VI

Palattuaan kotimaahan konsuli Karppi asettui perheineen loppukesäksi asumaan Helsingin läntisessä saaristossa olevaan huvilaansa, josta hän päivittäin, jos niin halusi, saattoi rannikkolaivoilla päästä kaupunkiin ja käväistä konttorissaan. Ja lämpiminä kesinä oli perheellä tapana viipyä huvilassaan kappaleen matkaa syyskuutakin nauttien siellä meren virkistävästä ja vahvistavasta ilmasta sekä korjaten mahdollisesti jo kypsyneet omenansa ja päärynänsä. Kaikki marjahillonsa talven varalle keitti konsulin rouva jo siellä, viini- ja karviaismarjoja ynnä vadelmia kun myöskin kasvoi paljon heidän omassa puutarhassaan. Konsulin rouva oli todellakin mallikelpoinen perheenemäntä ja toimitti nämä asiat kaikki itse, vaikka varakas olikin. Ja siinä ohessa oli Toininkin opittava samat asiat ollakseen hänkin, kerran naimisiin jouduttuaan, yhtä mallikelpoinen äiti ja emäntä.

Hillevin isä oli saanut kesälomansa heinä- ja elokuun ajaksi. Vaimonsa ja tyttärensä oli kanslianeuvos Urpo jo kesäkuussa sijoittanut erääseen Vääksyn kanavan varrella olevaan lehdissä ilmoitettuun täysihoitolaan, ja sinne matkusti hän loma-ajakseen itsekin. Rouva Urpo tahtoi näet olla vapaana kaikista taloushuolista ja tämähän oli hänenluontoiselleen naiselle mukavin tapa. Huoletonta elämää sai siellä viettää Hillevikin virkistyäkseen, ja itse käytti kanslianeuvos, samassa tarkoituksessa, aikansa lempiurheiluunsa: kalastamiseen läheisissä vesistöissä.

Näin ollen eivät Toini ja Hillevi voineet tavata toisiansa ennenkuin syyskuussa. Ja silloin olivat koulut jo alkaneet.

Hiljainen, »kuollut» kesäinen Helsinki oli yhtäkkiä muuttanut muotoaan. Sensijaan, että Esplanaadilla oli liikkunut joku kotoinen, veltto virkamies tahi muitten asioita hoitava varatuomari, jotakuinkin laiha salkku kainalossaan, joku välttämätön kauppa-apulainen, joku pienipalkkainen konttorineiti tahi puhtaaksikirjoittajatar, ylimalkaan vain joku ylemmän viransijainen, mies tahi nainen, niin kuhisi siellä nyt, varsinkin oikealla kävelytunnilla, koulujen opettajia, koululaisia, tunnettuja näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, sotilaita ja siviilejä, sapeliherroja ja valkotakkisia, kaikkia niitä, joita olemme tottuneet omassa, rakkaassa pääkaupungissamme ulkomaalaisten matkailijoitten ohessa näkemään.

Vilahdukselta näki siellä joskus myös asianajaja Hurstin. Mutta hänellä tuntui olevan kova kiire. Jos joku olisi ymmärtänyt seurata hänen jälkiään saaristolaivojen lähtöaikana, niin olisi hän nähnyt Herbert Hurstin usein rientävän »Västra Skärgårdeniin», jossa hän matkusti morsiantaan tapaamaan konsuli Karpin perheen huvilaan. Mutta koska kihlausta ei vielä ollut julaistu, niin ei kellään ollut aavistusta mistään. Konsuli Karpin lainopillisena avustajana asianajaja Hursti matkusti sinne tietysti vain liikeasioissa.

Mutta kohta alkoikin sitten syyskuussa sadeaika, ja konsulin perhe muutti kaupunkiin. Pitkän ajan jälkeen saivat Toini ja Hillevi taas tavata toisensa.

Toinin sydän ei ollut vähääkään kylmennyt hänen pientä ystävätärtään kohtaan. Mutta sittenkin oli hänen vähän niinkuin paha olla. Hänen herkkä omatuntonsa ikäänkuin syytteli häntä, ettei hän ollut ollut aivan avomielinen Hilleviä kohtaan. Hänestä itsestään tuntui kuin hän olisi vannonut ikuista rakkautta Hilleville, ja nyt hän ei ollut edes sanallakaan maininnut, mitä oli tapahtunut. Hän oli tyttöseltä salannut kihlauksensa kuin jonkin pahanteon, vaikka hänellä siihen olikin täysi oikeus. Tämä soimaus oli niin luonteenomaista vilpittömälle, uskolliselle Toinille, mutta monesta muusta se saattoi näyttää ihan naurettavalta, varsinkin kun oli kysymyksessä sellainen pikku tyttö kuin Hillevi.

