VII

Tämän jälkeen olivat Toinin ja Hillevin välit taas yhtä hyvät kuin ennen. Tavallaan ne olivat vielä paremmatkin, sillä Hillevi kävi Toinin luona hänen kihlausaikanaan hyvin usein. Varsinkin oli Hillevi tyytyväinen, kun sai olla siellä samalla kertaa kuin Toinin sulhanen. Näyttipä melkein siltä, kuin hän semmoisia tilaisuuksia olisi varta vasten tavoitellutkin. Eikä hän tuntunut arkailevan, että mahdollisesti häiritsisi läsnäolollaan kihlautuneita ystäviään. Se saattoi näyttää jonkinlaiselta hienotunteisuuden puutteelta, jonka voi panna hänen nuoruutensa laskuun, mutta saattoi olla muutakin, esimerkiksi halua nähdä, kuulla, valvoa, oppia, — ehkäpä pääasiallisesti saada nähdä Herbert Hurstia, jota hän kaikessa hiljaisuudessa ihaili. Mutta kärsikö hän itse puolestaan nähdessään ystävättärensä ja tämän sulhasen hellät välit, sen hän visusti koki salata. Ulkonaisesti ei hän sitä vähimmälläkään tavalla päästänyt näkyviin. Päinvastoin oli hän aivan kuin iloitsevinaan heidän onnestaan. Huvittipa häntä kovin keskustelu, joka koski häitä, aikaa, milloin ja miten ne tapahtuisivat, kaikki vähimmätkin valmistelut niihin häihin, joissa hän varmasti tiesi saavansa olla mukana. Oli todellakin ihan kuin hän olisi ollut Herbert Hurstin toinen morsian.

Toinia ja Herbertiä tämä vain huvitti. Pahakseen sitä he eivät lainkaan panneet, tuskinpa paljon välittivät Hillevin kyselyistäkään, jotka eivät koskaan kuitenkaan olleet nenäkkäitä. Joskus he ihan ihmettelivät Hillevin älykkäitä neuvoja, hänen pieniä viittauksiaan asioihin, joita he itse eivät olleet tulleet ajatelleeksikaan.

Yksi asia kuitenkin suretti Hilleviä kovin, ja se oli se, että hän tiesi Toinin ja Herbertin, ehkä jo häittensä jälkeen, muuttavan pois maasta — ainakin joksikin aikaa. Oli näet puhe, että Herbert saisi toimen lähetystössämme Berlinissä.

— Sitten en saa nähdä teitä pitkään aikaan, — huoahti Hillevi siitä asiasta puhuttaessa.

— Mutta siihenkin on vielä pitkä aika, ennenkuin se voi tapahtua, — lohdutti Herbert Hursti.

— Kestää varmaan vielä useita kuukausia, ennenkuin vietämme häitäkään, — tyynnytti häntä Toini — ja jos muutamme joskus sinne, niin saat sinä, Hillevi, tulla Berliniin meitä tervehtimään.

— Niin, minä toivon, että »kohtalo» vie meidät kerran yhteen.

Kohtalo! Herbertin ja Toinin täytyi oikein hymyillä tälle rikkiviisaalle lauseelle, vaikka näkivätkin, että nuo sanat olivat vakavasti tarkoitetut ja lähteneet tytön sydämen pohjasta.

Merkillisintä Hillevin käytöksessä tähän aikaan oli, ettei hän, samalla kun osoitti suurta kiintymystä ystävättäreensä, vähimmälläkään tavalla tämän läsnä ollessa eikä muutoinkaan Herbert Hurstille näyttänyt, että häntä itseään oli loukattu, saatikka yritti loukata häntä. Päinvastoin hän, Hillevi, osoitti mitä suurinta kunnioitusta Herbertiä kohtaan tahtoen pysyä kaikkein parhaimmissa väleissä hänenkin kanssaan. Tässä Hillevin menettelyssä oli täysin kypsyneen, kaikkia asianhaaroja perin juurin harkitsevan naisen arvostelua, — kyky, joka oli suorastaan ihmeteltävä. Ja tämä kaikki todisti, että Hillevi oli harvinainen ihmisalku henkisesti, varhaisvanha sanan täydessä merkityksessä. Mihin suuntaan hänen luonteensa ominaisuudet tulisivat kehittymään, sen oli tulevaisuus osoittava.

Koulussa oli Hillevi etevä oppilas. Varsinkin olivat vieraat kielet hänen vahva puolensa. Kotonaan hän sai äidiltään käytännöllisesti oppia ranskaa, ja huvikseen puhui sitä Hillevin kanssa välistä Herbert Hurstikin. Ja tämä tuotti nyt tytölle suurta tyydytystä, sillä siinä suhteessa oli Toini hänestä jäljellä. Oli kuin Hillevi näin olisi ollut Herbertiä lähempänä kuin tämän oma morsian, vaikka Toini sen verran kuitenkin tietopuolisesti taisi ranskankieltä, että ymmärsi, mitä hänen läsnäollessaan puhuttiin. Saksankieltä sen sijaan osasi Toini paremmin kuin Hillevi.

Siirtyminen diplomaattiselle alalle tuotti Herbertille alussa paljon puuhaa, jopa siinä määrin, että hänen käyntinsä morsiamensa luona supistuivat määrättyihin päiviin ja hetkiin. Sitä mukaa harvenivat Hillevinkin käynnit Toinin luona syyslukukauden edistyessä ja lukujen lisääntyessä. Syksy oli näin ollen Toinille monessa suhteessa ikävä.

Herbert Hursti myi hänkin vuorostaan asianajotoimistonsa ja ahersi sen tehtyään ahkerasti virastossaan. Hän oli niitä miehiä, jotka tahtovat perin pohjin tutustua alaansa hankkiakseen siihen kuuluvissa asioissa syvälliset tiedot. Ja luottamuksella hänelle uskottiinkin tärkeitä asioita, semminkin koska hänen oli valmistauduttava mahdollisimman pian muuttamaan Berliniin.

Toinin vanhemmat seurasivat mielenkiinnolla tulevan vävynsä pyrkimyksiä ja tekivät kaiken, mitä varakkaat vanhemmat voivat tehdä, laittaakseen tyttärelleen runsaat kapiot. Huoneistoa ei heidän Helsingissä tarvinnut nuorelle parille sisustaa, mutta varoja ei tullut puuttumaan siihen tarkoitukseen Berlinissä.

Häät oli sen sijaan ajateltu pitää loistavat. Kaikki arvasivat sen, mutta ainoastaan Toinin vanhemmat tunsivat toistaiseksi suunnitelman. Toini itsekään ei tietänyt muuta, kuin että hänen isänsä ja äitinsä eivät suosineet nykyaikaisia vihkimistapoja, kaikista vähiten noita naurettavia temppuja, joita sanotaan siviilivihkimiseksi ja jotka ovat vailla kaikkea juhlallisuutta, mikä ylentäisi mieltä, muistuttaisi solmitun liiton pyhyydestä, sen vakavuudesta, sen horjumattomuudesta koko elämän iäksi. Perhe oli heidän mielestään vielä yhteiskunnan pohja ja perustus. Kunnollisten isien ja äitien oli luotava tämä perustus, jonka pohjalla lapset olivat siveellisesti kasvatettavat hyviksi kansalaisiksi, lujiksi tu'iksi, vankaksi turvaksi kaikkia vaaroja vastaan, suojamuuriksi ainaisiksi ajoiksi rakkaalle isänmaallemme.