II I

Toinin elämä Berlinissä oli alkanut käydä entistä latuaan. Päivät oli hän enimmäkseen kotona lapsensa kanssa hänen miehensä säännöllisesti hoitaessa virkatehtäviään. Iltaisin hän kävi milloin teattereissa, milloin oli kutsuissa tuttavien luona, joita heille oli vähitellen lisääntynyt Herbertin saksalaisista ystäväpiireistä. Ja täten oli heidän itsensäkin vuorostaan pantava toimeen vastakutsuja tuttavilleen. Tämä seurustelu oli kuitenkin verraten pakollista eikä tuottanut Toinille suurta huvia. Sydämen ihmisenä, luonteeltaan hiljaisena ja sävyisänä, hän kaipasi läheistä ystävyyttä, mutta sitä ei täällä suuressa maailmassa ottanut syntyäkseen saksalaisesta »gemütlichkeitista» huolimatta. Sen vuoksi Toini edelleenkin ylläpiti ahkeraa kirjeenvaihtoa kotimaassa olevien sukulaistensa ja tuttaviensa kanssa.

Näin kuluivat kuukaudet jouluun, jonka he luonnollisesti viettivät Berlinissä. Toini muisteli kaivaten joulunviettoa vanhempiensa kodissa, varsinkin kun oli saanut sieltä iloisen kirjeen, joka todisti vanhempien voivan hyvin ja joulutunnelman olleen täydellisen. Toisena joulupäivänä oli Hillevikin vanhempiensa kanssa ollut siellä, ja kun Yrjö oli kutsunut luokseen muutamia tovereitaan, niin olivat nuoret tanssineet, ja kaikilla oli ollut kovin hauska. Myöskin Hillevi ilmaisi kirjeessään Toinille tyytyväisyytensä, että oli saanut olla Toinin vanhassa kodissa, mutta lopuksi hän lisäsi, etteivät nämä tanssiaiset olleet »samat kuin silloin, ymmärräthän?» Ja Toini ymmärsi kyllä hyvin, että hän tarkoitti ensimmäistä valssiaan Herbertin kanssa, noita tanssiaisia, joita hän ei näyttänyt koskaan voivan unhoittaa.

Tammikuun lopulla tuli Toinille kuitenkin ikäviä uutisia kotimaasta. Hänen isänsä oli sairastunut influenssaan, ja tästä kehittyi keuhkokuume, josta päivittäin alkoi tulla yhä huolestuttavampia tietoja. Konsulin henki häilyi elämän ja kuoleman välillä. Ja viikon kuluttua tulikin se surullinen sanoma, että hänen päivänsä olivat päättyneet.

Lähinnä herätti tämä tapaus suurta surua konsuli Karpin omassa perheessä, mutta myöskin koko kaupungissa otettiin siihen osaa sen huomattavan aseman vuoksi, mikä hänellä sekä liikemiehenä että ihmisenä oli Suomen sisä- ja ulkomaan kauppaelämässä. Konsulin kuolema aiheutti aluksi melkoisen mullistuksen hänen kodissaan, vaikka tiedettiinkin, etteivät hänen asiansa antaneet vähintäkään aihetta huoliin. Mutta pesä oli tavattoman suuri ja kuka ryhtyisi sen selvittäjäksi.

Vainajan vävy oli heti selvillä asiasta. Kanslianeuvos Urpo, etevä, arvossa pidetty henkilö, oli hänen mielestään sopivin, ja tehtävä joutuikin hänen käsiinsä. Herbert itse oli kiinni virassaan, ja kanslianeuvos Urpo oli nyt Karpin perheen läheinen tuttava, sen hyvä ystävä. Leskelle oli hän mitä parhain tuki, lohduttaja huolissa, valoisien toiveiden antaja.

Pesän selvitys vei paljon aikaa. Kanslianeuvos Urpo tuli näin ollen melkein päivittäin, usein omien virkatehtäviensä kustannuksella, oleskelemaan rouva Karpin seurassa. Ja siten he oppivat hyvin tuntemaan toisensa, paremmin tietysti kuin jonkun tunnin yhdessä olon aikana muitten vieraitten parissa. Eipä siis ihme, että rouva Karppi antoi mitä suurinta tunnustusta arvovaltaiselle kanslianeuvokselle, jolle hän jäi suureen kiitollisuuden velkaan tästä työläästä, loistavasti suoritetusta tehtävästä. Vieläpä syrjäisetkin, jotka tiesivät, mitä semmoinen pesänselvitys merkitsee ilmaisivat konsulin leskelle kunnioittavan ihmettelynsä onnitellen häntä tästä loppusuorituksesta. Ja kun kanslianeuvos lisäksi järjesti liikkeen hoidon niin, että kaikki kävi vanhaa, tasaista latuaan, niin jäivät leskelle huolettomat päivät, huolettomat siinä mielessä, että hänen vain oli odotettava, kunnes hänen poikansa oli saanut isänsä toimen jatkamiseen vaadittavan kasvatuksen ja kelpoisuuden. Siihen kului kuitenkin vielä vuosia, ja kanslianeuvos jäi asiain ylivalvojaksi.

