XXVIII LUKU.

Hannes huomasi rovastin moottoriveneen asuntonsa ikkunasta selällä kulkemassa. Se näytti pyrkivän hänen koulunsa rantaan. Mutta ranta oli jo jäässä eikä vene näyttänyt jaksavan jäätä leikata. Vene otti takasin ja sitten uudella ryntäyksellä syöksyi jäätä vasten, kohosi jään päälle, kaatui ja siinä oleva ihminen joutui heikon jään varaan.

Nyt se mies uppoaa veteen ja vene jää kyljelleen kellottamaan!

Hannes juoksi henkensä takaa rantaan ja vei mennessään Kähkösen, naapuritalon, vanhimman pojan.

He juoksivat, juoksivat. Näkevät, miten itse rovasti ponnistelee kaikin voimin jäiden seassa. Tuossa paikassa he ovat veneellä särkemässä jäätä, pääsevät luo ja korjaavat vanhan miehen veneeseensä varmasta kuolemasta.

Rovasti itkee ja huokaa, osottaa veneeseensä ja sanoo:

— Rakas opettaja! Siellä veneessä olisi vielä jotain pelastettavaa. Taivaan Jumala! Nyt sinä ojennat minulle Getsemanen kalkin…!

Rovasti läähättää, vavahtelee ja sormiaan puristelee, että ruskaa.

Hannes ohjaa moottoriveneen luo. Siinä on rautainen lipas veden ja jään sohjussa. Se otetaan. Moottorivenekin kuljetetaan rantaan. Sitten lähdetään koululle.

— Voi rakas opettaja! Minun piti lähteä pakoon omasta kodistani, sieltä ennen rauhallisesta pappilasta…

— Ketä pakoon?

— Omia pitäjäläisiäni. Ne ovat jo muuttumassa sosialisteiksi… vallankumouksellisiksi… himoavat minun vertani… oih!

— Oliko rovastilla aikomus tulla minun luokseni?

— Oli. Sillä nyt tulee kansa hulluksi täälläkin takalistoilla… Suomi hukkuu vallankumouksen veritulvaan… Olin suurlakon aikana pääkaupungissa ja siellä minä näin kaikessa alastomuudessaan sen hirveän punaisen kummituksen, jota sosialidemokratiaksi sanotaan. Minä näen jo sieluni silmällä heidän punaisten lippujensa täälläkin liehuvan, näen koko Karjalan savuavan tulessa ja veressä… herrastalot palavat… säätyläiset ja virkamiehet rääkätään tai tapetaan… tällainen teurastus käy parhaallaan Itämeren maakunnissa… ja sen sielläkin toimittavat sosialidemokratit…!

Rovasti värisi kauhusta ja kylmästä. Hänen silmissään olivat vielä kyyneleet, hiukset ja parta märkä, vaatteet tippuivat vettä. Kun hän rahalippaansa puristettuna rintaansa vasten tuossa kulkea laahustaa, on hän kuin raunioitunut ruhtinas, joka raastettuna pakenee valtakunnastaan jalokiviensä kanssa.

— Ei täällä meillä niin pitkälle päästä. Mutta voivathan ne täälläkin vanhoja näkökantoja poltella… voivat virkavaltaista ja ylimyksellistä henkeä pahastikin rusikoida. Siihen on syytäkin… paljonkin!

— Tekin siis uskotte, että kansa käy virkamiestensä päälle?

— Voihan joukossa olla sellaisiakin hurjapäitä. Mutta suuri enemmistö ei lyö virkamiestä, vaan virkamiehen ajan kehityksen taakse jäänyttä mieltä…

— Huomaan, että olette nuori… että olette voitosta juopunut… mutta minä luotan teihin… sentähden teidän luoksenne pakeninkin harhailtuani vuorokauden tuolla selillä. Olen jo vanha mies, joka en sovi uuteen aikaan…

— Metsäläisyyttä vastaan on meidän yhteisesti taisteltava, taisteltava sitä suuntaa vastaan, jota pankki-Holopainen ajaa.

Rovastin silmät kirkastuivat.

— Enpähän teistä pettynytkään! Juuri niin.

Tultiin koululle. Rovasti alkoi laskea rahojaan.

Siinä oli kultaa ja hopeaa, oli setelikimppuja ja arvopapereita. Siinä oli kokonainen suuri omaisuus.

— Jos tämä lipas putosi järven pohjaan… niin minä olisin nyt köyhä mies. Miten paljon laskette vaivoistanne ja hoidosta, jonka minulle nyt annatte?

— En muuta kuin lämpimän kiitoksen.

— Teidän luonteessanne on kultaa. Minä olen teitä monesti loukannut, mutta nyt pyydän anteeksi… Saanko sanoa teitä ystäväkseni?

— Minä olen jo pankki-Holopaisen ystävä. Sovinko samaksi teille molemmille?

— Minulle sovitte. Ja minä sydämestäni kiitän uutta ystävääni. Te pelastitte minun henkeni ja minun omaisuuteni. Oi, se oli kauhea hetki! Sallikaa minun syleillä teitä! Te ette itse tahdo persoonallista palkkiota minun pelastamisestani. Sentähden minä lahjoitan koulunne joulukuusirahastoksi tuhat markkaa, minkä korot joka vuosi annetaan koulunne köyhille oppilaille jouluavustukseksi itse kuusijuhlassa, jossa minä kerran tahallani teitä loukkasin… Tämän sata markkaa annatte nuorelle Kähköselle… toiselle pelastajalleni.

