X

Saman ajan, minkä Toini oleskeli Dresdenissä, asui Hillevi Ranskassa. Sattuipa vielä niin omituisesti, että Hillevikin palasi Herbertin mukana vähäksi aikaa Suomeen silloin, kun Toini jälleen muutti kotimaahan.

Kanslianeuvos Urvon kautta oli Toinin tietoon kyllä tullut minkä mitäkin Hillevistä, mutta pääasiallisesti semmoista, joka ei lainkaan kiinnostanut entisen ystävättären mieltä, pikemmin päin vastoin. Toini sai kuulla, että Hillevi oleskeli talvet Parisissa, kevätkaudet Rivieralla etupäässä Nizzassa, josta muutamassa minuutissa pääsi Monte Carloon, ja kesäkuukaudet Trouville nimisessä kuuluisassa merikylpylässä Kanaalin rannalla, — aina siellä, missä Ranskan, ehkäpä koko maailman hienosto milloinkin oleskeli. Ja kun Herbertin oli oltava mukana jossakin, missä hänen taitoaan ja kykyään tarvittiin, niin halusi Hillevi seurata häntä, mutta vain omia tarkoituksiaan varten. Etenkin houkutteli häntä Monte Carlo, missä hän sai tyydyttää pelihimoaan kaikenlaisten onnenetsijäin ja hetkellisten pohattojen parissa.

Siellä, etelä-Ranskassa, tapasi Hillevi entisen luostarikoulutoverinsa, Lisette Barodet'n, ja ystävyys heidän välillään sai uudet muodot. Neiti Barodet oli alkanut viettää iloista elämää hänkin ja oli jo luisunut kaltevalla pinnalla cocotiksi, liehinaiseksi, jota elätti muuan lääkäri Nizzassa. Ja kun Lisette Barodet liikutteli melkoisia summia ja pukeutui Parisin viimeisen muodin mukaan, niin oli hänellä ja Hillevillä paljon yhtymäkohtia. He alkoivat olla toistensa välttämättömiä seuralaisia kaikkialla, missä sentapainen demimonde'in vuolas virta leveimpänä juoksi. Vuoden, parin kuluttua huomasi Herbert jo, kenen hän oli vaimokseen ottanut.

* * * * *

Toini oli jo palannut Saksasta. Saaristossakin oli hän jo loppukesän viettänyt ja muuttanut Helsinkiin.

Eräänä päivänä kävellessään Esplanaadilla hän jo kaukaa näki tavattoman räikeästi, mutta hienosti pukeutuneen nuoren naisen tulevan häntä vastaan. Tuon naisen ulkomuoto herätti hänen huomiotaan ja hän tunsi paikalla Hillevin. Kaikki näkyivät kääntyvän katselemaan häntä, ja harva oli, joka ei tietänyt, että se oli rouva Hursti. »Oikea parisitar», sanoi joku. Toiset nauroivat mainiten sanan »variksenpelätin». Suomen oloihin Hillevi oli liian oudosti pukeutunut, mutta saattoipa sanoa, että hyvä maku oli saanut väistyä halun tieltä herättää vain huomiota. Tämä tarkoitus olikin ehdottomasti saavutettu, tässä tapauksessa ja tällä kertaa sillä seurauksella, että Toini yht'äkkiä kääntyi takaisin ja poikkesi syrjäkadulle.

Toinin mieli oli käynyt alakuloiseksi. Hän oikein häpesi entistä ystävätärtään eikä tahtonut kohdata häntä kadulla. Lisäksi Toini pelkäsi jonkinlaista mielenosoitusta Hillevin puolelta, vaikka omalla teollaan juuri olisi semmoisen mielenosoituksen aikaansaanut, jos Hillevi olisi sattunut näkemään hänet. Ja vihdoin Toini tahtoi nähdä, tulisiko Hillevi ehkä häntä kotoa tapaamaan, sillä isältään tämä oli varmasti jo kuullut Toinin palanneen Saksasta.

Nämä ajatukset välähtivät salamana Toinin päässä, kun hän huomasi Hillevin, ja hän oli iloinen, että hänen temppunsa onnistui näin hyvin. Mutta samalla ajatteli hän myös, kuinka surkeata oli, että kaksi vanhaa hyvää ystävää, jotka olivat vuosikausia rakastaneet toisiaan, oli joutunut semmoiseen tilaan, et karttoivat toisiansa kadullakin. Se oli Toinista suorastaan mieltämasentavaa.

