VI LUKU.

Kun tuli sunnuntai-aamu, lähti Hannes Karviseen, sillä silloin tiesi hän tapaavansa isännän kotona.

Isäntä oli jo rappusilla vastassa, hymyili ja pyyteli sisälle. Hän oli puhtaassa sunnuntai-asussa ja hänen persoonansa oli miellyttävä.

Isäntä vei kamariin, joka oli siististi laitettu. Oli kukkia pöydällä, oli kahden hengen soudettava keinutuoli, oli seinällä joku taulu. Oli korkealle tehty sänky runsaine sänky vaatteineen ja valkoisine tyynyineen. Vieressä oli vielä toinen kamari, joka oli paremmassa laitoksessa. Sieltä pisti silmään kiiltävä piironki, jossa oli kullatut lukot, sen päällä korkea peili ja pari vaasia.

Näki, että talo oli varakas. Ja täällä rakastettiin puhtauttakin. Mutta Hanneksen oli vaikea uskoa kaikkea tätä emännän työksi. Se aamiainen, jonka hän talossa söi, ja emännän olemus haastoi sanattomasti aivan toista.

Samalla tuli huoneeseen sievässä puvussa nuori nainen kahvitarjotin kädessä. Tyttö oli aivan samannäköinen kuin isäntä. Hänen liikkeensä samallaiset, hymyily samallaista. Liekö verikin samallaista…?

Hanneksen vastoin tahtoaankin täytyi kumartaa naiselle, sillä sen olento oli kuin vaatisi sitä. Hoikka vartalo, jossa oli pehmeyttä ja pyöreyttä juuri tarpeeksi asti, kasvot, joissa elämän tulipunaruusu hehkuvimmillaan kukki, soma ohut suu, niin lämpimät kosteat silmät — kaikki tuo oli harvinaista näillä karuilla mailla, joilla naisen kauneus alkuunsa surkastui samaten kuin omenapuu ei jaksanut pidemmälle raakuloita milloinkaan päästä.

Tyttö nyökäytti vain päätään. Tarjosi kahvin ja poistui.

Hannes tunsi jonkimmoista pettymystä. Hän oli melkein kuin nolattu. Hän oli täällä tottunut syviin niiailemisiin, punastumisiin ja ujostelemisiin. Tämä liikkui kuin prinsessa itsetietoisena nopeilla käänteillä ja harkituilla eljeillä.

Se on isän tyttö. Äidistä siinä ei ollut piirrettäkään, tuskin soluakaan.

Isäntä hymyili, kun näki tytön tekevän vaikutuksen Hannekseen.

— Onko neiti isännän tyttö?

— Meidän vanhin lapsemme hän on.

— Mikä nimi?

— Maikki.

— Erinomaisen herttainen lapsi, ihasteli Hannes.

— Oo… oo…

— Miten vanha?

— Kohta seitsemäntoista vuotta.

— Onko käynyt koulua?

— Kävi kirkolla kansakoulun ja oli sitten kaupungissa ompeluopissa.

Hannes jo ymmärsi, että kaikki tämä sirous kamareissa on Maikin käsialaa. Ja hänelle tuli mieleen, että miten onnellinen tämä koti voisi olla, jos… jos…

Mutta hänestä tuntui melkein mahdottomalta ajatella likaista tällaisen sievyyden ja somuuden keskellä.

Eipä kumma, että ihmiset arvelivat Karvisen isännän olevan moitteettoman, mutta emännän mustasukkaisen hullun. Nämä kamarit, tuo tyttö ja itse isännänkin olemus puhuivat niin paljon hänen edukseen, enemmän puhuivat kuin joku vimmainen, rajusanainen puolustuspuhe hänen omilta huuliltaan.

Sitten kuului isäntä vielä olevan lautamies ja semmoisena erityisesti pidetty. Yhdellä sanalla sanottuna: hän oli puoleensa vetävä talonpoika, jolle Luoja oli antanut kirkkaan älyn.

Puheltiin kaikemmoista vuodentulosta, koulusta, kansasta, mutta sitten yht'äkkiä Karvinen elostui ja kysyi:

— Joko tunnette rovastin?

— Ei ole saanut käydyksi vielä. Karvinen tuli iloiselle päälle.

— Hän on pappi, joka muille saarnaa vimmatusti eikä itse usko mitään!

— Mutta mistä niin tiedätte?

