IV

Toini oli alussa, Herbertin ollessa Aix-les-Bains'issä, saanut mieheltään kirjeitä aina muutaman päivän kuluttua. Ja niistä ei Toini saanut minkäänlaista aihetta epäilyksiin. Mutta sitten tuli tuo yhteinen kortti Abbaye de Hautecombe'sta, ja se oli tavallaan kohtalokas Hilleville, Herbertille ja Toinille. Sillä kirjeet, jotka Toini sen jälkeen sai mieheltään ja Hilleviltä, todistivat, etteivät he olleet suoria, vaan että heidän puoleltaan paljon oli jätetty kertomatta. Sen saattoi Toini usein lukea rivien välistä. Hänelle oli ollut ehkä vielä suurempi yllätys kuin Herbertille, että Hillevikin oli tullut Aix-les-Bains'iin, sillä siitä matkasta hän ei ollut mitään kuullut Hillevin isältä yhtä vähän kuin siitäkään, että Hillevillä oli koulutoveri Chambéryssa, jonka luokse hän olisi ollut aikeissa matkustaa. Oliko siis tuo matka tapahtunut isän tietämättä vai oliko se kokonaan tekaistu juttu asian oikean laidan salaamiseksi? Siinä ensimmäinen ikävä vaikutus. Mutta sitä ei Toini yrittänytkään hälventää hankkimalla selvyyttä tähän asiaan kanslianeuvos Urvolta. Sitä ei hänen omatuntonsa sallinut. Hänestä tuommoinen menettely tuntui kovin halpamaiselta. Ja hän piti koko asian omana salaisuutenaan.

Mutta kun Herbert sitten, matkansa tähden Chamonix'hin, viivähti pari päivää yli ajan, jonka oli kotiatuloaan varten aiemmin määrännyt, niin silloin alkoivat Toinin epäilykset vahvistua. Hän sai kirjeistä kyllä tietää, että tuo tuntematon Lisette Barodet oli heidän seurassaan, mutta se ei tuottanut huojennusta hänelle. Senvuoksi hän kovin levottomin mielin odottikin miehensä kotiinpaluuta.

Toinin aavistukset näyttäytyivätkin oikeiksi. Herbert ei ollut lainkaan enää entisensä tapainen. Hän oli kovin hermostunut käytökseltään, mutta, salaten asian oikean laidan, selitti sen johtuvan kylvyistä, jotka olivat olleet kovin rasittavat, ja laiminlyödystä työajasta, jonka johdosta hänellä muka oli paljon jäljelle jäänyttä työtä. Ja tämä hermostuneisuus puhkesi sitten viatonta Toinia vastaan, jonka kuorma tuli entistä raskaammaksi.

Kaikki siis ei ollut nyt niinkuin olla piti. Mutta pahinta oli, että Herbertin välinpitämättömyys vaimoaan kohtaan yhä kasvoi ja että hän laiminlöi vaimoaan siinä määrin, että tästä välistä tuntui, kuin Herbert suorastaan olisi halveksinut häntä. Siitä taas johtui, että kyyneleet usein täyttivät nöyrästi kärsivän Toinin silmät, mutta sen sijaan, että hän olisi saanut sääliä osakseen, suututti itku vain hänen miestään, joka silloin jätti hänet yksin suruineen, koska muka ei sietänyt nähdä naisten turhanpäiten itkevän. Ja silloin poistui Herbert tavallisesti pitkäksi aikaa, etsien toverien seuraa ja viettäen heidän kanssaan iltansa jossakin ravintolassa.

Joku valoisampi hetki heidän välillään tuli vain, jos Herbert sattui puhumaan Hillevistä. Silloin Toini huomasi paikalla, että Herbertin katse kirkastui, ja aivan kuin olisi jonkin uutisen tietänyt hän lausui iloisena Toinille:

— Mitä sinä suret? Muutaman viikon kuluttua saat varmaan jo parhaimman ystävättäresi jälleen kotiin.

