V

Seitsemäntoistavuotiaana lopetti Toini Karppi koulunkäyntinsä. Hän oli silloin jo täysin kehittynyt, kukkea nuori neitonen, jota siniset ja valkoiset värit somistivat niin, että kaikkien silmät kiintyivät häneen hänen näyttäytyessään Helsingin Esplanaadilla.

Kun joku vieras kysyi:

— Kuka tuo viehättävä nuori neiti on? — niin tiesi jokainen helsinkiläinen antaa vastauksen:

— Se on rikkaan konsuli Karpin tytär. Ja ainoa tytär.

Se tiesi paljon.

— Onko hän kihloissa jo? — kysyi moni.

Mutta siihen ei kukaan voinut antaa varmaa vastausta. Joku arveli:

— »Komea» asianajaja Hursti kuuluu ainakin häntä »pahasti hakkailevan».

Kesäkuun alussa ei Toini Karppia enää nähty Helsingissä.

Jäät olivat lähteneet aikaisin. Jäänmurtajat olivat joutuneet telakkoihin korjattaviksi. Mutta suuret matkustajalaivat päästelivät päivittäin pitkän mölinän ilmoittaen ulkomaalaisia matkailijoita tulevan ihailemaan »tuhansien järvien maata» ja samalla muistuttaen meikäläisille, että oli aika lähteä etelään joko terveyttään hoitamaan talven rasitusten jälkeen tahi katselemaan Parisia, kilparatsastuksia Longchamps'issa, Firenzeä ihanine taulukokoelmineen ja Fiesoleineen ja ehkäpä Roomaa ja Napoliakin.

Mikä tavaton vetovoima onkaan keväisin pääkaupunkimme eteläsatamalla?! Kylmän Pohjolan asukas herää kuin karhu talviunestaan, ja kuuma kaipaus syttyy sydämeen päästä sinne, siihen maahan, josta Goethen Mignon laulaa:

»Maan tunnetkos, maan kukkain uhkeain, maan tummain lehväin, heelmäin hehkuvain, miss' siintää taivas, vieno tuuli soi, puut sorjat seisoo, hiljaa huminoi? Sen tunnetkos? Oi, sinne niin vie minut, armas, maihin kultaisiin!

Sä tunnetkos sen huoneen pylvähät, sen suojat hohtavat ja väljät, välkkyvät, sen kuvat kummissansa alla päin; kuink' on sun, lapsiraukka, käynyt näin? Sen tunnetkos? Oi, sinne niin vie, suojaajani, maihin kultaisiin!

Sä tunnetkos sen tien, mi vuoriin käy, jot' astuu muuli, usvista ei näy, jon rotkoiss' ain on hiidet hallinneet sen jylhät jyrkänteet ja vuolaat veet? Sen tunnetkos? Oi, sinne niin käy kanssain, taatto, maihin kultaisiin!»

[Suomentanut Martti Wuori.]

Konsuli Karppi oli kevään tultua päättänyt tehdä matkan ulkomaille, ja viisaana liikemiehenä hän ymmärsi yhdistää siihen sekä hyödyn että huvin. Hänen itsensä ja hänen vaimonsa piti hoitaa terveyttään, ja hänen tyttärensä Toinin oli saatava nähdä suurta maailmaa, levätä ja huvitella koululukujen päätyttyä. Omien asioittensa vuoksi hän suunnitteli matkan käymään Hampurin ja Berlinin kautta, ja terveydenhoitopaikaksi tuli lääkärin neuvosta ihana Baden-Baden Schwarzwaldin liepeillä. Sinne siis pääsi nyt Toini.

Kirkkaana, heleänä, aurinkoisena päivänä kuhisi väkeä »Ariadnen» kupeella laivarannassa. Väli- ja yläkansi olivat täynnä matkapukuisia, kukitettuja lähtijöitä, ja laiturilla oli saattajoita vielä tiheämmässä. Viimeisiä sanoja vaihdettiin molemmin puolin melkein huutaen, kun höyry kovalla, äkäisellä kohinallaan jo vaati pikaista lähtöä. Kapteenikin jo oli komentosillalla ja antoi lähtömääräyksiään.

