← Table of contents
Paras ystävätär

VII

Reading edition

Viimeisinä aikoina, näinä Toinille surullisina viikkoina, ei konsulinrouva Karppi ollut usein käynyt tyttärensä luona. Se ihmetytti Toinia kovin. Mutta muuta syytä ei hän siihen löytänyt kuin sen, että hän itsekin tähän aikaan harvoin näyttäytyi äidilleen, sillä hän ei tahtonut omalla murheellaan, ei edes alakuloisella ulkomuodollaan surettaa äitiään.

Nyt, kun Hillevi oli palannut kotiin, oli asianlaita toisin, varsinkin viimeisten suurten tapahtumain jälkeen. Nyt tunsi Toini suorastaan velvollisuudekseen mennä äitinsä luo. Ja hän tahtoi ehtiä sinne ennenkuin kanslianeuvos Urvon kautta salaisuus olisi tullut äidin tietoon.

Toini tiesi hyvin, että kanslianeuvos Urpo usein kävi hänen äitinsä luona, välistä vietti siellä koko illankin. Mutta olivathan molemmat leskiä ja lisäksi heillä oli paljon yhteistä vielä niiltä ajoilta, jolloin kanslianeuvos selvitti isävainajan pesän, jääden senkin jälkeen kaikkien liikeasioiden ylivalvojaksi.

Raskasta oli Toinin kuitenkin nyt mennä vanhaan lapsuuden kotiinsa tämmöinen asia sydämellään. Näin hän ei ollut koskaan luullut käyvän. Mitä olisikaan isä nyt sanonut, jos olisi elänyt? Hän oli naittanut ainoan tyttärensä, mitä parhaimmassa uskossa ja hyvin paljon toivoen. Etevän, arvokkaan ja kunnollisen miehen oli hän Toinille hankkinut. Tuo kesä Baden-Badenissa oli ollut niin kaunis, niin lämmin, niin valoisa tulevaisuuteenkin nähden, että isä ja äiti saattoivat vain iloita siitä.

Isä oli nyt kuollut. Ehkä oli hyväkin, että hän oli päässyt näkemästä näitä surkeita seurauksia, näitä ikäviä aikoja. Mutta äiti? Hän oli jäljellä. Häntä oli kovin sääli. Vaikka hän ei vielä aivan vanha ollutkaan, vieläpä näytti hyvinkin nuorekkaalta ja reippaalta, niin olisi ollut hyvä, jos hän eläessään olisi säästynyt osallistumasta tyttärensä onnettomuuteen.

Ja Yrjö? Hänkin näkisi sisarensa haaksirikon. Hänhän alkoi jo lähetä miehen ikää ja oli juuri pääsemässä opintomatkalleen ulkomaille. Mahtoikohan häneenkin tämä Toinin asia koskea kipeästi? Tämmöinen avioerojuttu ihan hävetti Toinia, mutta olivathan ihmisten mielipiteet viime aikoina paljon muuttuneet siinäkin suhteessa, niin että sitä monet pitivät melkein luonnollisena asiana, elleivät mies ja vaimo sopineet yhteen. Mutta erota pelkän eripuraisuuden tähden, — se oli jo jotakin semmoista niin kuin koirat tappelevat luupalasta. Luulikohan Yrjö sisarensa ja tämän miehen elämää jotenkin tämmöiseksi?

Jospa kukaan olisi tietänyt, kuinka vaikeata Toinin oli mennä äitinsä luo? Mutta hänen oli mentävä ennemmin tahi myöhemmin.

Kun hän tuli sinne, oli kanslianeuvos Urpo siellä. Oli kuitenkin jo mahdotonta kääntyä takaisin, vaikka Toini olisi tahtonut tavata äitinsä kahden kesken, puhella hänen kanssaan tuottavasti, käsi kädessä.

Mutta kun Toini ilmestyi huoneen ovelle, niin nousi hänen äitinsä ylös ja melkein juoksi häntä vastaan avosylin. Tämä tavallisuudesta poikkeava tapa aivan hämmästytti Toinia sitäkin enemmän, kun äiti lisäksi heti suuteli häntä. Samoin oli kanslianeuvos noussut paikaltaan ja astui Toinia vastaan puristamaan hänen kättänsä.

Tästä arvasi Toini heti, ettei hänen »salaisuutensa» ollutkaan enää salaisuus hänen äidilleen eikä siis kanslianeuvoksellekaan. Ja tämä otaksuminen saikin heti vahvistuksen Toinin äidin sanoista:

— Minä tiedän kyllä jo kaikki.

Tämä oli siis myötätunnon osoitus Toinille, tuo lämmin vastaanotto. Se oli samalla kuin surunvalitus. Mutta mistä johtui tuo omituinen hilpeys noissa molemmissa vastaanottajissa. Se jäi Toinille vielä arvoitukseksi. Ja se ihmetytti häntä kovin.

Aluksi huomasi Toini, että häntä tahdottiin kaikella tavoin lohduttaa. Asiahan oli kovin ikävä, mutta semmoistahan tapahtuu tähän maailman aikaan hyvin usein. Erehdykset näissä asioissa ovat aina mahdollisia eikä niitä voi koskaan välttää. Avioliitto on kuin arpapeliä. Voi saada voiton, mutta useimmiten tulee tyhjä arpa. Pitää vain osata suhtautua tähän peliin kylmäverisesti.