Aivan odottamatta oli Toinille, kotiin palattuaan, jälleen tullut jännittävä aika. Hän ei tietänyt, miten päästä tapaamasta Hilleviä, mutta toiselta puolen tiesi hän myös, ettei voinut pitää oviaan suljettuina, jos semmoinen odottamaton asia tapahtuisi, että Hillevi tahtoisi tavata häntä. Ja vielä mahdottomampi oli hänen estää Herbertiä tapaamasta Reinoa, sillä hänellä oli lain mukainen oikeus saada joskus nähdä poikansa, — tosin ei Toinin luona eikä edes hänen läsnäollessaan, mutta mielellään ei Toini tahtonut lähettää Reinoa Herbertin ja Hillevin luo.

Oli Toinille kuitenkin suuri yllätys, kun Herbert Toinin äidin kautta pyysi lupaa saada tulla tervehtimään Reinoa, jota hän ei kertaakaan ollut nähnyt erottuaan Toinista. Hän siis pyysi saada tulla Toinin luo! Kysymys oli näin ollen kovin arkaluontoinen. Toinin sydän alkoi rajusti sykkiä. Hänen entinen miehensä, joka oli hakenut eron hänestä, halusi tulla hänen luokseen, tahtoi vielä nähdä entisen vaimonsa. Se oli jo kovin hämmästyttävää.

Miten oli asia järjestettävä?

Oli yksi keino. Toini päätti itse olla kotoa poissa. Hänen äitinsä sai olla Reinon kanssa isää vastaan ottamassa. Se saattoi kyllä näyttää kovin rumalta, ehkäpä sydämettömältäkin, mutta Toini ei voinut, hän ei voinut menetellä toisin. Ei siinä ollut vihamielisyyden tunnetta, vaan jonkinlainen voittamaton, selittämätön vastahakoisuus, joka synnytti hänessä kovan sisäisen taistelun.

Toini oli lisäksi kuullut, että Herbert yksin pyrki hänen luokseen. Hän oli tullut Helsinkiin Parisista, jossa nyt oli virassa, muutaman viikon virkamatkalle, ja, ihmeellistä kyllä, Hillevikin oli hennonut jättää rakastamansa »suuren maailman». Kaikesta päättäen ei hän kuitenkaan halunnut tavata entistä ystävätärtään. Siinä suhteessa siis oli Toinin sydämen myrsky vähemmän ankara hänen päättäessään Herbertin tulosta hänen kotiinsa.

Herbertille oli suuri yllätys, kun hän tuli ja näki Toinin äidin emäntänä Toinin sijasta. Koskipa se häneen niin, että hän »näytti alakuloiselta», niinkuin Toini äidiltään perästäpäin kuuli. Ja kun Toini sitten vielä sai kuulla, että Herbert poistuessaan oli lausunut hartaan toivomuksen, että saisi toistamiseen tulla Toinin ollessa kotona, niin herätti tämä alakuloisen mielialan Toinissakin. Oli kuin jokin hermosäie olisi revähtänyt hänessä, jokin kaukainen, hyvin kaukainen soittimen kieli olisi hiljaa helähtänyt jossakin hänen sydämensä sopessa.

Toini ei hennonut evätä tätä Herbertin pyyntöä. Varsinkin koski häneen, kun Reino juoksi häntä vastaan ja kertoi:

— Äiti! Täällä kävi semmoinen pitkä, hieno herra, joka otti Reinon polvelleen, näytti suurta, kaunista kultasormustaan, jossa oli iso kimalteleva kivi, ja sanoi olevansa Reinon isä.

— Hyvä on, kultaseni, — sai Toini silloin vain sanotuksi, ja poistui toiseen huoneeseen pyyhkimään kyyneleitä silmistään.

Nämä lapsen sanat raatelivat Toinin sydäntä niin, ettei hän pitkään aikaan voinut selvittää ajatuksiaan. Tämmöinen tilanne tuntui hänestä kauhealta. Ei koskaan hän ollut tullut ajatelleeksikaan, minkä vaikutuksen avioero, tämmöinen kuin hänen, saattoi tehdä hänen lapseensa tämän alkaessa ymmärtää, mitä elämä on. Hän alkoi epäillä, oliko tehnyt oikein myöntyessään avioeroon. Eikä olisi pitänyt päästää Herbertiä tapaamaan Reinoa, mutta sitäkään hän ei voinut kieltää. Joskus vielä oli Reinolle selitettävä, miksei hänen isänsä asunut kotonaan, kerran vielä koko avioeroasia, ja tämä kaikki oli oleva raskas, raskas tehtävä, ellei Jumala ehtisi korjata häntä, Toinia, pois elämästä. Taas oli tullut uusia kärsimyksiä, uusia omantunnon vaivoja Toinille.

Nyt piti siis Herbertin vielä saada tulla. Hän sai kaikesta huolimatta lupauksen, että Toinikin silloin olisi kotona. Päivä ja hetki oli määrätty.

Toini istui valmiina vierassalissaan, kun eteisen kello helähti. Oli kuin virallinen vastaanotto ylhäisen henkilön talossa. Palvelijatar ilmoitti tulijan.

Herbert melkein syöksyi sisään, Toinin eteen, tarttui hänelle ojennettuun käteen ja painoi sitä kauan vasten huuliaan. Toinin viittauksesta hän istuutui sitten viereiseen nojatuoliin ja lausui kiitoksensa siitä, että Toinikin tällä kertaa oli kotona. Hän oli usein muistellut Toinia, oli ajatellut poikaansa, ja varsinkin oli hän iloinen, että Reino oli jäänyt niin hyviin käsiin kuin Toinin.

Toini oli antanut määräyksen, että Reino tämän »herran» tultua heti laskettaisiin sisään, sillä hänhän oli Herbertin käynnin oikea kohde. Samassa juoksikin poikanen sisään, asettui rohkeasti Herbertin eteen ja paukahutti kumartaessaan pienet jalkasensa yhteen. Herbert otti hänet heti polvelleen ja suuteli häntä otsalle. Ihmettelynsä lausui hän sitten Toinille, kuinka siististi ja aistikkaasti Reino oli puettu. Reinolla oli näet yllään ruskea samettipuku pienine valkoisine liiveineen ja hän näytti todellakin suloiselta polkkatukan reunustaessa kauniisti hänen kasvojaan, joista loistivat suuret, ruskeat, viisaat silmät.

Oli liikuttavaa nähdä, kuinka hyvin Reino viihtyi isänsä sylissä. Ja Toini puolestaan oli tyytyväinen, että poikanen näin oli kuin puheen välittäjänä, keskuksena, jonka ympärillä se saattoi liikkua pysähtymättä, tilanteen käymättä tukalaksi tahi vähemmin suotavain aiheiden joutumatta koskettelun alaisiksi. Kaikella oli todellakin jonkinlainen viileä, virallinen leima tunteiden jäädessä tukahduksiin, jos ne olisivat pyrkineet purkautumaan sanoihin, saamaan lämpimämmän sävyn. Toini osasi kyllä hillitä itseään, mutta tuntui kuin Herbert olisi halunnut osoittaa, mikä mieliala hänessä nyt vallitsi.

Lopuksi tuli sittenkin yksi kysymys esille, kysymys, jota Toini ei ollut enää odottanut. Arkaillen lausui Herbert:

— Uskaltaisinko kysyä, eikö Hillevikin saisi tulla tervehtimään entistä »parasta ystävätärtään»?

Toini joutui aivan ymmälle, ei tietänyt oikein, mitä vastata, ja oli pitkän aikaa vaiti. Toini mietti. Jos hän kieltäytyisi Hilleviä vastaanottamasta, niin näyttäisi hän sekä liian kovasydämiseltä ja ankaralta että myöskin epäkohteliaalta äitinsä toista miestä, Hillevin isää kohtaan. Herbert pelasti hänet kuitenkin pulasta lausumalla yht'äkkiä:

— Olisin kovin iloinen, jos Hillevi jälleen joutuisi parhaimman ystävättärensä hyvän vaikutuksen alaiseksi.

