ehkä senkin tähden pysyi poissa kotoa välttääkseen ikävää yhteentörmäystä. Itsekin hän tätä pelkäsi, mutta odotti miehensä tuloa sittenkin saadakseen asian yhä likemmäksi päätöstään.

Herbertin tultua kysyi Toini:

— Saanko puhua kanssasi muutaman sanan?

— Mistä niin? — kysyi Herbert lyhyesti.

Toini selitti saaneensa avioeroanomuksen ja lausui:

— Pari kysymystä vain ennenkuin siihen vastaan. Ensimmäinen on: Aiotko mennä uusiin naimisiin?

— Aion, — vastasi Herbert.

— Hillevin kanssa siis? — kysyi Toini sykki sydämin.

— Niin, tuli jälleen lyhyt vastaus.

— Siinä kohden suostun siis heti, sai Toini sanotuksi. — Hillevihän on ollut parhain ystäväni tähän saakka. Hänen hyväkseen uhraan siis kaikki, kaikki. Mutta yhdellä ehdolla, ja se on se toinen kysymys.

— Mikä se on? — kysyi Herbert.

— Se on se, — nyyhkytti Toini, — että minä saan pitää poikamme.

— Suostun, — vastasi Herbert jälleen kylmästi kuin jossakin virallisessa kuulustelussa.

Ja hän nousi paikaltaan pitäen heidän keskustelunsa päättyneenä.

Toini ei voinut enää hillitä itseään. Hänkin nousi, juoksi pois huoneesta ja heittäytyi salissa kasvoilleen sohvatyynyyn, jonka kasteli märäksi kauan vuotavalla kyynelvirralla.

Eniten hän itki elämän viheliäisyyttä maan päällä, vilppiä ja petosta siinä olennossa, jota sanotaan ihmiseksi. Ja hän rupesi jälleen miettimään rakkauden ja ystävyyden keskinäistä suhdetta ja niiden sisäistä arvoa. Mitä on se rakkaus, jonka puolesta mies näin uhraa vaimonsa, isä lapsensa, heittäen heidät luotaan kuin joutavan, kuluneen esineen? Mitä on se ystävyys, joka vain oman, itsekkään intohimonsa tähden riistää toiselta sen, mikä tälle on kallista, tahraten pyhimmät tunteet, katkaisten hellät sydämensiteet kuin mitättömän nuoranpätkän? Eikö siis mitään pyhää ole enää ihmisessä? Onko Jumalan kuva hänestä jo kokonaan kadonnut? Vai onko Jumala itse luomastaan maailmasta kuollut?

Toini tunsi todellakin nyt olevansa kaikkien hylkäämä. Mieheltään hän ei enää tarvinnut mitään selityksiä, — lohdutuksesta ei voinut olla puhettakaan. Jäljellä oli vielä hänen äitinsä. Mitä hän sanoo? Tämä oli hänellekin varmaan suuri yllätys, sillä eihän hänen kanssaan ollut koskaan ollut mitään puhetta Toinin ja Herbertin »eripuraisuudesta». Ei ollut Toini itse ainakaan hiiskunut siitä mitään eikä ollut äiti kertaakaan hiiskunut semmoisesta keltään toiseltakaan kuulleensa. Mitä oli hän siis sanova?

Mutta mitä oli Hillevi ensin sanova tämän viimeisen tapauksen jälkeen, josta hän varmaan heti oli saanut tiedon Herbertiltä. Miltä näytti hän nyt viimeisen kohtauksensa jälkeen Toinin kanssa? Se oli kiintoisa kohta. Nyt, jos koskaan, piti kaikki tulla ilmi. Tekosyillä, verukkeilla, kiertelyillä ei ollut enää tilaa missään.

Hillevi parka! Semmoinenko siis oli hänen uskollinen, vilpitön ystävyytensä, josta Toini oli näin kauan uskollisesti pitänyt kiinni?

Seuraavana päivänä sai Toini Hilleviltä kirjeen. Hillevi siis ei itse enää ilennyt näyttäytyä Toinille.

Hillevi kirjoitti:

»Rakkahin Toini!

Lankean polvilleni eteesi, sillä olen varma, että jo tiedät kaikki. Mutta tiedän myöskin, että annat minulle anteeksi, eikö niin, kun saat kuulla, että olen mielettömästi rakastunut mieheesi niinkuin hänkin vakuuttaa olevansa minuun. — Olet kentiesi aavistanut, että olen ollut Herbertiin mieltynyt melkein jo lapsuuteni vuosilta asti, — siitä lähtien, kun tanssin ensimmäisen valssin hänen kanssaan vanhempiesi kotona. Sitten minä kadehdin sinua, kun sinä sait hänet, nuori sydämeni oli aivan murtunut. En tietänyt, jaksaisinko enää elääkään. Sen tähden olin sitten niin tyytyväinen, kun pääsin pois Ranskaan, sillä toivoin haavani siellä paranevan. — Tämä kuulostaa varmaan hyvin uskomattomalta, mutta kaikki on totta, mitä sanon. — Sitten kävi niin, että näin Herbertin jälleen Aix-les-Bains'issä, ja silloin, niin, silloin leimahti liekki uudelleen sydämessäni. Me huomasimme rakastavamme toisiamme. Ja kun hän ilmaisi minulle, ettei ollutkaan löytänyt onneaan sinun kanssasi, niin luulin minä, että minulla oli oikeus tulla hänen vaimokseen, varsinkin kun kotiin tultuani näin, että sinäkin tunsit olevasi onneton. Tiesin sitä paitsi, ettei uhraus minun puoleltani johtaisi suotuisaan tulokseen sinun hyväksesi, pikemmin päinvastoin.

Tämän selityksen jälkeen toivon, että ymmärrät minua oikein ja annat minulle anteeksi, jos olen tuottanut sinulle surua. Toivon samalla myöskin, että saan olla ystävättäresi niinkuin ennen ja että me molemmat pelkäämättä, sankarillisesti otamme vastaan sen, minkä kohtalo meille elämässä suo.

Sinun oma Hillevisi».

Sana »kohtalo» oli alleviivattu. Järjellä ja omallatunnolla ei siis ollut tässä mitään tekemistä Hillevin taholla.

Asia oli siis selvä. Toini oli päättänyt olla vastustamatta avioeroanomusta, toisin sanoen, päättänyt ilman muuta luovuttaa Herbertin Hilleville, »parhaimmalle ystävättärelleen».

Se oli hänestä sydäntä särkevää, mutta muu ei auttanut. Hänen täytyi tehdä niin. Hänen mielestään Jumala tahtoi koetella häntä tällä suurella kärsimyksellä.

Seuraavana päivänä hän päätti mennä puhumaan tästä asiasta äidilleen.