— En tiedä, mutta luulen.

— On liian rohkeaa sanoa tuollaista arvostelua, kun ei ole varmuutta, huomautti Hannes.

Karvinen punastui.

— Kuuluu hänellä olevan rukouskirja aina tuolilla sänkynsä vieressä. Mutta piiat sanovat, että se on aina samassa paikassa käyttämättä, sen kun ympärille kasaupi tomua, mutta kirjan alus on aina tomusta vapaa. Ovat ilkosillaan antaneet sen tuolin olla pyyhkimättä tomusta useamman vuorokauden. Nuorisoseuran iltamiin, kun niitä pidetään sunnuntaisin, ei laske palvelijoitaan eikä itse koskaan käy nuoria neuvomassa. Mutta pidoissa hän kyllä sunnuntaisin kulkee. Sanovat toisinaan kalaretkellekin lähtevän. Köyhiä loisia, jotka on työssä hänellä, pitää hän heidän omissa leivissään, kun muka syövät liian paljon, kun pääsevät kelvollisen ruoan ääreen. Joka pappilassa kahvikupin saa, on jo pidetty vieras. Mutta talonpoikaa ei ole nähty rovastin pöydässä vieraana murkinoivan. Kansliahuoneen oven pielessä saat asiasi toimittaa, vaikka olisit millainen isäntä. Tämä pankki-Holopainen on koiransilmä, kun niikseen rupeaa. Hänellä on paljon papinmaksuja, kun on rikas mies. Toisinaan tuovat hänelle kahvikupin siitä hyvästä. Mutta yhteen aikaan kantoivat vanhoilla rivattomilla kupeilla. Holopainen ottaa kupin, mutta viskaa sen rovastin jalkain juureen ja puhuu tyynesti: "Ennen kupin maksan kuin käteni poltan." Ja kaivaa rovastille puolimarkkasen kukkarostaan…

Karvinen nauroi oikein sydämensä pohjasta asti. Hanneksenkin täytyi hymyillä.

— Toisella kerralla sitten ottaa molemmat ympyriäiset korput korista, vaikka aina annetaan vain yksi ympyriäinen korppu mieheen ja silloinkin se toinen korppu oli aiottu Holopaisen kumppali-isännälle. Tää rovasti on sanomattoman rahanperso…

— Ja toinen itara toista neuvoo, huomautti Hannes.

— Olen minäkin rahanahne, mutta rovasti sentään voittaa minut, nauroi Karvinen.

Nyt huomasi Hannes olevan sopivan tilaisuuden kääntää purjetta ja lähteä luovailemaan vastaiseen. Ympärillä oleva siisteys oli ujostuttanut häntä siirtymästä sellaiseen… Mutta kun Karvinen noin vain leikitteli rovastin heikkouksilla, niin sai Hannes rohkeutta iskeä kuin pistimellä.

— Sanokaapa minulle, isäntä, mitä teitte metsässä silloin aamulla, kun yön heinää leikkasimme?

Karvinen oli pudota istuimeltaan, sillä niin rajusti hän säikähti. Näytti kuin veret tippuisivat hänen kasvoiltaan.

— Näittekö sitten jotain? sopersi hän tulikuumana.

— Näin, vastasi Hannes varmasti ja kääntyi suoraan silmä silmää vasten Karviseen.

Isäntä ei sietänyt asemaa. Mutta nousi äänetönnä kävelemään.

— Olkaa siitä vaiti… minä pyydän… minä rukoilen… rakas opettaja… huomaan… että… että…

— Yhdellä ehdolla olen minä vaiti…

— Voi millä? kysyi isäntä hätäisesti.

— Että isäntä karkoittaa kodistaan sen Lois-Maijan.

— Iljettää se minua itseänikin. Sehän se viettelee, kun on jalkain juuressa.

— Karkottaa sen pois siis.