Nämä sanat ilmaisivat niin paljon, Herbertin katse oli niin rukoileva, että Toinikin silloin sai yht’äkkiä esille vastauksen:

— Tietysti Hillevi saa tulla, jos hän itse sitä haluaa.

Toini tehosti sanaa »itse».

Herbert oli hyvä parlamentääri, mutta Toinikin omasta mielestään luuli olevansa hyvä diplomaatti antaessaan tuon vastauksen.

Silloin Herbert jatkoi:

— Olisinko uskaltanut tuoda esille tämän pyynnön, ellei se olisi ollut Hillevin hartain toivomus.

— Siinä tapauksessa minä pyydän häntä tulemaan, — vastasi Toini.

Herbert kiitti tästä suuresta myötätunnon osoituksesta, nousi tyytyväisenä paikaltaan ja hyvästellessään suuteli Toinia jälleen kädelle ja Reinoa poskelle.

Toini jäi mykkänä seisomaan paikalleen ja katseli, kuinka Herbert, ryhdiltään yhtä komeana kuin ennen, poistui eteiseen. Mutta yhden huomion ehti Toini tehdä Herbertin käynnin aikana. Hänen tukkansa oli entistään lyhyemmäksi leikattu ja luultavasti syystä, että ohimoiden kohdalla kiilsi jo muutamia hopeaisia hiuskarvojen sänkiä.

Kesti kuitenkin pari päivää, ennen kuin Hillevi soitti Toinille ja itse kysyi — viitaten Toinin Herbertille antamaan lupaukseen, — milloin Toini voisi ottaa hänet vastaan. Hän sanoi olevansa niin iloinen, niin iloinen, jos pian saisi tavata Toinin, hänellä kun oli niin tavattoman paljon kerrottavaa Toinille.

Yhteisen sopimuksen mukaan sai Hillevi tulla jo samana iltana ja yksin, ilman miestään.

Toini oli kyllä odottanut saavansa nähdä jotakin samanlaista kuin tuonnoin nähdessään Hillevin kaukaa kadulla, mutta nyt astui hänen eteensä nainen, joka oli puettu kuin varietee-laulajatar, vieläpä äärimmäisyyksiin menevän viimeisimmän muodin mukaan. Tuntui melkein siltä kuin Hillevi olisi tahtonut näyttää, mitä kaikkea Parisissa voidaan aikaansaada. Mutta entisestä, suloisesta Hillevistä oli tuskin rahtustakaan jäljellä, tuosta herttaisesta tytöstä, jota Toini oli melkein jumaloinut. Kaikki kauniit muistot olivat kuin poispyyhityt, ja Toini oli vähällä ruveta itkemään, niin surullisen vaikutuksen teki Hillevi nyt häneen.

Mutta vielä raskaammalta tuntui Toinista havaita, kuinka kauas he olivat joutuneet toisistaan, kun he olivat alkaneet keskustella toistensa kanssa. Hillevin ajatukset olivat etupäässä kiintyneet pukuihin, huvituksiin ja — miehiin. Parisin kuuluisat ompelijattaret ja suuret, loisteliaat liiketalot hän tunsi oivallisesti. Ah, Parisin Suuri Ooppera! Oh, Parisin komeat ravintolat! Ah, Parisin Moulin rouge, Cabaret du ciel, Cabaret de l'enfer ja monen monet muut yölliset huvittelupaikat! Ja sitten Riviera, Nizza, Monaco! Kuka niitä kaikkia jaksoi luetella? Ne piti kunkin itsensä nähdä.

— Miks'et tule Ranskaan? — kysäisi Hillevi.

Toini vain hymähti.

− Sinun pitää elää! — huudahti Hillevi! — Mitä hyötyä siitä on, että ihminen mätänee jo eläessään? Elämähän on annettu ihmiselle elettäväksi eikä siksi, että hän surmaisi sen, tappaisi surulla elämän ilon. Sinähän olet vapaa nyt. Saat tehdä mitä tahdot. Ja koko maailma on avoinna sinulle.

Toini kuunteli vain, huo'ahti ja pudisti päätään.