Tämä oli kyllä kanslianeuvoksen selitystä, mutta konsulin rouva kuunteli sitä »kylmäverisesti» sittenkin. Sekä Toini että hänen äitinsä muistivat, että kanslianeuvos oli saanut tyhjän arvan Hillevin äidin naituaan ja että tämä selitys varmaan viittasi siihen, mutta Toinia ihmetytti kuitenkin hänen äitinsä omituinen, aivan outo välinpitämättömyys tällä kertaa, äiti kun ennen aina kaikkia kohtaan oli osoittanut harvinaista, ihan silmiinpistävää, lämmintä myötätuntoa. Ja tämä ihan kauhistutti Toinia. Hän luuli varmasti jo kadottaneensa oman hellän äitinsä rakkauden ja tunsi itsensä melkein jo syylliseksi omaan onnettomuuteensa.

Mutta sitten kääntyi puhe vähitellen toisaanne. Tuli puhe äidin omasta asemasta, hänen yksinäisyydestään, varsinkin kun Yrjö piakkoin tulisi matkustamaan Englantiin. Ja sitten liittyi tähän vielä kanslianeuvos Urpokin, hänen likeinen suhteensa heidän asioihinsa ja hänenkin yksinäisyytensä elämässä, yht'äkkiä sai Toini sitten kuulla äitinsä ilmoittavan:

— Toini rakas! Minulla on sinulle uutinen kerrottavana.

— Niin, — sanoi vain kanslianeuvos.

Toinin sydän sykki niin, ettei hän voinut sanoa mitään. Hän alkoi jo aavistaa ja odotti ääneti, hämmästyneenä.

— Me aiomme solmia avioliiton nyt, me kaksi, — sanoi Toinin äiti, istuutui kanslianeuvoksen viereen ja otti häntä kädestä.

— Niin, — sanoi taas kanslianeuvos ja taputti Toinin äitiä kädelle.

Toini ei tietänyt ensin mitä tehdä. Hänen sydämensä oli niin kukkurallaan surua entisestään, ja nyt se oli jo valua yli äänensä. Hänen oli melkein mahdoton pidättää kyyneleitään, mutta hän nousi, meni suutelemaan äitiään ja puristi vuorostaan kanslianeuvoksen kättä.

Toini käsitti nyt, mistä tuo äskeinen hilpeys johtui hänen astuessaan huoneeseen, mutta iloa tämä uutinen ei hänessä synnyttänyt. Päinvastoin hänen teki melkein mieli paeta heti pois vanhasta lapsuuden kodistaan. Hän ei saanut vieläkään mitään sanotuksi, joka olisi herättänyt vilkkaampaa keskustelua heidän välillään. Sen vuoksi alkoi kanslianeuvos kosketella toista asiaa, jonka hän otaksui muun lisäksi painostavan Toinia, asiaa, josta Toini itse oli hyvinkin selvillä ja joka ei häntä lainkaan huolestuttanut. Se oli hänen vastainen toimeentulonsa, hänen elämänsä aineellinen puoli. Ja kun sitä kosketteli myöskin hänen äitinsä, niin se jo loukkasi Toinia.

Minä tiedän sen kyllä eikä se minua sureta, — sanoi hän. — Älkäämme puhuko siitä!

Oli aivan mahdotonta saada iloista tunnelmaa syntymään. Se pahoitti yhtä paljon Toinia kuin hänen äitiään ja kanslianeuvosta, nämä kun käsittivät asian niin, ettei Toini hyväksynyt heidän avioliittopäätöstään. Toini puolestaan oli pahoillaan siitä, että käytöksellään loukkasi heitä, vaikk'ei se suinkaan ollut hänen tarkoituksensa. Hänen maljansa oli kuitenkin niin täysi, että hänen täytyi päästä täältä pois kotiinsa. Hän syytti Reinon olevan vähän huonovointisen ja nousi lähteäkseen. Hän tunsi olevansa epäkohtelias ja pyysi anteeksi hyvästellessään äitiään ja hänen tulevaa miestään, omaa tulevaa isintimäänsä!

Jumala! Jumala!

Äitikin siis! Hänen oma, hellä, rakas äitinsä, jota hän aina oli kunnioittanut! Olivatko nuo »vanhukset» todellakin rakastuneet toisiinsa? Tämmöisiäkö asioita tuo »rakkaus» voi aikaansaada? Näinkö vielä vanhemmallakin iällä voi unhoittaa henkilön, jota on rakastanut ja kunnioittanut, jonka kanssa on vuosikymmeniä yhdessä elänyt, jonka on kyyneleillä vain parisen vuotta sitten hautaan saattanut? Leski, jo mummo, ja tytär, joka on pakahtua kyyneleihin, kuolla surusta, kun hänen miehensä on ollut uskoton ja päättänyt ottaa avioeron mennäkseen naimisiin vaimonsa parhaimman ystävättären kanssa! Voiko ajatella sen traagillisempaa elämänkohtaloa?!

Jumala! Jumala!

Hoiperrellen palasi Toini kotiinsa. Hän riisuutui nopeasti, juoksi pikku poikansa luokse ja lankesi kädet ristissä polvilleen hänen vuoteensa eteen, mutta raukesi pitkälleen lattialle.

Hänen maljansa oli täysi.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings