XII

Vuosia oli vierinyt pari. Toini eleli poikansa kanssa hiljaista elämää kotimaassa, talvet Helsingissä, kesät Karpin kauniissa saaristohuvilassa.

Se kävi Karpin huvilan nimellä edelleenkin, sillä saatuaan eron Herbertistä, ja tämän naitua Hillevin, otti Toini entisen sukunimensä takaisin. Itse hän siis oli Karppi, mutta hänen poikansa sukunimi oli Hursti!

Se tuntui Toinista ikävältä, mutta minkäs sille mahtoi. Lakikin niin vaati.

Herbert ei ollut kokonaiseen vuoteen käynyt Suomessa. Ei ollut saanut poikaansa nähdä, mutta oli kyllä kirjoittanut silloin tällöin Toinille ja tiedustellut Reinon vointia.

Vaimostaan ei Herbert näissä kirjeissä ollut hiiskunut sanaakaan. Tiesikö hän ehkä Hillevin viimeisestä kirjeestä Toinille vai otaksuiko Toinin muutenkin saaneen kuulla, millä kannalla hänen perheasiansa olivat? Se oli nähtävästi hyvin arka kysymys, jolla hän ei tahtonut ketään loukata. Parasta siis oli vaieta siitä kokonaan, koska ei kukaan siitä hänelle puhunut eikä häneltä mitään kysynyt. Semmoinen juttu saattoi saada »hiljaisen hautauksen».

Kuluneena aikana oli Herbert kuitenkin jo ylennyt urallaan aivan korkeimmille asteille. Hänestä oli tullut diplomaattisissa piireissä ulkomaillakin huomattu henkilö. Suomi saattoi ylpeillä hänestä.

Ja itse hän oli iloinen, että todellakin oli saavuttanut päämääränsä. Hänen suuri kunnianhimonsa alkoi olla tyydytetty. Vähät oikeastaan siitä, että hän oli onneton perheasioissaan. Eihän ihmiselle voinutkaan menestystä riittää kaikilla aloilla.

Tietoinen oli Herbert kuitenkin siitä, että ainoastaan hän yksin oli syypää siihen, että hänen perheonnensa oli särkynyt. Itse hän oli ajanut haaksensa karille. Hän oli saanut lahjaksi ylhäältä, — niinkuin hän hääpuheessaan sanoi, — mitä parhaimman vaimon, vieläpä varakkaankin, mutta toisen naisen tähden oli hän antanut sen lahjan mennä menojaan. Hän oli mitä suurin tuhlaajapoika. Ja lisäksi oli hän kevytmielisyydessään tuottanut toiselle — aivan syyttömälle — onnettomuuden.

Oliko mahdollista sitä tekoa sovittaa?

Nuorena ymmärtämättömyydestä tehty rikos on anteeksi annettava. Ikä, vuodet tuovat järkeä, luovat kokemusta. Silloin ei syyllinen itsekään enää tahdo antaa itselleen heikkouttaan, rumia tekojaan, rikoksiaan anteeksi. Elämä itse rankaisee silloin syyllisen, vaikka useimmiten liian myöhään.

Semmoisessa asemassa tunsi Herbertkin nyt olevansa Toiniin nähden. Eihän hän enää ollut kovin nuori ensimmäiseenkään avioliittoon mennessään, mutta tuo Hillevin kohtalo-oppi kai oli sovellutettavissa häneenkin. Se oli muhamettilaisten »kismet», joka oli tunkeutunut luterilaisiinkin, kun ei oma »Jumala» enää kelvannut. Mutta sepä oli tehnytkin koko tepposen.

Tämmöisten tunteiden vallassa palasivat Herbertin ajatukset usein Toinin luo. Hän muisteli lämpimin mielin ensimmäisiä tuttavuusaikojaan konsuli Karpin talossa. Hän muisteli sitten sitä kaunista kesää Baden-Badenissa, jolloin hän joutui kihloihin Toinin kanssa. Hän muisteli heidän suurenmoisia vihkiäisiään Helsingin Vanhassa kirkossa. Hän muisteli heidän rakkauden kyllästämää häämatkaansa pohjois-Italian järvien rantamille. Hän muisteli heidän virkistäviä purjehdusretkiään saaristossa. Hän muisteli vielä heidän oloaan Berlinissä. Hän muisteli kaikkea sitä kaunista, mikä oli kuin yhteenkasvanut Toiniin ja häneen. Mutta sitten alkoi tulla jotakin rumaa väliin, ja ihan inhoten tahtoi hän kädellään pyyhkäistä nämä rumat kuvat pois — ainiaaksi. Mutta se ei hänelle onnistunut. Nuo rumat kuvat olivat lähtemättömiksi poltetut hänen aivoihinsa, ne olivat kuin ikuisiksi ajoiksi sinne kiinnitetyt kivitaulut, joihin omantunnon sormi alati viittasi sanoen: »Kas, tuossa, tuossa ne ovat!»

