II

Näissä surunmerkeissä kului lähes pari vuotta, pari ikävää vuotta kummallekin ystävättärelle. Toini ei ollut isänsä kuolemaa seuranneena kesänä käynyt kotimaassa, vaan oleskeli äitinsä kanssa, terveydellisistä syistä, ensin Franzensbadenissa ja sitten jälkihoitoa saamassa Sachsin Sveitsissä, keskipisteenä kaunis Schandau, josta saattoi laivalla Elbeä pitkin tehdä huvimatkoja ja kävellä tahi ajella näköalapaikoille. Näin ollen eivät Toini ja Hillevi olleet ollenkaan saaneet tavata toisiansa. Kutsu Hilleville käydä Berlinissä ei siis vienyt mihinkään tuloksiin.

Mutta sitten tuli Toinille onnellisempi aika. Hän pääsi muuttamaan kotimaahan, kun Herbert siirrettiin palvelukseen ulkoasiainministeriöön. Se oli salaisten toiveiden toteutumista, jota hän kuitenkaan ei ollut odottanut näin pian tapahtuvaksi. Kotimaa, vanha lapsuuden koti, oli aina hänen toiveidensa päätekohta. Ja nyt hän voi jonkin aikaa aivan sananmukaisesti asua vanhassa kodissaan. Saattoiko hän parempaa toivoa?

Kyllä, hän toivoi lisäksi, että Hillevikin, hänen edelleen paras ystävättärensä, nyt usein kävisi hänen luonaan ja että hän itse puolestaan saisi olla aivan kuin äidin sijainen Hilleville, neuvonantaja, opastaja, jos niin tarvittiin. Mutta tässä hän pettyi.

Kanslianeuvos Urpo oli nyt, leskeksi jäätyään, päättänyt toteuttaa aikaisemmin jo tehdyn päätöksen, että Hillevi oli lähetettävä luostarikouluun Ranskaan. Sinne halusi Hillevi itse, ja hänen isänsä pääsi näin kaikista kasvatushuolista. He tiesivät kyllä, ettei Hillevi mihinkään luostariin joutuisi, mutta sennimellisessä laitoksessa, koulussa, joka oli luostarin yhteydessä, oli Hillevi saava semmoisen korkeamman kasvatuksen, mikä Ranskassa nuorille tytöille annetaan, kielitaito ja hienot käytöstavat siihen luettuina. Ja tätä Hillevi juuri tavoittelikin.

Ennenkuin Hillevi matkusti Ranskaan, ehti Toini kuitenkin nähdä hänet. Toini oli ennen Herbertiä Reinon kanssa saapunut Suomeen, mutta sittenkin oli heidän tapaamisensa kovin lyhyt. Ja jälleen hämmästytti Hillevi ystävätärtään, ilmestyen hänen eteensä täysin kypsyneenä, pitkänä, solakkana neitosena, joka kauneudessa todellakin haki vertaistaan. Hänen hiuksensa olivat hiukan tummuneet, ja saattoi olla niitä, joita hänen omituinen ulkomuotonsa ei oikein miellyttänyt, mutta tuskin kukaan voi olla huomaamatta, ihmettelemättä häntä. Ja se, joka vain sai puhutella häntä, joutui ehdottomasti hänen viehätysvoimansa lumoihin, sillä hänen puheeseensa ja käytökseensä oli vain lisääntynyt vastustamatonta miellyttäväisyyttä.

Toinista tuntui näin ollen kovin ikävältä erota Hillevistä juuri nyt, kun tämä ikänsäkin puolesta läheni sitä kautta, jossa Toini itse oli koulun ylimmällä luokalla. Nyt olisi heidän keskinäinen ajatus- ja tunne-elämänsäkin ollut vielä läheisempää kuin ennen. Sen huomasi Toini jo lyhyestäkin keskustelusta.

Hilleviä suretti nyt myös tämä hänen lähtönsä Ranskaan, kun hän odottamattaan oli saanut kuulla Herbertin muutosta Helsinkiin. Ja aivan avomielisesti pahoitteli hän sitä, ettei edes saanut nähdä Toinin miestä ennen lähtöään, heillä kun yhdessä oli ollut niin tavattoman hauska silloisilla purjehdusretkillään. Mutta asia oli päätetty eikä sietänyt lykkäystä.

Yhden asian sai Toini salaisuutena vielä kuulla Hilleviltä itseltään. Hillevi näet oikein valitti, ettei hän saanut rauhaa ihailijoiltaan, ja senkin tähden hän oli tyytyväinen päästessään pois Helsingistä. Hänen puheenpartensa näet oli, että hän aikoi ottaa sen, jonka tahtoi; kenenkään ei tarvinnut tuppautua hänelle mieheksi. Sen hän muka tahtoi kerran vielä näyttääkin.

— Eikös olekin lapsellista puhetta? — kysyi Hillevi kuitenkin samalla Toinilta. Mutta sillä hän tahtoi vain peittää ajatuksensa, jossa jälleen oli salatarkoitus.

Mutta Toini hymyili sille vain antamatta mitään vastausta. Vuorostaan hän sitten virkkoi Hilleville:

— On hauska nähdä, minkälainen sinä olet Ranskasta palattuasi.

— Sanos muuta, — sanoi Hillevi. — Sitä minä itsekin usein ajattelen.

— Toivon ainakin, — vastasi Toini, — että pysyt yhtä rakastettavana, yhtä kultaisena ystävättärenäni kuin tähän saakka. Ja vielä toivon, ettei koskaan mikään, mikään ruma teko meidän kummankaan puolelta elämässämme tulisi ystävyyttämme himmentämään.

— Sitä toivon minäkin, — sanoi Hillevi, katsoi syvään Toinia silmiin ja suuteli häntä jäähyväisiksi.

Ja Toinista näytti tuo katse taas niin vilpittömältä, niin kauniilta, niin vakuuttavalta, ettei hänen mielestään Hillevin sielussa koskaan voinut mitään petollisuutta piillä. Ja hänen suudelmansa oli uskollisen ystävättären teeskentelemätön teko, joka ei jättänyt vähintäkään epäilyksen siementä Toinin sydämeen.

Hyvästeltyään sitten Toinin äitiä tahtoi Hillevi viimeiseksi nähdä Reinonkin, joka loikoi kätösiään heilutellen vaunussaan huvilan parvekkeella.

— Noin, — sanoi Hillevi, — poikasi sai minulta viimeisen suudelman ja tietää, mitä se merkitsee.

Erään tuttavan rouvan seurassa matkusti Hillevi sitten Parisiin.