Hillevi oli — hyvin viisaasti kyllä — kirjoittanut tästä paluustaan Toinillekin, mutta tämmöisistä pikku seikoista ja vihjauksista alkoi Toini aavistaa, että Herbertkin oikotietä sai tietoja Hilleviltä. Heidän kotiinsa ei niitä Herbertin nimelle tullut, mutta niitä saattoi tulla varmassa postissa ulkoasiainministeriöön. Tätä Toinin arvelua vahvisti vielä sekin seikka, että Herbert istuskeli siellä nytkin tavallista kauemmin, luultavasti kirjoitellen siellä vastauskirjeitään. Omituinen salaperäisyys kaikissa asioissa näytti siis verhoavan Herbertin toimia.

Herbert oli kokonaan muuttunut, sen huomasi Toini hyvin. Ja ääretön suru ahdisti hänen mieltään. Omasta pojastansakaan ei isä enää paljon välittänyt.

Mutta Toinille oli Reino vielä ainoa ja suuri lohdutus tässä surussa, jonka hän oli päättänyt yksin kantaa, ypö yksin.

Tätä kauheata asiaa ajatteli Toini usein pääsemättä mihinkään selvyyteen. Saattoiko se todellakin olla mahdollista? Saattoiko Hillevi olla niin petollinen? Saattoiko hänen miehensä nyt jo, ainoastaan muutaman vuoden kuluttua, kyllästyä häneen, käydä niin tylyksi, että välistä loukkasikin häntä kovilla, melkein raaoilla sanoilla?

Tämä vaivasi, aivan kiusasi Toinia niin, että hän tahtoi kaikin keinoin päästä tästä asiasta selvyyteen niin pian kuin suinkin. Olihan varmuus sittenkin parempi kuin epävarmuus, kun ei enää mitään toivon pilkettä näkynyt. Ja eihän ollut syytä antaa Herbertin kohdella häntä hänen naisellista arvoaan alentavalla tavalla. Pitihän hänen itsensäkin kerran saada puolustautua mahdollisia epäluuloja vastaan. Hän päätti siis käyttää ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen.

Semmoinen tulikin eräänä iltana, kun Herbert palasi tavallista myöhemmin kotiin toveripäivällisiltä. Toini oli istunut ja odotellut häntä juuri siinä tarkoituksessa, että saisi mieheltään selvän vastauksen. Mutta hän oli itkenyt, ja hänen poskensa olivat kyynelistä märät, kun Herbert astui huoneeseen. Tämä harmitti Herbertiä ja hän tiuskasi:

— Miksi sinä täällä näin myöhään istut? Ja vielä olet itkenytkin.

Toini vastasi lempeästi kuin aina:

— Kotonanihan minä vain istun. Ja minkä minä sille voin, että olen itkenyt?

Mutta tämä alistuvainen äänen sävy suututti Herbertiä vielä enemmän:

— En tiedä, mitä syytä sinulla olisi itkemiseen? Enhän ole mikään poikanulikka, että minun pitäisi olla kotona jo lasten maatapanoaikaan.

— Hyvä Jumala, kuinka tylysti sinä taas puhut! — jatkoi Toini.

— Taas! — koroitti Herbert ääntään.

— Mitä minä sitten olen sinulle tehnyt, kun näin huudat minulle? — kysyi Toini!

— Parasta olisi, ettet kysyisi sitä minulta! — vastasi jälleen Herbert, — niin pääsisin turhista vastauksista.

— Mutta tahtoisin kerrankin tietää, Herbert, miksi kohtelet minua näin? — uteli Toini ja loi jälleen ystävällisen katseen mieheensä. — Olenko sinua jollakin tavalla loukannut? Olenko pahoittanut mieltäsi jollakin rumalla teolla? Kohtelet minua todellakin niin, kuin epäilisit minua suuresta rikoksesta. Sano, Herbert, minulle suoraan, epäiletkö minun olleen uskoton poissaolosi aikana?

