VIII

Helsingin Vanha kirkko oli juhlallisesti koristeltu. Alttari oli täynnään valkoisia syreenejä, ja pylväiden ympäri oli kierretty köynnöksiä, joihin oli kiinnitetty kauniita, heleitä kukkia. Kutsutut juhlavieraat täyttivät penkit, sinivalkoisilla olkanauhoilla varustettujen marsalkkojen ohjatessa heitä paikoilleen. Lähinnä alttaria istuivat omaiset ja kaikki, joilla, tavalla tahi toisella, oli tekemistä häämenojen kanssa. Mitä Helsingillä oli kauneinta tarjottavana, oli täällä läsnä: naiset valkoisissa, ruusunpunaisissa tahi vaaleansinisissä häävaatteissaan, kukkia hiuksissa ja rinnassa, herrat hännystakissa, valkoinen ruusuke kaulassa, kukkanen napinlävessä ja arvonmerkkejä rinnassa kenellä sellaisia oli. Sanalla sanoen: silmänlumetta juhlatunnelmaa ylentämässä!

Alkoi sitten urkujen soitto, kohisi kaunis häämarssi Wagnerin »Lohengrin» oopperasta. Morsiamen talutti sisään, äidin seuraamana, isä, joka alttarin lähellä jätti tyttärensä vastaan tulleen sulhasen vietäväksi aivan alttarin viereen, jonka sisällä piispa asettui vihittävien eteen. Kuusi paria morsiusneitoja ja sulhaspoikia oli samalla käynyt paikoilleen kummallekin puolen alttaria, ja juhlallinen vihkimistoimitus alkoi.

Jo morsiamen ja hänen saattueensa astuessa käytävää pitkin alttaria kohti, kuului ihastuksen humahdus kirkossa. Ja nyt, kun kaikki olivat paikoillaan, kurottuivat vieraitten kaulat, yleisö oli pelkkänä silmänä ja korvana. »Kuinka suloinen morsian onkaan! Kuinka komea sulhanen!» saattoi kuulla hiljaisena kuiskeena. Ja »kokonaista kaksitoista morsiusneitoa ja sulhaspoikaa!» lisäsi joku. »Yhtä monta kuin apostoleja oli», jatkoi kolmas. Ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei pääkaupungissa usein oltu tämmöisiä häitä nähty.

Ne olivat todellakin vielä vanhan ajan häät, jotka ylensivät ihmismielen kohti korkeutta, niinkuin konsuli ja hänen vaimonsa olivat toivoneet. Eikä kumma, että monen silmässä kiilsi kyynel, ilon kyynel, jonka vain se, mikä elämässä on kaunista, suurta, pyhää, jaloa, ja mikä ihmissydäntä, syvästi tuntevaa sydäntä liikuttaa, voi synnyttää, kun sitä vastoin se, mikä on rumaa, alhaista, pientä vain kuolettaa tunteet, masentaa mielen, koventaa katseenkin. Ihmekö siis, että piispan lausuman siunauksen jälkeen läsnäolijoittenkin sydämistä puhkesivat vastavihitylle nuorelle parille mitä lämpimimmät onnentoivotukset heidän uudelle elämäntaipaleelleen.

Urkujen soidessa tyhjeni kirkko, sillä varsinaiset onnittelut tapahtuivat konsulin talossa, jonne pitkä jono ajoneuvoja nyt kulki kaikkien niiden, jotka eivät saaneet olla kirkossa mukana, ihmetellessä tätä loistavaa kulkuetta. Etupäässä ajoivat tietysti sulhanen ja morsian, konsulin perheen seuratessa heitä. Ja sitten jatkui kymmenittäin autoja, joista näkyi tunnettuja oman maan henkilöitä, mutta myöskin paljon häihin kutsuttuja ulkomaalaisia. Helsinkiläisten joukosta vilahti myöskin Hillevin kaunis pää kuparinvärisine kiharoineen. Nyt hän oli isänsä ja äitinsä seurassa, sillä Toinin ja Hillevin äiditkin olivat näet Toinin kihlausaikana tutustuneet toisiinsa ja molemmat perheet olivat alkaneet seurustella keskenään. Siten näiden kahden ystävättären väliset siteet olivat entisestään yhä lujittuneet.