Toinin käsitys ystävyydestä ja rakkaudesta oli todellakin harvinaisen kaunis. Hän oli usein ajatellut itsekseen, mahtoiko lainkaan olla semmoista ystävyyttä, naisten välistä ystävyyttä, joka kestäisi jonkun miehen taholta tulevia houkutuksia vastaan, siis ystävyyttä, joka voittaisi rakkauden. Ystävyys oli hänen mielestään jalo tunne, jaloin kaikista, kun sitä vastoin rakkaus oli mitä itsekkäin, mitä häikäilemättömin tunne, tunne, joka ei välittänyt mistään esteistä, ei mistään keinoista päästäkseen tarkoitustensa perille. »Oi, kuinka kaunis onkaan epäitsekäs, uhrautuva, kaikki antava ystävyys, suora, vilpitön ystävyys!» Näin huokaili Toini itsekseen. Ja nyt, nyt oli hänen ihanteensa luhistunut!

Kuinka olikaan hänen paha olla, kun hänen nyt oli tavattava Hillevi!

Mutta hänen oli korjattava tämä asia siten, että hän ilmaisisi salaisuutensa Hilleville, ennenkuin muut vieraat saisivat sen tietää. Ja hän tahtoi tehdä sen päivää ennen, kuin uutinen hänen kihlauksestaan tulisi sanomalehtiin. Hän neuvotteli siitä sulhasensa kanssa ja sai tältä suostumuksen, vieläpä herttaisen hymyilyn ja suukkosenkin. Oli kuin Herbert olisi tahtonut sanoa:

— Kylläpä, armaani, vielä olet lapsellinen.

Mutta lapsihan elämän koulussa Toini vielä olikin, vaikka pian täytti kahdeksantoista vuotta. Jos hän nyt yhden ihanteen luulikin kadottaneensa, niin oli hänen puhtaalla sydämellään niitä vielä monta jäljellä. Ja elämä kangasti edelleen kauniina hänen edessään.

Kaikesta huolimatta oli ihastus molemmin puolin suuri, kun Toini nyt ensimmäisen kerran soitti Hilleville, ilmoitti tulleensa kaupunkiin ja pyysi Hilleviä luokseen. Hänellä oli niin paljon, paljon kerrottavana matkaltaan.

— Sinä olet yhä parhain ystävättäreni, — oli viimeinen Hilleviä lohduttava ja häntä itseään rauhoittava lause, jonka Toini sanoi sulkiessaan puhelimen.

Oli iltapäivä, kun Hillevi saapui Toinin luo. Halailulla, suutelolla otti hän Hillevin vastaan, ja käsitysten he kulkivat Toinin huoneeseen, jossa tuo suuri salaisuus oli kerrottava, taakka huojennettava Toinin sydämeltä.

Kaikki asiat tietysti kerrottiin perin pohjin, kesänvietto molemmilla tahoilla alusta alkaen. Suuret asiat tulivat ilmi vasta lopulla. Hillevikin viivytteli kysymystään, vaikka hänen uteliaisuutensa olikin suuri.

— Etkö ole vielä nähnyt asianajajaa? — tuli vihdoin kuin arkaillen hänen huuliltaan.

— Kyllä, — vastasi Toini. — Hän on välistä käynyt luonamme huvilassamme.

Hillevi punastui.

— Niinkuin tiedät, — jatkoi Toini, — hän on isäni lainopillinen neuvonantaja.

Tämä selitys oli älykkäästä Hillevistä jo vähän niinkuin liikaa. Ja kun Toini, aivan kuin vielä lykätäkseen tuonnemmaksi vaikean, ratkaisevan hetken, syleili Hilleviä ja jälleen alkoi ihastuneena puhua, kuinka tämä kesän kuluessa oli kasvanut ja käynyt yhä suloisemmaksi, niin lisäsi tämä vain tyttösen epäluuloa. Hänestä tuntui tuossa selityksessä, tuossa Toinin käytöksessä selvästi jo palaneen käryä.

Hän katsoi ihmetellen ja kauan Toiniin, mutta ei lausunut sanaakaan.

Tämä katse suorastaan pakoitti Toinin jatkamaan.

— Ajatteles, rakkahin Hillevi, että Herbert Hursti aivan odottamatta saapui myöskin Baden-Badeniin.

Hillevi punastui taaskin, mutta sai kuitenkin sanotuksi tukahtuvalla äänellä:

— Etkä sinä ole kirjoittanut siitä minulle mitään!

Toini tunsi pistoksen sydämessään ja lausui melkein yhtä raskaalla äänen painolla:

— En — valitettavasti, kultaseni.

Yhtäkkiä paukahti kuin ukkonen kysymys Hillevin huulilta:

— Sinä olet kihloissa hänen kanssaan?

— Arvasit oikein, — sai Toini sanotuksi ja puristi jälleen Hilleviä rintaansa vasten.

Mutta Hillevi hypähti pois hänen käsistään ja kuiskasi pahastuneena:

— Etkä sitä ole minulle ennen sanonut!

Toini tavoitteli Hilleviä ja jatkoi:

— Mutta sinä, kultaseni, olet nyt ensimmäinen, paitsi vanhempiani, joka sen tiedät.

Tämä lohdutukseksi aiottu selitys, jolla Toini aivan kuin tahtoi asettaa Hillevin muitten ystävättäriensä edelle, kaikkien vieraitten yläpuolelle, ei kuitenkaan Hilleviä tyydyttänyt. Hän poistui ikkunan luo ja kääntyi selin Toiniin.

