II

Toini Karppi asui likellä satamaa hollantilaiseen tyyliin rakennetussa kaksikerroksisessa kivitalossa, joka sijaitsi rautaisen ristikko-aitauksen ympäröimän puiston keskellä erillään muista taloista ja muistutti varakasta herraskartanoa. Varallisuutta todisti jo se, ettei jalan tulijakaan talon portille tullessaan päässyt pihaan, ennenkuin pienen portin oli avannut aitauksen sisäpuolella kojussaan istuskeleva harmaapartainen portinvartija, joka tuntemattomalta tulijalta ensin tiedusteli, kelle ja mitä oli asiaa. Sama oli laita, ennen kuin isot portit avautuivat autoille tahi muille ajoneuvoille, nuo jyhkeät, kolisevat ja narisevat portit, joissa keskellä komeili vaakunantapaiset messinkiset levykoristeet suurine K-kirjaimineen.

Siellä oli konsuli Karpin ja hänen perheensä yksityisasunto, ja sieltä hänen tyttärensä Toini ja tätä viittä vuotta nuorempi poikansa Yrjö saatettiin, varsinkin huonolla säällä, autolla kouluun. Konsuli itse sen sijaan kulki aina jalkaisin konttoriinsa, joka oli vähän matkan päässä 5-kerroksisessa kivitalossa täyttäen siellä kaksi alinta kerrosta. Eikä siellä ovenvartijaa ollut Ihmisiä tuli ja meni lakkaamatta, yleisöä kuhisi konttorihuoneistossa päivät pitkään. Mutta itse konsulia harva näki. Hän istui kuitenkin perähuoneessa työpöytänsä ääressä sikari hampaissa, johtaen sieltä suuria kauppa- ja laivakulkuasioitaan, jotka ulottuivat kauas ulkomaillekin, maitten ja merien taa. Jos joskus ovi siihen huoneeseen aukeni, niin saattoi nähdä jänteväpiirteiset kasvot, hiukan harmahtavat hiukset ja pienet korvaparrat, puoliväliin poskia kasvatetut. Konsulissa oli jotakin englantilaista ministeriä muistuttavaa. Eräänlaista jäykkää arvokkuutta huomasi hänessä hänen konttorissa ollessaan, mutta kotonaan hän oli mitä herttaisin ja ystävällisin seuraihminen. Mitään varallisuuteen perustuvaa ylpeyttä ei hänessä ollut hiventäkään huomattavissa. Ja lisäksi tiedettiin hänen olevan hyvin avuliaan köyhiä kohtaan, varsinkin opin tiellä olevia.

Yhtä lämminsydäminen ihminen oli myöskin Toinin äiti, joka oli kotoisin maaseutukaupungista ja perinnöksi saamillaan suurilla varoilla oli laskenut lujan pohjan miehensä laajalle liikkeelle. Tässä oli todellakin kaksi hyvää sielua kerrankin löytänyt toisensa. Ja siksi olikin Toinin koti niin viihtyisä, että sekä vanhat että nuoret aina tunsivat olevansa siellä kuin hyvien hengettärien siipien suojassa.

Tähän vaikutti etenkin Toinin äidin nuorekas, hilpeä luonne. Konsulinrouva Karppi melkein kaipasi ympärilleen nuorta väkeä. Ja nyt kun hänen oma tyttärensä jo läheni naimaikää, oli hän valmis milloin tahansa toimeenpanemaan tanssiaisia heidän huvikseen. Itsekin hän vielä tanssi mielellään, ja ellei konsulia olisi hengenahdistus vaivannut, niin olisi hän houkutellut miehensä pyörimään muitten mukana. Nyt sen sijaan vetäytyi konsuli mieluummin korttipöydän ääreen vanhempien herrojen seuraan. Mutta vaimonsa pyyntöön saada kutsua nuoria Toinille iloksi ja kestitä heitä tanssin jälkeen illallisellakin, hän suostui mielellään aina, vieläpä kehoitti tytärtään kutsuttamaan luokseen tuttaviensakin tuttavia. Tämmöinen rajaton vieraanvaraisuus aikaansaikin sitten, että Toinin koulutoverien kautta tanssiaisiin saapui kokonainen lauma vanhempia koulupoikia, ylioppilaita, maistereita, jopa tohtoreita, varatuomareita, asianajajia y.m. Ihmekö siis, että pikku Hillevi Urpo, joka kaiken tämän tiesi jo huhujen kautta, oli nyt saatuaan kutsun Toinin kotiin niin haltioissaan, että tuskin sai untakaan odottaessaan tuota suurta päivää.