Onnittelujen aikana tarjottiin häävieraille ensin samppanjaa ja makeisia, ja kuka halusi, sai muitakin juomia ja virvokkeita, mielensä mukaan. Mutta paitsi näitä aineellisia antimia, saivat vieraat nauttia kauniista puheistakin, joita pidettiin monta; morsiusparille, morsiusneidoille j.n.e., mutta kauneimman, henkevimmän puheen piti sulhanen apelleen ja anopilleen. Kun hän sen aloitti sanoilla: »Kaikki hyvä, kaunis ja jalo, jonka maan päällä saamme, tulee meille aina ylhäältä», niin täytyi Toinin vanhempien jo ottaa nenäliinansa esille, sillä todistukseksi sanoilleen Herbert vielä otti nuoren puolisonsa käden omaansa. Ja sitten hän jatkoi ylistäen konsulia ja hänen rouvaansa, kiittäen heitä varsinkin siitä hyvästä kasvatuksesta, jonka he olivat tyttärelleen antaneet, kasvatuksesta, joka oli aivan silminnähtävä poikkeus siitä, mikä niin monen monessa perheessä nykyaikana annetaan. Ja lopuksi hän kiitti morsiantaan, joka oli antanut hänelle kalleimman lahjan, minkä ihminen voi toiselle antaa: — kultaisen sydämensä. Ja nämä sanansa Herbert vahvisti suutelemalla Toinia kaikkien nähden.

Liikutettuina menivät silloin konsuli ja hänen rouvansa suutelemaan tytärtään ja vävyään.

Mutta nämä onnittelut olivat pian lopussa, sillä tiedettiin, että nuoren parin oli muutaman tunnin kuluttua ehdittävä junalle, jonka oli määrä viedä heidät Turkuun ja sitä tietä ulkomaille. Kuherruskuukautensa olivat vastavihityt päättäneet viettää pohjois-Italian ihanien järvien rantamilla. Siksi vieraat pian hajaantuivatkin, että morsiuspari saisi pukeutua matkavaatteisiinsa. Samoin oli tehtävä niidenkin, jotka vielä aikoivat saattaa heitä asemalle.

Siellä olikin sitten laituri täynnä saattajia, kun Toini, melkein kukkien peitossa, seisoi vaunun sillalla miehensä vieressä. Juna odotti vain lähtömerkkiä. Aivan lähelle Toinia oli siellä tunkeutunut Hillevi, joka tahtoi viimeisenä sanoa hyvästit ystävättärelleen. Hän ojensi kätensä ylös ja kurotti Toinille pienen punertavaan paperiin käärityn ja punaisella nauhalla ristiin sidotun kotelon sanoen:

— Tämän saat avata vasta tiellä.

Ja hyvin vakavana hän poistui vanhempiensa taakse, heittäen sieltä Toinille lentomuiskun, johon Toini samalla lailla vastasi junan jo lähtiessä liikkeelle.

Oli jälleen kuin jotakin murtunutta Hillevin koko olemuksessa. Siitä päättäen piti paikkansa hänen sanansa, että hän oli »kadottanut kaikki».

Tiellä vasta Toini avasi tuon pienen kotelon. Hän ja hänen miehensä olivat kovin uteliaat näkemään, mitä tyttönen oli ystävättärelleen matkalle antanut. Ja heidän hämmästyksensä olikin tavattoman suuri, kun hienon, ruusunpunaisen pumpulin sisältä tuli esiin pieni, korallista tehty, kultaisen nuolen lävistämä »särkynyt sydän».

Tyttö raukka! Hän tulkitsi tällä lailla, tällä esineellä, kuvaannollisesti omia tunteitaan niin, että Toini ja Herbert mykkinä jäivät hetkeksi asiaa miettimään.