Saattajien joukossa oli myöskin pikku Hillevi, joka oli tuonut ruusunsa Toinille ja nyt seisoi rannalla alakuloisena, nenäliina kädessään. Hänkin vaihtoi vielä jäähyväisiä Toinin kanssa, joka kaiteeseen nojaten seisoi välikannella vanhempiensa keskellä. Enemmän kuin heidän sanansa puhuivat kuitenkin molempien ystävättärien katseet, joissa he aivan kuin näkivät toinen toisensa sydämen kuvastuvan. Ja kun laiva sitten vähitellen loittoni rannasta, niin kesti nenäliinojen huiskutusta kauan, kauan, kunnes »Ariadne» alkoi kääntyä »Luodon» taakse ja vauhtiaan lisäten suuntasi kulkunsa Suomenlinnan sivuitse »Harmajaa» ja päämääräänsä kohti.

Ystävättäret olivat siis moneksi viikoksi joutuneet eroon toisistaan ja jääneet ajatuksissaan muistelemaan toisiaan, luvattuaan kuitenkin silloin tällöin kirjoittaa toisilleen.

Ennenkuin konsuli perheineen saapui Baden-Badeniin, kävi hän yksin Berlinistä käsin Hampurissa, jätettyään perheensä pariksi päiväksi Berliniin katselemaan sen nähtävyyksiä. Näin sai Toini, paitsi Tiergartenia ja Siegesalleeta, nähdä keisarillisen palatsin ja Berlinin rikkaat museot, sai nähdä suurkaupungin elämää ja vilinää, sai haihduttaa vähän niitä ajatuksia, jotka olivat seuranneet häntä laivamatkalla Itämeren yli. Ja näitä ajatuksia haihdutti kohta vielä lopullinen matka Keski-Saksan läpi Baden-Badeniin.

Vuorokauden asui konsuli perheineen siellä suuressa hotellissa, mutta koska hän itsekin tahtoi levätä ja kammosi hotellielämää, niin haki hän asuntoa yksityishuvilasta. Semmoisen hän onnekseen sattuikin löytämään vuorenrinteeltä, huvilan, jonka nimi oli »Mon bijou» ja jota ympäröivät kukkivat omenapuut ja tuoksuvat akaasiat. Ja kun huvilan toisesta kerroksesta, joka kokonaan joutui heidän käytettäväkseen, oli kaunis näköala, ja huvilan omistaja, entinen ravintoloitsija, antoi heille hyvän täysihoidonkin, niin oli konsuli tavattoman tyytyväinen, eikä hänen perheensäkään sen parempaa kesäpaikkaa kaivannut.

Tästä huvilasta ei muutoin ollut pitkä matka »Trinkhalle'en», jossa joka aamu oli käytävä kivennäisvesiä juomassa, eikä paljon etäämmällä ollut Friedrichsbad, jossa kylvyt oli otettava. Ja kun lisäksi Conversationshaus, jossa päivällä sai viettää aikansa sanomalehtiä lukemalla ja iltaisin tanssimalla, oli samojen matkojen varrella, niin oli siinä kaikki, mitä semmoinen henkilö kuin konsuli Karppi tarvitsi itseään ja perhettään varten.

Tavallinen kylpyvieraiden kävelypaikka oli kuuluisa »Lichtenthaler allee», jossa olivat kesän hellettä heikentävät Springbrunnen ja harmaavesinen, kapea Oosjoki. Siellä kävelykujanteessa tapasivat aina tuttavat toisensa, siellä toinen toistaan ihailtiin tahi arvosteltiin ankarasti, varsinkin naiset pukujaan. Siellä n.s. »venäläisten puun» varjossa oli kuuluisa kirjailija Ivan Turgenjev monena kesänä istuskellut, jopa sieltä saanut »Savua»-nimisen romaaninsa aiheen ja osaksi varmaan sen kirjoittanut siinä talossa, jonka seinässä hänen muistokseen on laatta, johon on merkitty hänen täällä aina asuneen. Mutta varmaan monesta muustakin kuuluisasta henkilöstä tietäisi Lichtenthaler allee kertoa, sillä Baden-Baden oli aikoinaan ranskalaisten ja englantilaisten hyvin suosima kylpypaikka.

