I I

Oli välitunti koulussa. Puheen sorinaa, naurua, kävelyä edestakaisin, juoksua toistensa perässä, seisoskelua ikkunain edessä, humua ja hälinää niin, että korvat voivat mennä umpeen! Kiusantekoa, härnäämistä toisaalla, tuttavallista, ystävällistä yhdessä kävelyä toisaalla. Opettajien ja opettajattarien poissa ollessa äänekäs vapaus joka suhteessa.

Erään alaluokan nurkanpuoleisen pulpetin ääressä seisoo kaksi tyttöä aivan kuin tahtoen pysyttäytyä syrjemmällä, muista loitommalla. Heillä on nähtävästi joitakin keskinäisiä salaisuuksia, joista eivät tahdo puhella muitten kuullen. He seisovat käsitysten. Isompi heistä on pistänyt kätensä pienemmän käsivarteen ja katselee tätä nuorempaa ihastuneena aivan kuin olisi häneen rakastunut. Välistä nousee isomman tytön käsi pienemmän olkapäille kuin tiedottomasti hypistelemään ja suorimaan tämän kuparinvärisiä, kauniita, pitkiä kiehkuroita. Toisinaan tuo isompi kohottaa hiuskiehkuran nenänsä eteen kuin nauttiakseen sen tuoksusta, toisinaan painaa sitä suutaan vasten hellästi suudellen sitä. Hän on ilmeisesti ihastunut tuon pienemmän tytön kuparinruskeihin, hieman kiiltäviin, pitkiin kutreihin, jotka niin somasti keikkuvat tytön hartioilla hänen liikuttaessaan päätänsä.

Toini Karppi, konsuli Karpin tytär, on todellakin niin ihastunut kanslianeuvos Urvon sievään Hilleviin, että kaikki näkevät ja tietävät sen. Eikä ihme, sillä paitsi noita harvinaisen kauniita omalaatuisia hiuksia, on Hillevillä yleensäkin silmiin pistävä ulkomuoto: säännölliset kasvojen piirteet, joissa huomattavimpina ovat ruskeat, gasellin silmiä muistuttavat, mantelinmuotoiset silmät, jotka veitikkamaisesti pilkistävät harvinaisen pitkien, mustanpuhuvien silmäripsien lomitse, pyöristyneiden silmäkulmien kaarien kaunistamina. Muutenkin on Hillevi, ikäänsä nähden, vartaloltaan jo sopusuhtaisen solakka ja käytökseltään tyynempi ja tasaisempi kuin monet muut samanikäiset tytöt.

Ei siis ihme, että Toini Karppi on häneen mieltynyt, varsinkin koska hän itse on monessa suhteessa Hillevi Urvon täydellinen vastakohta. Toini, joka jo on koulun ylimmällä luokalla, on vaaleaverinen, sinisilmäinen, hiukan nykerönenäinen neitonen, jonka posket punaisina heloittavat ja jonka verevien, aina puoleksi auki olevien huulten lomitse hohtavat, kuin kaksi helminauhaa, tasaiset hammasrivit. Muutoin on Toini melkein jo kypsäksi kehittynyt nainen, jonka vilkas luonne ja herttainen, koruton, teeskentelemätön suhtautuminen tovereihin on voittanut heidän sydämensä.

Ainoa, joka Toinin tovereita hämmästyttää, on hänen rakkautensa tuohon häntä paljoa nuorempaan Hilleviin. Varsinkin ovat pojat tästä ihmeissään ja tekevät siitä irvistellen pilkkaa. Nytkin näiden tyttöjen puhellessa muista erillään kohdistuu heihin luokassa olijoiden hymyileviä katseita ja kompia.

