XI

Helpotuksen huokaus pääsi Toinilta Hillevin lähdettyä, niin masentavan vaikutuksen oli tämä hänen entinen »paras ystävättärensä» häneen tehnyt. Mutta vasta pitemmän ajan kuluttua hän tunsi vapautuneensa kuin painajaisesta näiden muistojen haihduttua hänen mielestään. Olipa Toinin ensi aikoina, Hillevin ja Herbertin lähdön jälkeen, vaikea mennä tervehtimään äitiänsä ja hänen miestänsä, sillä hän tahtoi välttää puhelua Hillevistä, jonka hän arvasi tehneen epäedullisen vaikutuksen ainakin Toinin äitiin ja luultavasti myös omaan isäänsä. Toini tiesi näet kanslianeuvos Urvon olevan oikeamielisen, vakavaluontoisen miehen, joka ei hyväksynyt kevytmielistä elämää, vaikka hänen osalleen olikin langennut tämmöinen suru hänen ainoasta tyttärestään.

Lopulta oli Toinin kuitenkin käytävä »vanhuksia» tervehtimässä. Kaikesta päättäen vallitsi heidän talossaan suloinen sopu, ja Toini iloitsi siitä, että hänen äitinsä sai edelleen jatkaa onnellista elämää omassa kodissaan. Äiti oli sen hyvin ansainnut.

Yrjöstäkin lupasi tulla kunnon mies. Urheilu oli jäänyt sivuasiaksi ja kiintoisin mielin valmistautui hän isänsä laajan liikkeen johtajaksi. Oli siis valoisiakin näköaloja elämässä, joskin oli ollut paljon synkkiä varjoja sitä suruilla sumentamassa.

Eräänä iltana istui Toini kahden kesken äitinsä kanssa kanslianeuvoksen ollessa poissa kotoa. Heti Toinin tultua oli hänen äitinsä sanonut, että kanslianeuvoksella oli jokin tärkeä asia suoritettavana, mutta mikä se oli, sitä hän ei maininnut, vieläpä näytti hyvin salaperäiseltä. Kun hänen miehensä kuitenkin viipyi tavallista kauemmin, niin kävi puheesta ilmi, että hän oli saanut ikävän sähkösanoman Genèvestä, jossa Herbert silloin oleskeli. Sen vuoksi olikin kanslianeuvoksen täytynyt mennä ulkoasiainministerin puheille, vaikka jo olikin ilta.

Lopuksi ei Toinin äiti, hermostunut kun jo oli, malttanut olla kertomatta, että oli kyseessä sadantuhannen frangin hankkiminen Herbertille, joka oli joutunut pulaan Hillevin tähden tämän hävittyä Monte Carlossa, uhkapelissä, enemmän, kuin he itse kykenivät saamaan irti. Tämä oli tuottamaisillaan Herbertille suuren häpeän, vieläpä uhkasi tahrata hänen tähän saakka nuhteetonta elämäänsä valtion virkamiehenä. Koko hänen tulevaisuutensa oli ehkä mennyttä, ellei Hillevin isä kykenisi tätä kysymystä selvittämään.

Rahallinen puoli ei näin varakkaille ihmisille tosin ollut mikään surman isku tässä kysymyksessä, mutta periaatteen kannalta ei yksikään liikkeen osakkaista tahtonut tuollaista kevytmielistä menettelyä sallia. Jos teko oli Hillevin, niin oli hänen sen seurauksetkin kestettävä. Asia selviäisi kyllä, ja häpeätahra jäisi vain syylliseen eikä kehenkään muuhun.

Tähän mielipiteeseen yhtyi Toinikin, jolla myöskin oli sananvaltaa liikkeen yhteisissä asioissa. Surulliselta tuntui hänestä kuitenkin kuulla tämä ikävä uutinen.

Mutta toisia, ainakin yhtä ikäviä, sai hän vielä illan kuluessa äidiltään kuulla.