Siellä nyt istui eräänä päivänä konsuli Karppi perheineen. Tapahtuuhan ihmeitä vielä paljon maailmassa, mutta tuskin oli kovin suuri ihme, että heidän eteensä yht'äkkiä ilmestyi asianajaja Herbert Hursti, joka Parisin kautta saapui tänne »virkistysmatkalle».

Ilo oli tietysti suuri näiden oman maan tuttavien tavatessa toisensa aivan odottamatta, niinkuin molemmin puolin vakuuteltiin väärinkäsitysten välttämiseksi. Ja tietysti selitettiin samaan tapaan, missä asuttiin, missä ruokailtiin, kuinka voitiin, kuinka kylvyt vaikuttivat, kuinka viihdyttiin j.n.e. Lopputuloksena oli kuitenkin, että nyt oli tavattava joka päivä ja varsinkin oli yhdessä tehtävä huvimatkoja kaikkiin ihaniin ympäristöpaikkoihin, joita siellä niin lukuisasti kuului olevan. Eikä siinä asiassa kukaan ollut eri mieltä, vaan olivat kaikki päinvastoin ihastuneet tähän ehdotukseen.

Ihastuneimmat olivat sittenkin Herbert Hursti ja Toini. Kujanteesta kotia kohti kulkiessa he kävelivät edellä, konsuli Karppi rouvineen perässä. Edellisen parin keskustelu oli vilkasta niinkuin nuorten ainakin, vanhempien oli tyynempää, tasaisempaa, ehkäpä hiljaisempaakin. Edellisten sanat sinkoilivat kuin räjähtäneen raketin säkenet, jälkimmäisten taas merkitsivät enemmän, jäipä paljon lausumattakin äänettömyyden peittoon, aivan arvailun ja hämärän tulkinnan varaan, melkein vain puoleksi syntyneiksi ajatuksiksi. Vanhemmat tunsivat hyvin, että nämä ajatusten katkelmat koskivat edelläkulkevaa nuorta paria, mutta mahdollisesti aavistivat myöskin nuoret, mitä heidän selkänsä takana ajateltiin ja puhuttiin. Ettei se ollut panettelua, siitä he saattoivat olla varmat.

Tästä päivästä lähtien oli tuskin sitä tilaisuutta, jossa nämä neljä henkilöä eivät olisi olleet yhdessä. Juomahallissa aamuisin tapasivat toisensa ainakin konsuli ja asianajaja Hursti, mutta päiväkonserttiin saapuivat melkein säännöllisesti myöskin konsulin rouva ja Toini. Kylpytunnit ja levähdyshetket olivat kullakin omansa, mutta niiden väliin sovittivat he aina ajomatkansa katsellakseen seudun kauniita näköaloja. Eivät jääneet näkemättä Friesenberg ja Friedrichshöhe, ei itse Lichtenthal, ei Yburg, ei Murgtalin linna Eberstein, ei sievä sisälampi Waldsee, ei Altes Schloss, vanha linna, jonka tornin katolta oli laaja näköala, eikä Echo, tuo kaikukäytävä, jonka päässä on samanniminen, siivekästä naista esittävä kuvapatsas, oikea taideteos. Ja näihin paikkoihin, niin pitkälle kuin pääsi, he ajoivat aina neljän hengen istuttavissa vaunuissa, vanhat perällä, nuoret heitä vastassa etuistuimella.

Tästä päättäen he olivat jo kuin samaa perhettä. Ja näillä matkoilla, joka päivä yhdessä, Herbert Hursti tuli yhä läheisemmäksi konsuli Karpin perheelle. Hän oli kuin heidän oma poikansa, jota he alkoivat rakastaa. Hänen käsiinsä he uskoivat tyttärensä Toininkin, kun eivät itse jaksaneet tahi halunneet mennä katsomaan tanssia Conversationshaus'in tavattoman kauniiseen ja kauniisti sisustettuun Louis XIII saliin. Ja hän, Herbert Hursti, tuli kuin kotiinsa heidän asuntoonsa, tuohon sievään »Mon bijou» huvilaan, joka todellakin oli nimensä arvoinen koru.