Mutta niitä ei Toini huomaa eikä niistä välitäkään, jos huomaakin. Hänellä on Hilleville sinä päivänä tärkeätä puhuttavaa ennenkuin välitunti loppuu. Se on jotakin, joka kiinnittää molempien mieltä niin, että heidän kasvonsa loistavat ilosta ja tyytyväisyydestä. Etenkin saa ilo hehkua Hillevin poskille ja tulta hänen silmiinsä, jotka kiitollisina ovat kuin kiinni imeytyneet Toinin silmiin. Toinin tyytyväisyys taas synnyttää hänen piirteisiinsä jotakin niin onnellista, että voisi luulla hänen tehneen lähimmäiselleen mitä kauneimman hyvänteon, semmoisen, jonka pohjana on uskollisin ystävyys, puhtain rakkaus. Ja kuitenkin on tämä teko vain mitä lapsellisin, mitä viattomin. Se on kahden nuoren tytön sydämen yhteen solmiminen lujaksi liitoksi pitkäksi, pitkäksi aikaa. Koko elämän iäksi oli se liitto tehtävä Toinin mielestä.

Eikä tämä teko ollut muuta kuin, että Toini Karppi pyysi nuoremman koulutoverinsa tanssiaisiin, jotka hänen vanhempansa aikoivat panna toimeen tyttärensä syntymäpäivänä.

Näennäisesti näin vähäpätöinen asia oli sittenkin merkityksellinen siinä suhteessa, että Hillevi oli koulun alaluokkalaisista ainoa, joka pääsi osallistumaan pitoihin, joissa oli oleva mukana vain häntä paljon vanhempaa väkeä. Sen sai Hillevi samalla myöskin tietää ja se se herätti hänessä heti eräänlaista ylpeyttä, mutta myöskin kiinnitti häntä entistään enemmän hänen ihailijattareensa. Sitä vastoin synnytti tämä teko ihmettelyä Toinin ikätovereissa ja kateutta Hillevin iässä olevissa saman koulun tytöissä, jotka olivat tulleet sivuutetuiksi. Siinä oli siis aihetta kuiskailuihin, vihjauksiin, kylmiin katseihin, halveksiviin päänheittelyihin, jopa vaikenemiseenkin, jos oli vastattava johonkin Hillevin tekemään kysymykseen. Oli kuin pahansään aika olisi koittanut pikku tytölle ja tullut samentamaan sitä onnea, jonka kutsut Toinin tanssiaisiin olivat hänen viattomassa sydämessään herättäneet. Mutta tämä sisäinen ristiriita ei ollut jättämättä jälkiä lapsen herkkään mieleen.

Hillevi ymmärsi hyvin, että Toini oli syytön toverien mielenosoituksiin, ja kun hän huomasi Toinin pahan mielen niiden johdosta, pahastui hän niistä itsekin. Mutta samalla nämä molemmat tytöt tunsivat, että he lähenivät yhä enemmän toisiaan, että yhteisymmärrys kuin yhdellä iskulla oli vahvistunut heidän välillään. Sanoja siinä ei tarvittu, — tunteet puhuivat omaa, salaista, äänetöntä kieltään.

Se välitunti jäi Hilleville mieleen. Ja sen päivän oppitunteina hänen oli vaikea pitää ajatuksiaan koossa ja seurata opetusta. Häntä ei ollut koskaan ennen pyydetty näin juhlallisiin, suuriin tanssiaisiin, eikä hänen kodissaan oltu häntä varten minäkään hänen merkkipäivänään semmoisia pitoja vielä toimeen pantu. Pikku poikien ja pikku tyttöjen kanssa oli hän kyllä tanssiskellut, mutta tämä oli nyt aivan toista. Siksipä siinä nyt olikin niin paljon ajattelemisen aihetta. Äiti oli kyllä pitävä huolta puvusta ja itse tiesi hän kyllä osaavansa käyttäytyä niin, ettei häpäisisi itseään. Mutta sittenkin kaihersi hänen sydämensä pohjalla kiusallinen tunne. Ja se oli se, että aika tuntui niin pitkältä, niin kovin pitkältä noihin tanssiaisiin.