Hillevi näet ei enää tahtonut oleskella miehensä luona, vaan vaati häneltä rahaa saadakseen matkustaa minne milloinkin halusi, asua missä milloinkin huvitti. Helsingistä olivat he kyllä yhdessä matkustaneet etelään, mutta Genèvessä oli Hillevi eronnut Herbertistä ja matkustanut Chambéry'hin, jossa oli tavannut ystävättärensä Lisette Barodet n. Nämä olivat sieltä sitten yhdessä matkustaneet Monte Carloon ja siellä viettäneet hauskaa elämää.

Näin oli Hillevi ainakin kirjoittanut isälleen, ja nyt oli tullut tuo ikävä tieto, että kassa oli tyhjä. Herbertkään ei pystynyt enää kevytjalkaisen vaimo elämää kustantamaan.

Kanslianeuvoksen kotiin tultua kesti yhteisöä neuvottelua kauan. Kaikki olivat kovin alakuloisia tämän tapahtuman johdosta, mutta eniten näytti se surettavan Hillevin isää, joka häpesi tytärtään, sanoipa, ettei tahtonut tietää hänestä enää mitään. Koko Hillevin elämä oli ollut yhtämittaista holtittomuutta, ja sen hän pani ensimmäisen vaimonsa laskuun, joka ei ollut kyennyt lastaan oikein ohjaamaan. Tosin oli hän itsekin osaksi syypää, kun oli lähettänyt Hillevin Ranskaan.

Ministeriltä oli kanslianeuvos Urpo kuitenkin saanut sen lohduttavan selityksen, ettei tämä asia vähääkään tulisi vaikuttamaan Herbertin maineeseen. Hän oli mies, joka tunnettiin kaikin puolin moitteettomaksi ja jota välttämättä tarvittiin siellä, missä hän nyt oli. Hänen perheasiansa olivat toinen kysymys, jonka hän sai hoitaa itse. »Luultavasti ei häneltä siihenkään puutu taitoa», oli ministeri leikillisesti lopettanut.

Näin ollen tuli päätökseksi, että vastaussähkösanoma oli kielteinen. Kirjeessä ilmoitti Herbertin appi lisäksi, ettei Herbertin omasta puolestaan tarvinnut olla huolissaan. Ja kun sitäpaitsi otaksuttiin, että tuo rahanhankintakysymys oikeastaan oli lähtöisin Hillevistä, hänen painostustaan, ehkäpä hänen salaa, miehensä tietämättä, lähettämä vaatimus, niin rauhoittuivat helsinkiläiset sukulaiset ja päättivät odottaa, mitä tämän jälkeen seuraisi.

Pitkään aikaan ei sitten tullutkaan Hilleviltä enää mitään tietoja hänen isälleen. Näytti siltä kuin hän olisi kaikkiin suuttunut ja uhallaankin tahtoi olla kenellekään kirjoittamatta. Mutta suureksi ihmeekseen sai Toini häneltä vihdoin näin kuuluvan kirjeen:

»Rakkahin Toini!

Ihmettelet kai kovin saadessasi minulta kirjeen, me kun emme ole enää olleet kirjeenvaihdossa vuosikausiin. Mutta ole huoleti! Tämä onkin minun viimeinen kirjeeni teille kaikille.

Minä sanon sinulle suoraan, että olen karannut mieheni luota, sillä hän ei tahtonut enää ylläpitää minua, niinkuin miehen velvollisuus on. Tosin käänsi onni minulle selkänsä, kun hävisin rahani Monte Carlossa, mutta »kohtalo» pitää minusta huolen sittenkin. Minä näet matkustan huomenna Marseillekin erään rikkaan amerikkalaisen, Mr. James Hopkins’in, kanssa, joka vie minut ensin Kanarian saarille ja sitten varmaan ottaa mukaansa Honoluluunkin. Hän on − toistaiseksi ainakin (!) − minuun hulluuteen asti ihastunut, ja minä toivon, että sitä hulluutta tulisi kauan kestämään, sillä dollareista ei sillä miehellä puutetta ole. Hullujahan kaikki amerikkalaiset muuten ovat, ja siksi minä erinomaisesti sovinkin hänelle seurakumppaniksi. Minä tarkoitan elämän myrskyisellä merellä — kaiken erehdyksen välttämiseksi, sillä minusta on siellä kotimaassa varmaankin jo puhuttu ja ajateltu niin paljon pahaa, ettei sitä saa enää milloinkaan pois pestyksi.