Tämä kysymys sai Herbertin tulistumaan. Hän paiskasi vaimolleen vasten silmiä sanat:

— Minua kummastuttaa, ettet jo kauan ole huomannut, ettemme enää sovi yhteen. Välillämme on liian suuri elämänkatsomuksen ero, joka synnyttää vain ikävää erimielisyyttä. Se taas kasvaa päivä päivältä eripuraisuudeksi, ja sen nojalla on meillä mahdollisuus saada avioero, jota minä nyt toivon ja haluan. Diplomaatilla pitää sitäpaitsi olla vaimo, joka osaa hyvin kieliä ja kykenee edustamaan, hänkin. Sinä tiedät, että minä pyrin eteenpäin urallani ja että vielä voin nousta korkeallekin, mutta sinä elät vain lastasi ja kotiasi varten.

— Mutta onhan minun lapseni ja minun kotini myöskin sinun, — vastasi Toini tyynesti. — Ketä varten minun sitten oikeastaan pitäisi elää?

— Tämä on siis turhaa keskustelua, — sanoi silloin Herbert, nousi paikaltaan ja meni tiehensä paiskaten oven voimakkaasti jälkeensä kiinni.

Asia oli nyt siis Toinille selvä. Ja hän huomasi, että Herbert aikoi pysyä päätöksessään. Se nähtävästi ei ollut hetken päähänpisto. Vastusteleminen oli siis turhaa, niin kipeästi, kuin se Toinin sydämeen koskikin. Hän ajatteli tätä asiaa koko yön silmiään ummistamatta, katkerasti ja kauan itkien. Nykyäänhän voi saada helposti avioeron, ja Herbert osaisi kyllä ohjata asiansa haluamaansa ratkaisuun. Hänellä oli kyky kääntää syyt ja vastaväitteet omaksi edukseen, vaikka Toini tiesikin olevansa aivan syytön. Ja jos lisäksi rakkaus toiseen naiseen — niinkuin Toini varmasti päätteli — oli tämän kysymyksen päävipusin, niin hänenkin asiansa vain pahenisi, jos hän asettuisi siinä poikkiteloin. Hän tahtoi siis nytkin olla nöyrä ja alistuvainen, tietäen, että korkeampi valta kerran ratkaisisi hänen asiansa oikeammin kuin Korkein Oikeus, maallinen valta, johon Herbert aikoi juttunsa viedä, nyt luultavasti oli ratkaiseva.

Seuraavinakin päivinä harkitsi Toini itsekseen tätä asiaa, jota hän jo pitkän aikaa sitten oli alkanut pelätä ja joka siis ei tullut enää minäkään yllätyksenä, vaikka hän viimeiseen asti oli toivonut sen kääntyvän parempaan päin. Muun muassa hän oli tietoinen siitä, että hänen toimeentulonsa oli hyvin turvattu; siinä suhteessa hän sai olla aivan rauhassa. Suurin ilo oli hänellä kuitenkin siitä, että hän saisi pitää poikansa, syytön kun oli mihinkään rikokseen. Reinoa hän sai edelleenkin rakastaa. Poikansa rakkauden hän toivoi tulevaisuudessakin saavansa omistaa täydellisesti, jos hän nyt oli miehensä rakkauden kadottanut, tuon rakkauden, joka ei koskaan millään pakkokeinoilla ollut voitettavissa. Lietsoa sitä uudelleen oli Toinia mahdotonta, jos Herbert kerran oli kylmennyt, vieläpä toiseen naiseen kiintynyt. Tulevaisuus vain oli näyttävä, — ja siitä oli Toini varma, — että Herbert joskus vielä oli antava arvoa hänelle. Silloin ehkä saattoi hän olla voimakkaampi puoli, vaikka hän nyt oli liian heikko käymään häneen suunnattuja voimia vastaan.

Toinikin oli siis päätöksensä tehnyt. Ja siinä hän halusi lujasti pysyä. Hän päätti samalla myös odottaa Hillevin paluuta ja panna hänet koetukselle.