* * * * *

Oli syksy. Ilma oli niin läpikuultavan kirkas, jommoinen se ei koskaan muuhun vuoden aikaan ole. Vehreä havumetsä käpyineen, keltaiset koivut, punaiset vaahterat ja pihlajat täyteläisine, heloittavine terttuineen luovat silmälle semmoisen värikylläisen kuvan, jommoisen vain meidän rakas Pohjolamme voi todellisuudessa ja mielikuvituksessamme tarjota. Järvet ja meren lahdelmat ovat tyynet, hopeoidut, kuvastaen vaaleansinistä taivasta ja uinuen hiljaa, odottaessaan kultaisen kuun nousua. Elo on korjattu, juurikasvit otetut maasta, jostakin metsästä kuuluu pyssyn pamahdus ja ajokoiran uikahtavaa haukuntaa. Kuhilaita kuljetetaan riiheen, saunasta nousee sininen savu, on niin omituisen suloinen tuoksu ilmassa. Mutta illan tullen valtaa mielen raukeus, sanomaton alakuloisuus täyttää rinnan.

Suomen syksy! Sinä soitat meille riemua ja alakuloisuutta samalla kertaa. Sinun kanteleessasi on ihmeelliset kielet. Niiden sinfonian ymmärtää vain Suomen luonnon helmassa syntynyt suomalainen. Ja siksi hän maatansa niin rajattomasti rakastaakin.

Tämmöisenä päivänä oli Herbert tullut käymään Karpin huvilassa oleskellessaan Helsingissä, sillä kaunis, pitkä, lämmin syksy oli pidättänyt Toinia ja Reinoa vielä kauan muitten mukana tuossa tutussa saaristossa. Herbert oli nyt pitkästä aikaa tullut tervehtimään poikaansa. Mutta hänen matkallaan oli toinenkin tarkoitus.

He istuivat ensin kaikki yhdessä parvekkeella, mutta illemmällä palasivat sinne vain Toini ja Herbert. »Vanhukset» pysyttelivät sisällä, ja Reinon oli ennen muita mentävä makuulle. Hänestä oli jo kasvanut suuri poika, joka tuotti iloa äidilleen ja ihastutti isäänsäkin. Vaikka hän ensin nurisikin aikaista maatapanoa vastaan, niin totteli hän kohta kuitenkin, opetettu kun oli hyviin tapoihin. Senpä tautta pojan mentyä Toini saikin mitä parhaimmat kiitokset Herbertiltä pojan hyvästä kasvatuksesta.

Tämä kysymys olikin sitten likimpänä aiheena jatkuvaan keskusteluun. Herbert toi vähitellen esille asiat, joiden hän luuli pysyneen Toinilta salassa. Mutta ihmeekseen kuuli hän Toinin tietävän Hillevin aikoja sitten poistuneen hänen luotaan, vaikka hän itse vasta hiljattain oli siitä asiasta ilmoittanut Hillevin isälle. Ja vielä suurempi oli Herbertin hämmästys, kun hän sai kuulla Hillevin matkustaneen tuntemattomille teille Mr Hopkins’in kanssa. Mutta tämä uutinen tuotti enemmän iloa kuin surua Herbertille. Hän saattoi silloin käydä käsiksi siihen asiaan, joka oli hänen tännetulonsa oikea aihe.

Hän aloitti sanomalla Toinin varmaan hyvin käsittäneen, kuinka suuren erehdyksen, jopa rikoksen, hän silloin oli tehnyt, kun haki avioeroa Toinista. Hän oli ollut sokea, sokeampi kuin tuskin koskaan elämässään. Ja hän oli valmis polvillaan pyytämään Toinilta tuota tekoa anteeksi, vaikka hyvin tiesikin Toinin jo aikoja sitten antaneen hänen pyytämättänsäkin kaikki anteeksi. Yksi mahdollisuus oli kuitenkin vielä olemassa, jolla hän saattoi nuo suuret hairahduksensa sovittaa. Ja jos se kävisi päinsä, niin olisi se hänen elämänsä suurimpia saavutuksia, semmoinen, joka varmasti tyydyttäisi heitä kaikkia: Toinia, Reinoa ja häntä itseään, sillä se tuottaisi etupäässä omantunnon rauhan hänelle ja sen mukana myöskin onnea heille kaikille. Varsinkin olisi se onneksi heidän ainoalle lapselleen, joka oli lujana yhdyssiteenä heidän välillään ja joka varmasti olisi tyytyväinen, ettei heidän suhteessaan olisi mitään, joka loukkaisi hänen sydämensä arimpia, hellimpiä tunteita. Ja Herbert lopetti sanomalla, että Toini näistä sanoista varmaan jo käsitti, mitä hän nyt tarkoitti.