Mitä tuo siro esine oikein tiesi? Se jäi osittain arvoitukseksi. Hillevi oli kyllä antanut sen Toinille, mutta siihen saattoi olla toinenkin, salainen merkitys kätkettynä. Se saattoi olla kohdistettuna Herbertiinkin. Siksipä Toini ja Herbert kauan katsoivat toisiaan silmiin. Hillevin lahja oli tehnyt heihin suuren, syvän vaikutuksen.

— Kultainen lapsi! — sanoi Toini.

— Merkillinen tyttö! — sanoi Herbert.

Ja vaikka heidän puheensa tämän jälkeen kääntyikin muihin asioihin, niin palasivat ajatukset kuitenkin silloin tällöin tuohon pikku esineeseen.

Matkan edetessä valtasi Toinin kohta toisenlainen tunnelma. Kaikki alkoi tuntua niin ihmeelliseltä, kun hän muisteli päivän tapahtumia. Päässä oli kaikki kuin ylösalasin. Lapsuus, nuoruus, kouluvuodet, — hyvästi, kaikki, kaikki.

— Mitä sinä niin mietit? — täytyi Herbertin oikein kysyä häneltä.

— Sitä, että nyt olemme naimisissa, — vastasi Toini heräten mietteistään ja taputtaen Herbertiä kädelle, kun ei löytänyt parempaa vastausta. — Ja tulevaisuuttamme, — lisäsi hän hetken kuluttua.

— Sitä ajatellen onkin meidän nyt elettävä, — sanoi siihen Herbert, — ja sitä varten elettävä.

— Olet oikeassa, — jatkoi Toini. — Mutta minusta on tulevaisuus välistä kuin iltahämärä.

— Aamuhämärä, tarkoitat varmaan, — oikaisi Herbert, — päivänsarastus, jota seuraa kirkas, aurinkoinen päivä.

— Minä tarkoitin sitä, mitä sanoin, — jatkoi Toini. — Aamulla tietää, että ainakin tulee valoisa, mutta iltahämärää seuraa pimeä yö, kaikki on edelleen hämärää ja epäselvää.

— Ihanko todenperään sinua jo vaivaa koti-ikävä? — ihmetteli Herbert. — Sen taisi tuo »särkynyt sydän» aikaan saada.

— Katsos noita ahoja ja metsiä, kuinka ne pakenevat meitä, — viittasi Toini ikkunaan. — On ihan kuin olisimme tehneet jonkun rikoksen. Kohta on koko isänmaamme kääntänyt meille selkänsä.

— Mutta edessämme hymyilee nyt koko maailma ja palatessamme hymyilee meille vielä isänmaammekin. Ja sen hyväksi aiomme sitten elää ja tehdä työtä. Eikö niin, Toiniseni?

Toinista se oli kauniisti sanottu ja hän oli tyytyväinen. Vähitellen haihtui hänestä kaihomieli, ja kun he Turussa astuivat laivaan, joka vei heidät Tukholmaan, niin hän oli jo aivan toisella päällä. Ihmisvilinä, uudet olot, uusi elämä hänen oman miehensä kanssa saivat hänen mielensä muuttumaan. Mutta silti ei hän koskaan lupauksensa mukaan unhoittanut kirjoittaa kotiinsa ja lähettää tervehdystä, vaikkapa lyhyttäkin, näköalakortilla Hilleville ja muille ystävättärilleen.

Vuoden aika, — vielä varhainen kevät Pohjolassa, — riennätti nuorta paria nopeasti etelää kohti. He sivuuttivat Kööpenhaminankin, ajaen pikajunalla Berlinin kautta Sveitsiin ja St. Gotthardrataa myöten Luganoon, jossa viipyivät muutaman päivän. Toini ei ollut ennen näitä seutuja nähnyt ja vaipui kuin maahan Luojan eteen kulkiessaan Sveitsin Alppien yli tuohon hymyilevään, silloin jo kesäiseen Luganoon, joka suojassa pohjoistuulilta lepää samannimisen järven rannalla, korkealle kohoavan Monte S. Salvatoren juurella aivan Italian rajalla.