— Luuleeko opettaja, ett'en minä itse hänestä kärsi? Mutta tuo pilattu veri ja nuoruudessa opittu paha tapa! Ja tämä Lois-Maija se oli ensimäinen, jonka ovelle minä yönjuoksijana kolkutin. Minulle hän ensimäisen rakkautensa antoi. Eikä hänellä ollut sitten mitään rajaa. Meidän mökkiläinen on hänen isänsä ja se on minulle jo vuosia tyttönsä tähden vihaa kantanut. Isänsä karkotti Maijan maantielle, kun tämä liiaksi hurjisteli. Säälistä olen minä naisparan antanut asua tupamme loukossa. Mutta se on minun verelleni viettelevä tuli. Kun kuitenkin minä niin paljon olen syypää hänen kohtaloonsa, olen häntä suosinut, vaikka se kyllä on ollut käärmeen elättämistä omalla rinnallani. En minä ole niin huono kuin opettaja luulee. Voi monesti jo olen ollut surmata itseni tämän saman tähden! Sillä minä häpeän jo itsekin itseäni… ja lapsiani… tuotakin aikaista tytärtäni.

— Huomaan, että elätte onnettomassa avioliitossa.

— Hyvin onnettomassa.

— Mikä siihen on syynä?

— Emäntääni en ole koskaan rakastanut. Äitini sen minulle väkipakolla naitti. Ja minä olin silloin vasta yhdeksäntoistavuotinen hurja yönjuoksija. Sentähden äidin mielestä minulle piti saada vaimo, jotta tuo hurjuus loppuisi…

— Se sama ja ainainen…!

— Äitini valitsi minulle vaimoksi ensimäisen, joka vastaan sattui. Ja tämä oli hänestä mieluinen, kun oli uskonnollinen. Emäntäni on kuutta vuotta minua vanhempi… se minut pakotettiin ottamaan. Jos minä olen rikkonut, niin on rikottu minuakin vastaan. Pitäjäläiset ovat kuitenkin minua paljon suosineet, antaneet yhtä ja toista luottamustointa. Ja minäkin olen arka kunniastani ja maineestani, vaikka se ehkä opettajasta hullunkuriselta kuuluukin. Minä saatoin Lois-Maijan onnettomaksi ja sentähden se vyöryi kallioksi omille niskoilleni. Tässä on sen suuremman tahto tapahtunut.

Karvinen kuivasi nenäliinalla silmiään.

— Mutta nyt isäntä laittaa pois tuon Lois-Maijan, kun se on kerran itsellenne ja emännällenne suureksi pahennukseksi. Saaneehan hän asunnon muuallakin.

— Eivät ne mieli häntä ottaa. Kaikki emännät häntä pelkäävät. Hän on sentään miehiä kiehtova olento. Ja sentähden emännät häntä kammoovat.

— Minä annan naiselle koululla asunnon. Otan hänet sinne vahtimestariksi. Siihen kai sopii. Onhan hänelle itselleenkin eduksi asua yksinäisyydessä. Laittaahan isäntä hänet pois?

— Laitan. Ja opettaja on vaiti?

— Vaiti olen, kun huonot tavat pois heitätte.

— Heitän… lupaan.

Lyötiin vankasti kättä sen vakuudeksi ja opettaja lähti.

Kun Hannes tuli koululle, istui hän miettimään. Hän näki mielikuvituksessaan hirveän suuren padan täynnä kuumaa punaista ihmisverta. Se porisi ja porisi, sillä sen alla tulena leimusi inhimillisten intohimojen rovio. Monemmoisten syntien sauhu padasta nousi. Mutta kitkerin oli sen synnin sauhu, jonka kuudes käsky kieltää. Luonnon raaka eläimellinen vietti tuoksui siinä voimakkaampana kuin satakertaiset hapot. Ja lisälemua antoi sille monien itkettyjen kyynelten suola.

— Se on maailman mahtavin sauhu, joka palaa niinkauan kuin ihmiskuntaa on. Sitä sammuttamaan tarvitaan auringon sammuminen. Mutta sivistys siihen jo heittää jäähdyttävän kristallin, mietti Hannes.

Samalla hänelle selvisi, että ensimäinen sivistystyö ulkopuolella koulun tunteja, johon hänen pitää piirissään ryhtyä, on yönjuoksun vastustaminen. Ja ensimäinen uhri, joka hänen siitä tulee pelastaa, on Maikki Karvinen. Sillä isän veri varmaan pulppuili sen kevätnuoren ihon alla, isän veri ja isän helmasynti. Tyttö oli tehnyt häneen niin hyvän vaikutuksen täällä takalistolla. Se oli kuin valoisa auringon säde muuten pimeällä pinnalla. Ja se auringon säde leikki ja läikkyi, lämmitti ja liikutti hänenkin jo yksitoikkoisuudesta seisomaan pyrkivää tunne-elämäänsä.