XI

Toinin tulo poikansa kanssa saaristohuvilaan oli mitä suurin ilo hänen vanhemmilleen. Isoäiti ja isoisä eivät lakanneet ihailemasta pikku Reinoa, joka nyt oli siellä kaiken elämän keskipiste. Se oli juhannusjuhla, jommoista kukaan heistä ei ollut koskaan viettänyt.

Ja konsuli Karpin mielestä se oli vietettävä ulkonaisestikin mitä näkyvimmällä tavalla, koska Reino oli tullut kastetuksi Berlinissä heidän olematta läsnä. Tämä juhla oli siis oleva korvauksena siitä vahingosta, jonka he olivat kärsineet, se oli vietettävä, vaikka pojan isä poissa olikin.

Naapureita läheisistä huviloista oli kutsuttu juhannuskokkoa katselemaan. Lehtimajaan, joka oli koivuista tehty hiekkarannalle, oli katettu pitkä pöytä, joka oli kukkurallaan ruokia ja juomia. Korituoleja ja penkkejä oli sijoitettu yltympäriinsä niin, että kaikilla oli mahdollisuus nähdä kokon sytyttäminen. Uimahuoneen sillallekin, joka ulottui pitkälle rannasta, oli laitettu ylimääräisiä istumasijoja, sillä kokko oli pystytetty vähän matkaa rannasta pitenevälle kallionkielekkeelle, puuttomalle ja vaarattomalle joka suhteessa. Kokon pystyttämisen, sytyttämisen ja hoitamisen talon rengin avulla oli toimekseen saanut konsulin poika Yrjö. Hän olikin tuottanut heidän omasta varastostaan kaksi suurta tervatynnyriä, mitkä päällekkäin pantuina, oljilla ja risuilla täytettyinä, kohosivat korkeaksi torniksi.

Vieraat olivatkin sitten kaikki koolla. Vanhat herrat istuivat lasiensa ääressä sikareitaan poltellen, naisväki toisessa ryhmässä, keskellä Toini ja vaaleansinipeitteisessä vaunussa ihastuttavaksi puettu Reino, tutti suussa, loikomassa. Häntä oli kaikkien velvollisuus ensin käydä tervehtimässä antamalla hänen pulleilla sormillaan puristaa heidän etusormeaan, minkä lapsi kiltisti tekikin. Se hymyili heidän tilitykselleen ja naurahti lopulta niin, että tutti putosi suusta ja sitä alkoi nikottaa. Se taas nauratti katsojia ja kaikki huudahtivat vuorostaan:

— Kuinka ihmeen kiltti lapsi!

— Ja niin suuret, siniset silmät!

— Vaikka tukka on ruskea!

— Ja jo pitkä tupsu otsalla!

Tähän Toini selitti, että Reino on niin kiltti, että hän tuskin koskaan itkee.

Ja isoäiti lisäsi, että hän on nähnyt lapsen, jolla syntyessään oli ihan siniset silmät, mutta jotka myöhemmin muuttuivat ruskeiksi.

Ja tämän tapaista keskustelua jatkui, kunnes päivä painui saarien taa ammuskellen viimeiset kultaiset nuolensa pilvettömälle taivaanrannalle. Korkea, sininen kupu alkoi mataloitua, ja hämärikkö levitti hiljakseen hartioilleen hiilakkaan harsonsa. Saaret ja salmet, puut ja pensaat häipyivät sen kuultavan katoksen suojaan jättäen vain ääriviivansa jäljelle. Lintujen visertelykin oli vaiennut. Heinäsirkka vain siritteli vielä nurmikossa.

Mutta silloin alkoi siellä täällä jo välähtää tulia etäisten saarien rannoilla. Ja jostakin kuului hanurin soittama alakuloinen valssin sävelmä, toisaalla taas renkutteli jossakin veneessä mandoliini »kaunista kesäiltaa».

Yht'äkkiä paukahti pyssy ja loimahtaen kiipesi hurja tulenliekki Yrjön rakentamaa kokkoa pitkin korkeuteen, räiskyen ja lennättäen kipunoita, jotka sähähtäen putosivat ja sammuivat veteen. Yleinen hurraa-huuto säesti tätä toimitusta, ja kaikki jäivät sitten iloisina ihailemaan juhannuskokon paloa. Herrat kilistivät lasejaan, ja nuoret neitoset, joista monet olivat pukeutuneet kansallispukuihin, alkoivat houkutella ikäisiään poikia piiritanssiin. Suru oli sydämistä poissa, ilo kaikkialla ylimmillään.

— Ajatelkaas, ettei Reino ollenkaan säikähtynyt, — ihmetteli Toini. — Kohotti vain päätään, kun laukaus pamahti.

— Hänestä tulee varmaan kenraali, — huomautti eräs naapureista, paroni R—y.

Mutta Toini pudisti päätään ja huoahti. Sitä hän ei olisi pojastaan tahtonut.

— Sota on jo tuottanut ihmiskunnalle tarpeeksi onnettomuutta. Minä olen ikuisen rauhan ystävä, — sanoi Toini.

Paroni siihen vain hymähti ja vastasi puolikovaan ivallisesti:

— Ikuisen rauhan?! Ihmisten kesken se on mahdoton.

Ja hän tehosti viimeisen sanan syvällä pään nyökkäyksellä.