Siellä nuoret viihtyivät tavattoman hyvin kuherrellen iltaisin tyynen järven rannoilla tahi soudellen veneellä, ja päivällä katsellen kaupungin omituisia rakennuksia, kapeita katuja kaikenlaisine kauppoineen, joissa sekaisin kuulee kolmea kieltä, italiaa, ranskaa ja saksaa. »Jos minun pitäisi asua ulkomailla, niin täällä minä asuisin», sanoi Toini ihastuneena. Siihen vastasi hymyillen Herbert: »Varmasti asuisit vielä monessa muussakin kauniissa paikassa täällä etelässä».

Ja siinä asiassa Herbert näyttikin olevan oikeassa. Tuskin oli sitä paikkaa, missä ei Toini olisi toistanut samoja sanoja, kun he tekivät laivamatkoja Como-, Guarda- ja Maggiorejärviä pitkin. Ei jäänyt muistiin kaikkien paikkojen nimiäkään, joita he näkivät, mutta sen sijaan syöpyivät muutamat taideteokset ainiaaksi Toinin mieleen. Etenkin Villa Carlottassa oleva Canovan Amore e Psiche ja Locarnossa Madonna del Sasson Kristuksen hautaaminen. Varsinkin viehätti molempia edellinen, tuo siivekäs Amor suutelemassa Psykeä, joka hellästi ottaa Amorin pään käsiensä väliin ja painaa huulensa hänen suutaan vasten. Siinä olikin jotakin, mikä erityisesti sopi häämatkallaan olevalle nuorelle parille.

Tämä häämatka suuntautui lopullisesti Pallanzaan, joka sijaitsee Lago di Maggioren rannalla, missä on tuo harvinainen, nimensä mukainen kaunis saari, Isola bella. Siellä kävivät he myös katselemassa sen vanhoja, rappeutuneita rakennuksia. Ja kun he toisiaan syleillen istuivat veneen perälaudalla, niin oli soutaja varma, että he olivat ainakin »promessi sposi» (kihlattuja) elleivät jo vastanaineita, semmoisia, joita hän joka kevät oli monia kymmeniä soutanut yli järven Isola bellaan.

Tämmöistä oli siis Toinin häämatka. »Tämmöistäkö on olla naimisissa? Tämmöistäkö kuherruskuukausi?» — ajatteli Toini usein. Ja hänen teki melkein mieli kysyä sitä Herbertiltäkin. Mutta tuossa ajatuksessa saattoi olla jotakin loukkaavaakin, ja siksi hän vaikeni, sillä hän tunsi rakastavansa Herbertiä, joka oli saanut hänet elämänaikaiseksi kumppanikseen. Ja kun hän tunsi myöskin Herbertin hellyyden kasvamistaan kasvavan, tunsi onnensa olevan hänen käsissään, niin oli hänkin tyytyväinen ja onnellinen.

Tätä tyytyväisyyttä ja onnen tunnetta tiesivät molemmat runsaassa määrässä lisäävän juuri tuon luonnon kauneuden, jonka ympäröimät he nyt olivat. »Kuinka luonto sittenkin voi antaa ihmiselle paljon, paljon!» — ajatteli Toini. Ja samalla hän pelkäsi menettävänsä paljon onnestaan, kun heidän oli lähdettävä paluumatkalle. Olisiko taivas edelleen yhtä korkea ja sininen, yhtä puhdas ja kirkas? Paistaisiko aurinko yhtä heleänä, säteilevänä ja lempeänä kuin nyt, koko heidän elämänsä läpi? Ja hän rukoili itsekseen, että niin tulisi olemaan, ettei surun sumuja, ei huolien hattaroita koskaan kasaantuisi heidän yllensä.

Sitten tuli lähdön hetki. He palasivat jälleen kotimaahan.