Hillevi jatkoi:

— Täällähän muutenkin kuolee viluun, täällä Pohjolassa. Miehetkin täällä ovat niin kylmiä, että alkaa värisyttää jo heitä ajatellessaan, saatikka sitten kun heidät näkee. Näkisitpä jonkun tulisen etelämaalaisen, varsinkin Monte Carlossa roulette- tahi chemin de fer-pöydän ääressä! Siellä on kauneutta, rikkautta, rakkautta. Eikä rahaa säälitä. Yhdellä panoksella voi voittaa tahi menettää kokonaisen omaisuuden. Jos hullusti käy, niin kuula otsaan vain, ei muuta. Samoin, jos rakkaus tahi kauneus on pannut mieheltä tahi naiselta pään pyörälle. Siinä on jotakin, jonka vuoksi kannattaa elää tahi uhrata elämänsä ja kuolla. Niin pitää sinunkin elää, Toini!

Mutta Toini sai surumielisen ilmeen kasvoihinsa ja lausui vakavasti:

— Ei, rakas Hillevi, minä olen onnellinen niissä oloissa, missä nyt elän.

— Niinkö? — ihmetteli Hillevi.

— Ihan totta, — jatkoi Toini. — Ja minä olisin vieläkin onnellisempi, jos tietäisin sinunkin tuntevan samaa kuin minä, sinun entinen ystävättäresi!

— Sinä, Toini, et ole luotu tätä maailmaa varten, — tokaisi Hillevi.

— Hyvin mahdollista, — osasi Toini vain siihen sanoa. — Omatuntoni ei kuitenkaan sallisi minun elää toisin kuin elän.

— Pyh! — naurahti Hillevi. — Omatunto? Mitä minä sillä teen?

— Se on kuitenkin Jumalan ääni ihmisessä, — sanoi Toini pontevasti ja katsoi ihmetellen Hilleviin.

Hillevi nousi paikaltaan. Hän ei tahtonut enää jatkaa.

— Ei, mutta, — sanoi hän, — pitäähän minun saada nähdä Reinokin. Olin kokonaan unhoittanut, että minulla oli hänelle vähän tuomisia.

Toini kävi hakemassa poikansa, ja Hillevi nouti eteisestä sinne jättämänsä suklaalaatikon, jonka sitten antoi Reinolle.

Hillevi lausui ihastuksensa nähdessään pojan ja tahtoi suudella häntä poskelle. Mutta Reino käänsi päänsä toisaanne ja jäi kuin kivettyneenä, laatikko kädessään, tuijottamaan Hilleviin. Hillevi nauroi sille ja Toininkin täytyi naurahtaa, niin kummalliselta Reinon käytös näytti.

— Reino ei ole ennen nähnyt noin kaunista pukua, − selitti Toini puolustaakseen poikaansa.

Mutta sitten Hillevillä ei ollut enää aikaa viipyä. Hänen oli lähdettävä, mutta hän uhkasi vielä käydä jäähyväisillä Herbertin kanssa, ennenkuin he noin viikon kuluttua jälleen matkustaisivat Parisiin.

Kun Hillevi oli mennyt, tuli Reino äitinsä luo ja kysyi, katsoen häntä silmiin:

— Äiti! Oliko se riikinkukko?

Toini ei voinut taaskaan olla naurahtamatta poikansa lystikkäälle huomautukselle, mutta sanoi:

— Tuo vieras täti oli ulkomailta. Minä avaan sinulle laatikon, niin saat maistaa hänen tuomaansa suklaata.

Mutta Reino jäi edelleen mietteisiinsä.

Mietteisiinsä vaipui sitten myöskin Toini. Ja mitä hän mietti, siitä hän ei olisi tahtonut kellekään puhua. Hänen pettymyksensä oli niin suuri, koski niin hänen sydämeensä, ihan runteli häntä niin, ettei hän voinut muuta kuin vähän väliä huokailla. Voiko elämä, maailma yksin noin muuttaa ihmisen, ellei hänessä itsessään jo ole itua, joka kehittyy semmoiseksi, jouduttuaan sille otolliseen maaperään? Ei, vastasi hänen sisäinen äänensä. Pikku Hillevistä ei olisi tullut tuommoinen, jos hän olisi saanut toisenlaisen kasvatuksen eikä olisi joutunut huonoon seuraan. Hän ei ole yksin syypää onnettomuuteensa. Hänelle on paljon, paljon anteeksi annettava.