Siellä, kukkivien omenapuitten ja tuoksuavien akaasioitten siimeksessä, kypsyi Toinin ja Herbertin rakkaus. Ja myöskin Toinin vanhempien mielessä siellä oli jo kypsynyt ajatus, että nämä kaksi voivat kuulua toisilleen. Herbert oli heistä mitä sopivin mies Toinille. Ja kun Toini näytti olevan kovin kiintynyt Herbertiin, niin ei heille suinkaan olisi äkkiyllätys, jos Herbert jonakin päivänä pyytäisi heidän tytärtään vaimokseen.

Kun tämä sitten tapahtuikin, niin oli yllätys suurempi Toinin taholla. Sillä vaikka Herbert hyvin tiesikin jo voittaneensa Toinin sydämen, niin teki hän loppurynnäkön kuin diplomaatti ainakin tunnustelemalla ensin maaperää Toinin vanhemmilta. Ja vieläpä, kun hän heidänkin suostumuksestaan oli varma, antoi hän Toinin isän selvittää ratkaisun ja esittää hänen pyyntönsä Toinille aivan kuin hän siten olisi ollut varmempi Toinin myöntävästä vastauksesta. Mutta samalla tämä tapa oli kuin hienotunteinen kunnianosoitus ja arvonanto konsulille ja hänen rouvalleen, joiden mielet hän itse tahtoi täydellisesti voittaa puolelleen voittaakseen samalla myöskin mahdollisimman paljon muita etuja.

Näin ollen ei ollut kumma, että Toinista itsestään vähän tuntui kuin hänet olisi naitettu hänen tietämättään. Siksipä hän myöhemmin, kun jo jonkin aikaa oli ollut kihloissa, leikillään sanoi sulhaselleen: »Sinä sait minut ihan ilman minun suostumustani». Mutta vaikka Toini näin hieman hämmästynyt olikin, hän oli kuitenkin kovin iloinen ja tyytyväinen. Baden-Baden oli hänen elämänsä suurimpia muistoja.

Siellä hän sai sulhaseltaan kihlasormuksen, jonka tämä Toinin kanssa yhdessä kävi valitsemassa eräästä niistä monista hohtokivi- ja kultasepänliikkeistä, joilla oli loistavat myymälänsä teatteritorin varrella ja joihin ulkomaalaiset kylpyvieraat joka kesä jättivät suuria summia. Iso hohtokivi ja rubiini oli siinä sormuksessa, joka sen jälkeen kiilteli Toinin sormessa.

Se oli näkyvä ja kaunis muisto Toinille Baden-Badenista. Mutta koska maailman ilo aina on vaillinainen, niin suretti Toiniakin yksi asia: hän oli tyyten unhoittanut pikku ystävättärensä Suomessa, herttaisen Hillevinsä. Alussa hän oli kyllä lähettänyt Hilleville kuvakortteja, joissa oli näköaloja Baden-Badenista, ja niiden mukana lämpimiä terveisiä. Ja itsekin hän oli saanut kirjeellisiä terveisiä Hilleviltä. Mutta vähitellen harveni kirjekorttien vaihto. Kihlauksestaan hän ei ollut hiiskunut sanaakaan, sillä Herbert ja Toini olivat päättäneet pitää toistaiseksi sen asian salassa, kunnes Herbertin siirtyminen diplomaattiselle alalle tulisi ratkaistuksi.

Tuo unohdus sittenkin painoi Toinin sydäntä, ja kuta enemmän »Ariadne» taas läheni Suomen rantaa, sitä vaikeammalta tuntui Toinista tavata ystävätärtään. Hänestä aivan tuntui kuin hän olisi tehnyt rikoksen, pettänyt pikku Hillevin. Mutta sehän oli elämän menoa, se.

Herbert palasi asioittensa tähden muita aikaisemmin Helsinkiin. Konsuli Karpin oli kestettävä kylpykautensa loppuun. Ja hänen kanssaan oli loppuun asti tietysti myöskin hänen perheensä.

Mutta heistä ei elämä siellä tuntunut enää samalta. Jonkinlainen tyhjyys, elämän raukeus tuntui heissä kesänkin käännyttyä toiselle kyljelleen. Hedelmät olivat etelämmässä tosin jo kypsyneet ja niiden nauttimisaika alkoi jo Baden-Badenissakin. Mutta kukapa suomalainen ei sittenkin lopulta kaipaisi kylmään Pohjolaansa kaikista Etelän tarjoamista antimista huolimatta.