Mutta en minä oikeastaan ole paha muussa kuin yhdessä asiassa, siinä nimittäin, etten suostu koskaan antamaan Herbertille eroa, vaikka hän kuinka tahtoisi, pyytäisi ja rukoilisi. Ehei! Kun kerran yhtä miestä on niin kauan rakastanut kuin minä, vieläpä valloittanut hänet itselleen semmoisella voimalla kuin minä, niin pidänkin hänestä kiusallanikin kiinni, ihan kuin villiintynyt kissa, jonka suuhun on päre pistetty. Se onkin oikein miehelle, joka on toista raukkaa niin kauan kiusannut kuin hän. Vaikka oikeastaanhan ei hän yksin ollut syypää siihen. Mutta nyt minä puhun itseni pussiin, kun tästä sinulle, Toiniseni, kirjoitan, sinä kun olit hänen ensimmäinen vaimonsa ja liian kiltti vaimo olitkin. Kiltti olit myöskin minua kohtaan, liian kiltti, kun pidit minua niin kauan »parhaimpana ystävättärenäsi», vaikka en sitä lainkaan ansainnut. Mutta kaikesta hyvyydestä, mitä minulle maailmassa on osoitettu, minä nyt kostan kaikille sillä semmoiseksi on minun sisuni käynyt. Lisäksi on minulla samppanjapullo edessäni pöydällä, että voisin kirjoittaa oikein »hirtehisen» kirjeen. Semmoisen toivon nyt vähällä vaivalla saaneeni kokoon enkä pyydä kenellekään sanomaan terveisiä. Sinä olet kuitenkin ainoa, — huomaa, »ainoa»! — jota minä rakastan ja kunnioitan kuolemaani asti.

Entinen Hillevisi».

Toini oli aivan kauhistunut luettuaan tämän kirjeen. Oli kuin Jumala olisi rangaissut häntä jostakin pahasta teosta. Hänen ajatuksensa olivat kuin sekaisin ja hän alkoi itkeä.

Hilleviltäkin oli hän tosin saanut tunnustuksen hyvyydestään. Mutta kuinka kamalassa muodossa! Siinä oli sittenkin syytös häntä vastaan. Ja hänellekin kostettiin! Hyvä Jumala! Kuinka kaikki tämä oli käsitettävä? Eikö Hillevi parka ollut enää täysijärkinen? Vai oliko maailma murjonut hänet tällaiseksi? Ehkä hänen sydämensä säikeet, hänen tunnehermonsa olivat olleet aremmat kuin muilla ihmisillä, koska hänessä oli syntynyt tämmöinen viha ihmisiä kohtaan, kaiken pyhän halveksiminen, titaaninen uhma, joka ei välittänyt enää mistään, suorastaan ei mistään.

Isä raukka, jolla oli semmoinen tytär!

Tästä Hillevin kirjeestä Toini ei voinut eikä tahtonut puhua kenellekään. Toini päätti sen kohta polttaa. Siitä ei pitänyt jäädä sanaakaan jäljelle. Jääköön muille ainakin Hillevistä kauniimpi muisto. Mitä heidän tarvitsi tietää, sen he kyllä saivat tietää toisellakin taholta. Herbert ainakin oli jo kaikesta selvillä. Ja hänhän oli ainoa, jota tämä surullinen asia kaikkein lähimmin koski.