V

Palattuaan kotimaahan haki Hillevi kohta Toinin käsiinsä. Hänen isänsä tiesi kyllä tyttärensä tulosta ja oli siitä kertonut Toinin äidille, mutta päivä oli jäänyt mainitsematta. Toinin mielestä oli Herbert kuitenkin selvillä tästä asiasta, vaikka hän tekeytyi tietämättömäksi. Tuntuipa Toinista melkein ivalta, kun Herbert eräänä päivänä tuli virastostaan kotiin ilmoittaen Toinille:

— Parhain ystävättäresi on nyt odottamatta saapunut Helsinkiin.

Toinin teki mieli kysyä, oliko Herbert käynyt häntä vastaanottamassa, mutta jätti sen tekemättä. Herbertin iloisesta äänensävystä hän päätti niin tapahtuneen, varsinkin kun hänen miehensä heti huomasi lisätä:

— Näin hänet juuri kadulla.

Ja kun Toini edelleen oli itsepintaisesti vaiti, tokaisi Herbert hermostuneesti:

— Etkö sinä enää iloitsekaan hänen tulostaan?

Silloin Toini vastasi:

— Minä pidän nyt sekä iloni että suruni vain omassa sydämessäni.

Herbert meni sen jälkeen sanaakaan sanomatta ulos. Toini kuuli kuitenkin hänen mennessään kuiskaavan:

— Sietämätön!

Toinin mielestä tuntui, että koko tämä tiedoitus Hillevin tulosta oli Herbertin taholta vain pilkkaa, suoranaista ilkeyttäkin. Mutta tämänkin hän kätki ääneti sydämeensä.

Samana iltana jo tuli Hillevi Toinia tervehtimään. Hän ei ollut malttanut olla heti tulematta katsomaan, kuinka Toini voi ja miltä hän näytti näin pitkän eron jälkeen.

Omituista kyllä ei Herbert sinä iltana voinut olla kotona. Hän oli käskenyt pyytämään anteeksi, jos Hillevi sattuisi tulemaan. Hänellä näet oli sinä iltana kovin tärkeätä tehtävää, vieläpä jokin yhteinen neuvottelu virastossa.

Toini otti mitä sydämellisimmällä tavalla vastaan Hillevin, joka myöskin koetti olla niin rakastettava kuin suinkin. Toini ylisti jälleen Hillevin kauneutta, katseli ja kiitteli hänen aistikasta pukuaan, näytti, sanalla sanoen, yhtä ihastuneelta ystävättäreensä kuin ennenkin. Vieläpä täytyi hänen itsekseen myöntää, että Hillevi nyt oli kukkeimmillaan, ettei ollut lainkaan ihme, jos Herbertkin olisi ollut häneen rakastunut.

Mutta itsestään hän ei saanut Hilleviltä yhtäkään mairittelevaa lausuntoa. Hienotunteisesti kylläkin Hillevi ei tahtonut sanoa, että Toini oli vanhentunut, vaikka sen huomion oli heti tehnyt Toinin nähtyään, mutta paljon, paljon sanoi Hillevi Toinin muuttuneen. Hän ei Hillevin mielestä ollut enää yhtä iloinen, tyytyväinen, avokatseinen, avomielinen kuin ennen. Tulipa Hillevin suusta vihdoin esille sekin, että Toini oli murtuneen näköinen, että näytti kuin kyyneleet olisivat uurtaneet jälkiä hänen poskilleen, jotka ennen olivat niin punaiset ja kauniit, nyt kalpeat ja laihtuneet. Syytä tähän muutokseen ei Hillevi kuitenkaan tiedustellut, sillä hän tiesi sen kyllä itse jo varsin hyvin, vaikka se tuskin liikuttikaan hänen omaatuntoaan, vain hän itse kun oli sillä hetkellä kaikki, toinen ei mitään. Eivät surettaneet häntä toisten surut, kunhan vain hänen oli hyvä olla. Näin oli Toinin entinen pikku ystävätär sisällisesti »kehittynyt» ulkona maailmassa.