Ajatellessaan vielä Hillevin käyntiä ja heidän keskusteluaan Toinia ihmetytti, että Hillevi enimmäkseen vain puhui itsestään ja välinpitämättömänä kuunteli Toinin puhetta Reinon terveydestä, hänen kasvatuksestaan ja tulevaisuudestaan. Mutta merkillisintä oli, ettei hän miehestään kertonut muuta kuin että tämä kohdakkoin tulisi matkustamaan Genèveenkin ja että hän itse saisi seurata sinne mukana. Oliko tuo Herbertistä vaikeneminen eräänlaista hienotunteisuutta Toinia kohtaan. Sitä ei Toini voinut uskoa, kun Herbert itse jo oli käynyt hänen luonaan; siihen oli varmasti toinen, syvempi syy. Hillevi oli nähtävästi jo käynyt välinpitämättömäksi miestään kohtaan, koska kaikenlaiset muut vieraat ulkomaalaiset olivat etualalla hänen aivoissaan. Toini alkoi nyt hyvin käsittää Herbertin nykyisen suhtautumisen häneen, Toiniin.

Toini tietysti teki vastavierailun Hillevin luo, mutta ainoastaan Herbert kävi seuraavina päivinä, aivan joka päivä, Toinin luona poikaansa tervehtimässä. Hillevi oli tietysti huomannut, ettei hänellä itsellään ja Toinilla ollut enää mitään yhteistä, suorastaan ei mitään. He olivat välinpitämättömiä toisilleen kaikissa asioissa.

Mutta merkillisintä Toinista oli, ettei Herbertkään puhunut mitään Hillevistä. Lisäksi ihmetytti Toinia sekin, että Herbertillä nyt oli niin paljon aikaa käydä hänen luonaan, vieläpä, että hän tuntui viihtyvän Toinin seurassa hyvin, tuntuipa melkein kaipaavan häntä. Heillä oli nyt paljon puhuttavaa keskenään, ja he sopivat paremmin kuin ennen yhteen ajatustavassakin. He sitä melkein ihmettelivät itsekin, vaikkeivät sitä toisilleen ilmaisseet. Ja aina kun Herbert lähti, sai Toini häneltä lämpimän suudelman kädelleen.

Päivää ennen lähtöään ulkomaille tuli Herbert Hillevi mukanaan jäähyväisille Toinin luo. Hillevin piti nähtävästi vielä näyttää Toinille matkapukunsakin. Se oli todellakin ihmeteltävä, harmaa puku, joka somisti Hilleviä niin, ettei Toini voinut muuta kuin kehua sitä.

Tämä vierailu oli tavallista lyhempi. Reinon oli jälleen tultava hyvästelynään »vieraita». He eivät näyttäneet enää erikoisesti kiinnostavan häntä. Olivat hänen mielestään varmaan jo käyneet tarpeeksi usein talossa.

Toini saattoi heitä eteiseen.

Siellä sanoi Hillevi vielä:

— Tule mukaan, Toini, tule!

— Niin. Lähde, Toini, mukaamme! — lisäsi Herbert hiukan tuntehikkaalla äänenpainolla. — Eihän tiedä, milloin jälleen tapaamme toisemme.

— Ei sitä tiedä, minne kohtalo meidät lopulta vie, — liitti siihen vielä Hillevi.

Hänellä oli »kohtalo» jälleen huulillaan.

Toini pudisti vastaukseksi vain päätään. Hillevi pyörähti samassa edeltä ulos eteisestä Herbertin jäädessä silmänräpäykseksi jälkeen.

Silloin otti Herbert vielä Toinin käden omaansa, puristi sitä sydämellisesti ja painoi melkein intohimoisesti huuliaan vasten. Ja viimeiseksi hän sanoi:

— Kuinka herttainen sinä sittenkin olet, Toini!

Ja hän katosi vaimonsa jäljessä.

Nyt käsitti Toini täydellisesti, että Herbert oli onneton Hillevin kanssa. Itse hän oli saanut Herbertiltä tunnustuksen, jommoista hän tuskin olisi odottanutkaan, ja hänen povessaan risteilivät säälin, mielihyvän ja kiitollisuuden tunteet. Kaikkien kärsimysten jälkeen kallistui voitto sittenkin hänen puoleensa.