— Mikä sinun on? — sanoi Toini. — Rakastanhan minä sinua kuitenkin yhtä paljon kuin ennen. Tule, suutele minua, Hillevi!

Mutta Hillevi ei hievahtanut paikaltaan.

Silloin nousi Toini, meni Hillevin luo ja yritti kääntää hänen kasvojaan itseensä päin. Hillevi rimpuili kuitenkin vastaan, ja nyt huomasi Toini, että hänen poskensa olivat märät. Hillevi itki.

— Rakas, pikku ystäväni! Miksi sinä itket? — kysyi Toini.

— Anna minun mennä kotiini Anna minun mennä kotiini — toisteli silloin Hillevi.

— Mutta sanohan toki, miksi olet näin onneton?! Enhän minä liene sinulle mitään pahaa tehnyt? — lisäsi Toini ja kiersi jälleen käsivartensa Hillevin vyötäisille.

Hillevi ei vain vastannut mitään.

— Vakuutan sinulle, — jatkoi Toini vielä, — että olet paras ystäväni aina edelleenkin ja että aina vastaisuudessakin tulemme tapaamaan toisemme niinkuin tähän asti.

Mutta Hillevi pudisti vain päätään.

— Anna minun mennä kotiini Anna minun mennä kotiini — siinä kaikki, mitä hän sai sanotuksi.

Toinin ei auttanut muu kuin jättää hänet rauhaan sanomalla:

— Niinkuin sitten tahdot! Näen, että haluat rikkoa välimme.

Kesti hetkinen äänettömyyttä.

— Olen kadottanut kaikki, — sanoi Hillevi vihdoin. — Anna minun mennä kotiin!

Toinilla ei ollut muuta neuvoa kuin antaa hänen mennä. Hän toivoi asian toiste selviävän. Ja hän, Toini, pyysi Hilleviltä anteeksi.

— Anteeksi sitten! — sanoi myöskin Hillevi hiljaa, — jos olen ollut tuhma, — lisäsi hän vielä hetkisen kuluttua.

Ja hän läksi pois aivan kuin suuren surun murtamana, pää painuksissa.

Kun Hillevi näin oli mennyt, istui Toini kauan mietteissään. Hän alkoi todellakin ajatella, että Hillevi sittenkin, kaikesta huolimatta, oli rakastunut Herbertiin. Mitä muuta saattoivat merkitä nuo sanat, että hän oli »kadottanut kaikki», vaikka Toini oli vakuuttanut ystävyytensä häntä kohtaan pysyvän edelleenkin samanlaisena.

Se oli niin uskomatonta, niin uskomatonta, että Toinin ajatukset menivät aivan sekaisin. Hän päätti siis vain odottaa, mitä nyt seuraisi, kun kihlauksesta oli pikku-uutinen huomispäivän lehdissä.

Tämä uutinen olikin useimmille mitä suurin yllätys. Kukkia tulvi Toinille lakkaamatta, ja kaikki talon tuttavat alkoivat käydä onnittelulla hänen ja hänen vanhempiensa luona. Tapahtuma oli melkein yleisenä puheenaiheena kaupungissa. Rikkaan konsuli Karpin tytär kihloissa asianajaja Herbert Hurstin kanssa! Se oli jo jotakin.

Samoihin aikoihin levisi myöskin tieto siitä, että Herbert Hursti oli siirtynyt ulkoasiainministeriön palvelukseen. Ahaa! Siinä oli tulevaisuuden mies, josta vielä paljon puhuttaisiin. Miehestä, tuosta »komeasta miehestä», puhuttiin jo silloinkin paljon.

Ja Hillevi?

Kuultuaan tämän kaiken hän päätti vain nöyrästi alistua. Nuorena ei auttanut muu. Pienet, mutta viisaat aivot antoivat hänelle voimaa ja rohkeutta. Kuka tiesi, mihin kohtalo häntä valmisti, mitä hänen osakseen vielä maailmassa lankeaisi, jahka hänen aikansa tuli. Ja hän oli varma siitä, että onnen aika kerran hänellekin koittaisi.

Järkevästi ajateltua oli siis, että hänkin tahtoi lähettää kukkia ystävättärelleen ja sovittaa ruman tekonsa, kun Toiniin oli syyttä pahastunut. Ja jospa hän olisi aavistanut, kuinka iloinen Toini oli tästä huomaavaisuudesta, joka todellakin kuin yhdellä iskulla pyyhki pois pahan mielen hänen sydämestään. Ja kun Hillevi sitten vielä, vanhempiensa kehoituksesta, itse meni Toinia onnittelemaan, niin saattoi hän todellakin olla varma siitä, että Toini edelleenkin oli hänen paras ystävättärensä, vilpitön, avomielinen, uskollinen ystävänsä. Semmoisen kadottaminen olisi Hilleville ollut korvaamaton vahinko, ja hän tunsi, että hänen oli pidettävä kiinni tästä ystävättärestä. Hän tunsi sen toisestakin syystä, äänestä, joka salaisena soi hänen sydämessään, mutta jonka hän toistaiseksi kätki sinne niin syvälle, ettei sitä kuullut kukaan, ei kukaan.