* * * * *

Vähitellen paloi sitten kokko loppuun, sen lämmittävä loimu väheni ja illan viileys alkoi käydä tuntuvaksi. Reino vietiin pois. Huvilan isolle alaparvekkeelle, josta oli laaja näköala merelle, oli jo katettu illallispöytä. Siellä sytytettiin kynttilöitä korkeihin, pronssisiin kynttelikköihin, joten huvila kesäillan hämyssä puitten ympäröimänä näytti lumoavan kauniilta. Ja sieltä kuului aina yli puoliyön iloista äänten sorinaa, sellaista remuisaa riemua, jota vain suuri juhla terveissä, tyytyväisissä ihmismielissä lyhyenä, kauniina, katoavana kesänä voi joskus herättää kylmässä Pohjolassakin.

Kun vieraat sitten olivat hajaantuneet ja Toini oli jäänyt yksin, meni hän vielä ulos ja lähti hiljakseen kujannetta pitkin kulkemaan rantaan päin. Siellä oli hänellä usein tapana istua uimahuoneen sillalla, miettiä ja haaveksia omia asioitaan. Ja niitä hänellä nyt olikin enemmän kuin hänellä nuorempana oli ollut.

Hän oli ensimmäisen kerran näin pitkän aikaa erossa miehestään. Tosin hänellä oli poikansa mukanaan, ja hän tiesi, missä Herbert oli ja että tämä asui heidän omassa huoneistossaan Berlinissä. Mutta Herbertin poissaolo vaivasi Toinia sittenkin. Oli aina ollut turvallisempi olla hänen läheisyydessään. Ja nyt tämmöisenä suurena juhlailtana kaiherteli kaiho hänen rinnassaan tavallista enemmän. Siihen vaikutti varmaan yökin. Olisi ollut parempi mennä nukkumaan, varsinkin kun yli selkien vielä kantautuva soitto ja laulu kiusoitti mieltä. Mutta hän viipyi sillalla vielä sittenkin mietteissään, toinen kyynärpää kaidepuilla, silmät veden kalvoon suunnattuina, mistä hänen omat kasvonsa häämöittivät vastaan.

Hän muisti nuo paronin sanat, että Reinosta kerran tulisi kenraali. Ja hän muisti oman vastauksensa. Mutta eniten oli hänen mieleensä painunut paronin vastaus, että rauha ihmisten kesken oli mahdoton. Sehän oli jotakin kauheata, jos syvemmälti ajatteli noita sanoja. Olivatko ihmiset todellakin niin viheliäisiä, elämä niin surkeata? Olivathan ihmiset luodut rakastamaan toinen toistansa. Rakastihan hän itsekin, paitsi vanhempiaan, miestään, lastaan, veljeään, Hilleviäkin, ja muita ystäviään ja tuttaviaan. Vai eikö se siis ollut totta? Eikö se ollutkaan rakkautta? Olihan hän itse kyllä joskus vihastunut, mutta sitten jälleen leppynyt ja edelleenkin rakastanut. Ja saattoihan hän rakastaa Herbertiä, vaikka tämä olikin kaukana sillä hetkellä, saattoi hänen uskollisuuteensa täydellisesti luottaa. Eikähän hänen ystävyytensä ja rakkautensa Hilleviinkään ollut pitkän eron jälkeen vähentynyt. Samat tunteet olivat hänessä vielä nytkin. Ja merkillisintä: hän oli saanut uuden, jopa suuren rakkauden kohteen Reinossaan. Hän oli nyt äitinä saanut niin paljon ajattelemisen aihetta, niin suuren edesvastuun, että oikein peloitti, kuinka hän pystyisi kaikki velvollisuutensa kunnollisesti täyttämään. Mutta olihan tämä velvollisuus kaikilla äideillä. Kunnollisestihan se oli kaikkien täytettävä. Mutta täyttivätkö kaikki sen niin, että heidän lapsistaan tuli hyviä ihmisiä? Ainakin olivat Toinin vanhemmat opettaneet lapsiaan tähän suuntaan. Toini muisti sen nyt varsin hyvin ja hän oli kovin kiitollinen, että hän tämmöisen opetuksen oli saanut, juuri nyt, kun hän itse oli äiti, kun hänellä oli oma lapsensa. »Hyvä Jumala, kuinka suuri, suuri onkaan äidin tehtävä!» huokasi Toini. Ja sitten hän vielä lisäsi itsekseen: »Siksipä kaikki, vielä vanhat miehetkin, niin suurella rakkaudella aina muistelevat äitiään!»

Näissä mietteissä Toini lähti pois sillalta. Vesillä liikkui vieläkin veneitä, kuului airojen kolinaa ja läiskettä, soitto ja laulukaan eivät olleet tauonneet, tuskinpa taukosivatkaan koko sinä yönä. Huvilan keittiön portailla istuskeli yhä palvelusväkikin.

Jossakin kivien välisessä lätäkössä kurnutti sammakko, ja kuhankeittäjä lensi tien ylitse hyvin matalalta päästäen ensin omituisen pulputtavan äänen, mutta muuttaen sen sitten sähinäksi: »kuha kiehuu, kuha kiehuu». Ja yölepakkokin kierteli siipiään räpytellen nopeasti, kääntyen sinne tänne, huvilan ympärillä. Yötär oli kuitenkin jo kääntynyt toiselle kyljelleen. Idässä alkoi kohta näkyä kellertävä sarastus. Oli aika mennä sisään.

Ja Toini meni nukkumaan.