Tuotiin teetä. Rovasti, joka oli jo saanut kuivat vaatteet, nautti sitä niin suurella nautinnolla, ettei milloinkaan ennen elämässään.

Sitten syötyään pani hän maata, sillä hän oli armottomasti väsynyt.

Hannesta kovasti säälitti miesrukka. Rovasti oli joutunut ajan pyörän alle ja se pyörä murskasi luonnon lain kylmäverisyydellä. Tässä miehessä siis törmäsi vanha ja uusi aika vastatusten ja hänen sisässään tapahtui vimmattu taistelu. Siinä hän nyt lepäsi lyötynä soturina… ei verisenä, vaan nöyryytettynä ja mieli järkytettynä. Miesrukka, jonka oma koti hylkäsi! Rovasti, jota paha omatunto noin pelotteli! Siinä oli jotain hyvin surullista ja jotain hyvin hullunkurista samalla kertaa. Tuo vanha mies oli aina vaan lapsi… pahankurinen, mutta samalla arka… ja nyt se vitsoja sai…

Yön suussa heräsi rovasti ja pyysi lasin viiniä. Mutta sitä ei ollut antaa. Nyt hän muisti, missä oli ja nousi ylös. Hän käveli kauan ajatuksissaan, pysähtyi sitten Hanneksen luo ja kysyi:

— Tunsitteko syvää kutsumusta ruvetessanne kansakoulunopettajaksi?

— Tunsin. Minä paloin sisällisesti tulevaan elämän työhön.

— Ja nyt olette tyytyväinen?

— Olen.

— Minä sen kyllä näen. Sillä teitä rakastaa nuori vaimo kuin silmäteräänsä… teitä pitäjäläiset ihailevat, teitä täytyy vastustajannekin kunnioittaa. Teillä on onnellinen, näin sievä koti, teillä on tyytyväinen mieli ja se on sanomattoman paljon — nyt sen minä tunnen! Teillä on kansan rakkaus ja se on suuri lahja, jota ei minulle koskaan suotu… Kun minä harhailin tuolla selällä kylmässä usvassa ja paksussa pimeydessä viluisena, nälkäisenä, kurjana ja onnettomana, selveni minulle kuin salaman hohdossa, mikä välttämättömyys virkamiehelle on kansan rakkaus, sen kansan, jonka keskuudessa hän toimii. Taivaan Jumala ja paha omatunto oli minulla siellä ainoana kumppalina. Sillä minä tunsin paljon rikkoneeni… Oi, rakas ystävä, minä rupesin papiksi, rupesin tähän arkaan virkaan tuntematta sisäistä kutsumusta… ja juuri sentähden olen nyt näin onneton. Minä ensin tahdoin itseänikin uskotella, että kaikkeen tähän mielen rauhattomuuteen ovat syynä yksin sosialistit, mutta siihen on ennen kaikkea syynä heräävä omantunnon ääni… Täälläkin sisässäni… sydämessäni käy raateleva… repivä… yltyvä vallankumous. Halveksikaa minua, sillä minä olen ollut n.s. leipäpappi! Ja juuri siksi olen nyt näin onneton, että minun, vanhan rovastin, täytyy itkeä nuoren opettajan silmäin alla. Se kuoleman hetki se oli kuin salaman välähdys minun pimeissä aivoissani. Minä sain jo maistaa esimakua, miten hirvittävä on maailmallisen papin kuoleman tuska… oi… oi… oi!

Hanneskin oli syvästi liikutettu. Sillä hän sai olla näkemässä, miten mieltä järkyttävä vallankumous taistellaan ihmisen sydämessä.

Onhan opettajalla antaa minulle yötoveriksi Uusi testamentti?

Hannes etsi sen rovastille.

— Ja nyt hyvää yötä.

Rovasti laski kätensä Hanneksen olalle ja katsoi häntä hellästi silmiin. Hannes heitti hänet yksin.

Aamulla kun Hannes meni kamariin, istui rovasti vielä lukemassa. Mutta nyt hän oli tyyni, silmät kirkkaat ja koko mies juhlallisen ylevä.

— En nyt enää mitään pelkää… en mitään, sillä nyt minä luotan Jumalani apuun. Jos he tahtovat minua ryöstää, niin ryöstäkööt, jos he tahtovat minua rusikoida, niin rusikoikoot! Niin tehtiin Kristuksellekin, joka oli kuitenkin viaton. Mutta minä, suuri syntinen, olen kaikki ansainnut… kaikki itse valmistanut… kaikki… kaikki… — Nyt kuitenkin tunnen, että päivä minun sielussani valkenee… valkenee. Ja Herra siunatkoon minua ja valistakoon minua!

Rovasti vaipui rukoukseen kädet rinnan päällä ristissä.

Oli tuokio syvää äänettömyyttä. Sitten rovasti heitti hyvästin ja sanoi:

— Minua tarvitaan siellä, missä vimmatuin taistelu käy… puhumassa rauhan sanaa…

Hannes lähti häntä saattamaan kotiin.