Toinin ja Hillevin keskustelu liikkui sitten pääasiallisesti Hillevin kertomuksissa hänen oleskelustaan Ranskassa. Ja ne näyttivät olevan Hillevin mielestä kiintoisin aihe. Mutta Toinillakin oli sydämellään jotakin, jonka hän tahtoi saada esille. Hän alkoikin lopulta puhua vakavasti vakavasta asiasta nähtyään surukseen, että Hillevi kosketteli pinnallisesti, kuin hipaisemalla vain, seikkoja, jotka olivat Toinin mielestä suuria elämän kysymyksiä. Lausuttuaan ihmettelynsä Hilleville siitä maailmankatsomuksesta, mikä ulkomailla, varsinkin Ranskassa, vallitsi tällaisistakin asioista, päätyi hän omaan nykyiseen tilaansa. Eikä hän tahtonut Hilleviltä salata, että sekin oli suuresti muuttunut, että juuri se oli syynä hänen ulkonaiseenkin muutokseensa. Tarkemmin ei hän sitä kuitenkaan selittänyt, koska Hillevi sitä tuskin näytti haluavankaan kuulla. Mutta yhden kysymyksen pyysi hän saada hänelle tehdä. Ja melkein kuin kaataen raskaan kuorman Hillevin eteen Toini lausui vakavalla äänenpainolla:

— Kuulepas, rakkahin Hillevini, sinä parahin ysvättäreni jo nuoruusvuosiltasi asti! Sinä ehkä näet, että paljon on tapahtumaisillaan. Minulla ei ole enää onneani jäljellä. Mutta sinä olet vielä lähelläni. Sanohan nyt! Tuletko aina pysymään samana uskollisena ystävänäni vast'edeskin elämämme loppuun saakka, vaikka mitä minulle tapahtuisikin?

Ja näin kysyessään otti Toini hänet syliinsä, suuteli häntä ja odotti.

Hillevi näytti hämmästyvän ja viivytteli hetkisen vastausta. Vihdoin hän katsahti Toiniin pikaisesti, ja, antamatta suoraa vastausta, kysäisi:

— Miksi kysyt sitä minulta nyt?

— Siksi, että nyt tahdon sen tietää. Näin pitkän erossaolon jälkeen on minulla syytäkin sitä kysyä. Ja sinun vastauksestasi riippuu kaikki. Se on ratkaiseva minulle.

— Tietysti, — vastasi Hillevi ja kietoi käsivartensa Toinin kaulaan. Näytti kuin hän tällä liikkeellä olisi tahtonut peittää kasvonsa Toinin silmiltä. Omatunto kosketti sittenkin Hilleviin. Hän tiesi valehtelevansa. Hän arvasi myös, että Toini huomasi, ettei hän puhunut totta.

Tämä kohtaus liikutti Toinia niin, että hän purskahti itkuun ja itki kauan nojautuen Hillevin olkapäähän.

Hillevi oli tästä niin ymmällään, ettei tietänyt, mitä tehdä. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Lohduttamaan Toinia hän ei kyennyt. Sekin olisi ollut valheellista. Eikä hänellä ollut mitään keinoja selvitellä tätä tilannetta, sillä hän tunsi ja tiesi, että juuri hän itse oli syypää kaikkeen, syypää Toinin suureen suruun, hänen onnettomuuteensa.

Siksi he olivat molemmat kauan vaiti. Hilleville tämä vaitiolo oli vieläkin kiusallisempi kuin Toinille, joka tunsi syyttömyytensä. Toini saattoi rauhallisesti ajatella tätä asiaa. Hän koetti tyynnyttää itseään. Ja tyyntyikin lopulta, kun huomasi, että Hillevi tahtoi päästä lähtemään pois. Hän tunsi sääliä Hilleviä kohtaan ja alkoi ensimmäisenä puhua sanoen:

— No, niin! Jättäkäämme tämä asia! Puhukaamme sitten jostakin muusta.

Mutta mistään muusta ei tahtonut enää syntyä keskustelua.

Siksi Hillevi sanoi:

— Minä huomaan, Toini, että sinä olet kovin hermostunut ja kaipaat lepoa. Ehkä on parasta, että minä nyt lähden.

Ja hän nousi paikaltaan.

Toinikaan ei vastustellut, vaan sanoi:

— Kuinka haluat, Hillevi.

Ja Hillevi lähti vaihdettuaan vielä suudelman vanhan ystävättärensä kanssa.

Mutta heistä molemmista tuntui, kuin näky käsi yhdellä iskulla olisi katkaissut kaikki ystävyyden siteet heidän väliltään.