Jo silloin koulusta kotiin tultuaan ja kerrottuaan äidilleen tuon ilosanoman oli Hillevi, posket hehkuvina, alkanut hyppiä ja tanssia. Varsinkin tanssia hän alkoi harjoitella sen kanssa, jonka vain käsiinsä sai, olipa se sitten poika tahi tyttö. Tanssia hän kyllä muuten jo osasikin, mutta nyt se piti olla ensiluokkaista joka suhteessa, sillä Hillevi ei ollut niitä, jotka tyytyvät puolinaiseen tahi keskeneräiseen. Oli näet luonteenomainen piirre tässä tytössä, että hän halusi aina olla huomattavassa asemassa, vieläpä että hänen, kaikesta huolimatta, piti saada hallita ja vallita oman mielensä mukaan. Tässä piirteessä oli todellakin jotakin häikäilemätöntä, joka puhkesi selvästi ilmi hänen vanhemmaksi tultuaan, vaikka hän nyt vielä osasi salata ja peitellä sitä niin, että hän näytti mitä taipuvaisimmalta lapselta vieraiden silmissä. Hänen vanhempansa olivat kuitenkin täysin tietoiset tästä piirteestä, varsinkin ymmärsi Hillevin äiti sen hyvin, sillä sen piirteen oli tyttö saanut perinnöksi äidiltään.

Hillevin äiti oli näet grusialaista syntyperää, ja etelämaalainen tunnusmerkki oli hyvin huomattava jo Hillevin omalaatuisissa silmissä ja hiuksissa, joita tuskin kukaan kuitenkaan saattoi olla ihailematta. Mutta kaiken tämän ulkonaisen ohessa oli Hillevi saanut jotakin pohjoismaalaisille vierasta koko luonteeseensakin. Ja paitsi näitä piirteitä oli tyttönen samalta taholta saanut tavattoman paljon älyä, älyä, jota hän jo nuorenakin osasi käyttää ihmeteltävällä tavalla hyväkseen. Ja sillä juuri hän osasi lumota, voisipa sanoa, sokaista kaikki.

Isältään, kanslianeuvos Urvolta, heidän ainoa lapsensa ei ollut saanut perinnöksi muuta kuin eräänlaisen virkavaltaisen luonteen salaperäisyyden piirteen, joka oli täydellinen vastakohta Toinin vilpittömälle avomielisyydelle ja teeskentelemättömyydelle. Lisäksi puuttui Hillevin kodista se lämmittävä tunnelma, joka olisi tehnyt seurustelun siellä viihtyisäksi. Hillevin äitiä näet vaivasi omituinen jäykkyys, mikä oli oikeastaan ristiriidassa sille ominaisuudelle, että hänellä oli etelän verta suonissaan. Mutta se saattoi johtua myös hänen miehensä läheisyydestä, joka koko ikänsä oli ollut virkatakissa virkataakan alla. Eikä tässä talossa myöskään ollut huomattavaa rikkautta elämää ilostamassa, vaikka muuten ei puutekaan sitä rasittanut.

Ihmisenä kanslianeuvos nautti suurta arvonantoa kaupungin johtohenkilöiden keskuudessa ja oli sen vuoksi valittu moneen luottamustoimeen. Hänen humaanisuutensa vuoksi kaikki häntä kunnioittivat; ja hänen laajat tietonsa tuottivat hänelle suurta arvovaltaisuutta. Koko hänen käytöksessään oli ylimyksellinen leima, jolle hän itse ymmärsi antaa mahtipontisuutta sillä kuitenkaan ketään loukkaamatta. Hän oli sanan täydessä merkityksessä oikea gentlemanni.

Ainoan tyttärensä kasvatukseen vanhemmat panivat paljon huolta, mutta äidin puolelta siinä sittenkin oli enemmän pintapuolisuutta kuin syvyyttä ja vakavuutta, hänessä itsessään kun maailmallinen näkökanta oli vallitsevana. Kielitaito näet oli hänen mielestään tytölle pääasia, sitten pianonsoitto, mutta hyvän perheenäidin kasvattaminen oli sivuasia, sillä siinä suhteessa kanslianeuvoksettaren oma kyky oli huomattavan puutteellinen.

Näistä molemmista perheistä olivat tähän saakka keskenään tuttuja oikeastaan vain molempien tyttöjen isät. Äidit sitä vastoin, luonnollisista syistä, tunsivat vähemmän toisiaan eivätkä kuuluneet toistensa seurapiireihin. Tämä kuitenkaan ei ollut esteenä, että Hillevi nyt sai luvan päästä vanhemman koulutoverinsa kotiin, siellä toimeenpantaviin suuriin tanssiaisiin, varsinkin kun Toini, hyvää tapaa noudattaen, vielä puhelimitse pyysi siihen Hillevin vanhempien suostumusta.

Nämä tanssiaiset tulivat siis merkkitapaukseksi Hillevin elämässä. Niitä hän nyt melkein hermostuneesti odotti, niihin kuumeisesti valmistautui. Ja vihdoin se onnen päivä hänelle koittikin.