Toini ymmärsikin kaikki hyvin. Hän kävi miettiväiseksi, vaikka hänen kasvoilleen tulikin kaunis, tyytyväinen ilme. Hetkisen kuluttua hän sanoi:

Herbert hyvä! Minun on kuitenkin ensin ilmaistava sinulle eräs salaisuus.

Herbert hämmästyi ja kysyi nopeasti:

— Mikä se on?

Toini jatkoi:

— Minä olin aikonut pitää tämän asian salassa, mutta puhun siitä nyt; ehkä se on velvollisuutenikin. Minä sain näet Hilleviltä kirjeen, hyvin merkillisen kirjeen hänen poistuessaan luotasi. Ja siinä kirjeessä hän ilmoitti minulle, ettei hän koskaan aio antaa sinulle avioeroa.

Herbertin jännitys laukesi ja hän naurahti:

— Sen asian ratkaisee laki helposti. Ilmoitus lehtiin, ja ellei hän määräajan kuluessa palaa kotiin, niin on asia selvä.

— Olkoon niin! — puuttui Toini jälleen puheeseen. — Mutta pyydän sinua, Herbert, kuuntelemaan minua edelleen. Ja ensimmäiseksi ja viimeiseksi pyydän, ettet sanoistani loukkaantuisi. Sinä tiedät, kuinka paljon olen sinua rakastanut ja kunnioittanut. Ja kun myös olet nähnyt, kuinka paljon olen sinulle anteeksi antanut, vieläpä äärettömästi kärsittyäni sinun tähtesi, niin ymmärrät hyvin, että olen sinua paljon säälinyt ja säälin vieläkin siinä määrin, että varmasti tässä tunteessa huomaat paljon vielä piilevän kiintymystä sinuun. Mutta — ja minun täytyy nyt sanoa mutta — sinä tiedät ehkä myös, kuinka vakava käsitys minulla on avioliitosta. Minusta se on niin pyhä asia, ettei siitä saa tehdä pilkkaa leikkimällä sillä kuin jollakin joutavanpäiväisellä pelillä. Voi olla niin, että se usein on arpapeliä, mutta se riippuu meistä ihmisistä itsestämme. Siksi minä häpeäisin ryhtyä uudelleen — kuinka sanoisinkaan, — tuohon onnen etsintään, jolla mahdollisesti jälleen turmelisin toisen ihmisen onnen, jollei muuten, niin riistämällä häneltä vapauden. Eiköhän siis olisi parempi, että eläisimme kauniisti kuin veli ja sisar, sinun pitäessäsi minun kotiani omanasi, jossa saat käydä milloin haluat ja nähdä poikamme, meidän rakkaan Reinomme, milloin toisen, milloin toisen sylissä, meidän häntä yhteisesti kasvattaessamme yhteiseksi iloksemme elämässä.

Herbertin pää oli painunut alas, yhä syvemmälle, kuta pitemmälle Toinin puhe jatkui, ja kun Toini oli lopettanut, sanoi hän melkein kuiskaten:

— Kuinka kauniisti sinä, Toini, puhut.

Ja hän lankesi Toinin eteen polvilleen ja suuteli Toinin molempia käsiä. Ja Toini otti Herbertin pään käsiensä väliin ja suuteli Herbertiä otsalle.

Herbert nousi silloin ja lausui:

— Nyt vasta näen, mikä aarre sinä, Toini, olet. Ja minä, hullu, kadotin tämän aarteen! Mutta, — nyt sanon minäkin mutta, — minä tyydyn sinun päätökseesi, niin raskaalta kuin se minusta tuntuukin. Ja minä tahdon ansaita sinun rakkautesi neuvomallasi tavalla. Tahdon elää lähelläsi, tahdon nauttia sydämesi lämmöstä ja tahdon sinun puolestasi uhrata rakkauteni, tulevaisuuteni, koko elämäni.

Tapahtukoon sitten niin kuin sinä tahdot.

* * * * *

Herbertin lähdettyä tuntui Toinista aivan kuin hänen sielunsa olisi kirkastunut ja autuaallinen rauha tulvahtanut hänen poveensa. Hän näki, että Herbertkin oli saanut sydämeensä saman onnen tunteen. Ja kuin korkeamman voiman käskystä hän riensi painamaan suudelman poikansa otsalle tämän nukkuessa punaposkisena sikeätä unta.

Reino se oikeastaan oli yhdistänyt heidät kaikki kolme jälleen. Mikä oli särkynyt, muuttui ehjäksi. Haavoista hävisi kipu ja ne kasvoivat umpeen vähitellen. Suonissa alkoi juosta virkistävä elämän virta.

Synkkien pilvien välistä puhkesi esiin valtava sädekimppu, joka aivan häikäisi väsyneen, kolkon katseen, joka nyt kiitollisena kohosi kohti korkeutta. Ja sieltä soi vastaan suloinen soitto. Kauniina kaikui maan päälle sovinnon lempeä laulu.