Mutta sitten sattui kanslianeuvos Urvonkin talossa tapaus, joka siellä johti elämän toiselle tolalle. Hänen puolisonsa sai kevätpuoleen pahalaatuisen kurkkutaudin, anginan, joka kävi hyvin pitkäaikaiseksi ja lopulta johti kuolemaan. Hillevi, hänen ainoa tyttärensä, jonka kasvatusta äiti pääasiallisesti oli ohjannut oman mielensä mukaiseen suuntaan, jäi näin äidillistä hoitoa vaille. Onneksi hän oli kuitenkin jo siinä iässä, että saattoi, kun isänsä neuvoja noudatti, kulkea koko lailla turvallisesti tulevaisuutta kohti, varsinkin kun ei varojakaan puuttunut. Tähän liittyi nyt vielä se etu, että Hillevi sai Toinin äidiltä sitä moraalistakin tukea, jota hänellä ei ollut äitinsäkään eläessä. Vahinko vain, että tämä tuki, ollakseen oikein tehoisa, tuli nyt jo liian myöhään.

Paljon oli siis lyhyessä ajassa muuttunut näissä molemmissa perheissä. Kohtalo, tuo Hillevin aina mainitsema kohtalo, oli heille näyttänyt, mitä se aivan odottamatta ja vastoin ihmisten tahtoa voi aikaansaada. Ja ehkä ensimmäisen kerran elämässään tuli Hillevi ajatelleeksi, miksi hän — ja hänen kanssaan moni muu — karttaa ja pelkää »Jumala»-sanaa, vaikka juuri ihmisten kohtalot ovat Jumalan käsissä. Näin omituisella tavalla näyttäytyy siis Jumalan pelko hänen luomissaan järjellisissä olennoissa. Oli suorastaan ihmeellistä, että äidin kuolema herätti tuossa älykkäässä lapsessa tämmöisen ajatuksen, huolimatta hänen muuten niin pinnallisesta maailmankatsomuksestaan. Mutta varmasti se olikin vain jonkinlaista älyn leikittelyä. Kohtalo, kohtalo — sille eivät ihmiset hymyilleet, mutta Jumalaa tuskin uskalsi lastenkaan kesken mainita saamatta osakseen pitkää, merkitsevää katsetta. Ajatella häntä kyllä saattoi, mutta lausua hänen nimeään, se tuntui, lievästi sanoen, omituiselta maallisissa piireissä. Hillevillä oli nyt kuitenkin kerta kaikkiaan se sisäinen aavistus, että jokin korkeampi voima, olipa sen nimi Jumala, kohtalo tahi mikä tahansa, ohjasi ihmisten maallista kulkua, ja siitä riippui, kävikö ihmisen hyvin tahi pahoin. Hän ei ollut näistä asioista koskaan kenenkään kanssa puhunut, mutta sellainen oli hänen vakaumuksensa, vieläpä senkin uskonnonopetuksen nojalla, minkä hän koulussa oli saanut. Hän oli kyllä huomannut, muun muassa, Toinin uskonnollisen hartauden, mutta oli myöskin kuullut monen toverinsa puhuvan, ettei ihminen ole muuta kuin sieluton tomumaja, jolla ei ole muuta arvoa kuin joutua matojen syötäväksi ja että ihminen siis itse saa ohjata elämänsä miten tahtoo. Mutta hänen oma käsityskantansa tyydytti häntä enemmän, sillä kohtaloon-uskoja sai luottaa siihen, että ihmisen elämä oli edeltäpäin määrätty ja että sai lykätä kaiken kohtalon syyksi, jos kävi hullustikin. Siksipä ei Hillevi nytkään kovin paljon äitiään surrut. Hänen kuolemansa oli kohtalon määräämä. Saadapa vain nähdä, mitä kohtalo oli hänelle itselleen elämässä määrännyt!

Ja Hillevi huomasi myös, ettei hänen isänsäkään ollut kovin masennuksissa äidin kuoleman johdosta. Huomattavasti onneton ei tämä avioliitto liene ollut. Mutta sitä sisäistä lämpöä, joka ilmenee kahden sydämen läheisessä yhteenkuuluvaisuudessa, leviten kaikkeen, mikä niiden kanssa joutuu kosketuksiin, sitä ei tuntunut Hillevin vanhempien välillä, saatikka talossa muutenkaan. Olipa Hillevistä välistä tuntunut, ikäänkuin hän olisi ollut äitinsä rasituksena, ja silloin hän turvautui aina isäänsä saaden häneltä enemmän ymmärtämystä osakseen. Siksipä Hillevi vanhetessaan alkoi käsittää, etteivät äidin ja isän suhteet olleet niin kuin niiden olisi pitänyt olla. Näyttipä Hillevistä nyt, ikäänkuin hänelle olisi vapautta lisääntynyt, vapautta, joka lähivuosina oli vieläkin enemmän kasvava. Hän odotti vain pääsevänsä lentoon, pois pesästä, irti kahleista, jotka kiinnittivät hänen vapauteen pyrkivää luonnettaan.