← Table of contents
Opettaja

XVII LUKU.

Reading edition

Maikin ja Hanneksen lemmenliitto pidettiin salassa. Yhdessä he innolla perustamassaan nuorisoseurassa toimivat. Hannes oli muuttanut Karviseen ruokamieheksi. Loma-aikansa koulutyöstä käytti Hannes kansan valistamiseen. Hän kulki talosta taloon, mökistä mökkiin tehden selkoa Suomen valtiollisesta asemasta ja mitä nyt parhaallaan tässä suhteessa tehtiin. Sillä nuorisoseuran kokouksissa ei uskallettu valtiolliseen puoleen kajota. Näillä asioilla tuli hän tuntemaan koulupiirinsä läpikotaisin.

Muutamana päivänä istui Hannes koululla kamarissaan palattuaan juuri syömästä Karvisessa päivällistä. Siellä on Maikki hänelle kertonut niin hullunkurista, että hän ei voi muuta kuin nauraa vielä täällä kotonaankin.

— Kuulehan, Hannes, oli Maikki alottanut puheen.

— No mitä?

— Tässä maailmassa ei toisinaan uskoisi silmiään.

— Niin miksi?

— Eikö liene meidän talossa jo tarpeeksi surua ollut, kun taas uusi kamaluus on tulossa.

— Kamaluus?

— Oi, hyvä Jumala, kuinka minä olen itkenyt!

— Sinä itkenyt?

— Niin. Menen tässä eilen illalla tupaan. Siellä ei ole muita kuin äiti ja Juuso Kallio — sylitysten!

Hannes räjähti nauramaan, sillä hän ei voinut pidättäytyä, ei parhaalla tahdollaankaan. Mutta Maikki loukkaantui.

— Onko tämä nyt laitaa, kun isä on vasta kuukauden ollut haudassa!

— Mutta sille avioliitolle minä toivotan onnea. Kaksi komeaa siinä toisensa saa, puhui Hannes.

— Ajattele sisariani ja veljiäni!

— Jaa. Niiden vuoksi on surullista… hyvin surullista…

— Oi niin surullista!

— Mutta miten äitisi, kun on uskonnollinen ja aina taivaallisia haastaa, noin erehtyy?

— Hän on äiti, jota minä en koskaan ole ymmärtänyt. Kurittanut hän minua on paljon — tuskin muuta.

— Täällä tapaa tosiaankin harvinaisia avioliittoja. Niinkuin esimerkiksi tuo isäsi ja äitisi. Kyllä kai he aina olivat ja pysyivät toisilleen vieraina. Mutta nyt tahtoo emäntä Juuso Kalliosta saada korvausta.

— Juusolla oli toisessa kädessä meidän vähät hopeamme ja toisella äitiä piteli.

— Yhä hullummaksi kohtaus käy. Se kosii myös teidän hopeitanne.

— Niin kai.

— Mutta kyllä he säikähtivät, kun minä tulin. Äiti lensi pihalle ja Juuso ruskotti ja hätäili, ruskotti ja hätäili…

— Mutta mitä teki raha ja sen päällekirjoitus "rehellisyydestä"?

— Raha oli taas äidin kädessä.

— Ehkä he hieroivat vaihtokauppaa.

— Kuka tietää. Mutta kyllä minua suututti. Minä annoin Juusolle räiskyvän ripityksen. Hän koetti nauraa ja puhui: "Äitisi on onneton ja minä käyn vain lohduttamassa."

— Kuule kettua! Ja noin sydämellisesti lohduttaa. Kyllä me saadaan heistä vielä häitä.

— Mutta miten likaista! Ikäihminen olla ja noin häpeämättömästi käyttäytyä! Oli muka isä-vainajankin hyvä ystävä. Ja nyt tulee ja häpäisee hänen kotinsa ja omaisensa.

— Minä puolestani soisin heidät mielelläni toisilleen, ell'ei Karvis-vainajalta olisi jäänyt turvattomia lapsia.

Mutta meidän pitää nämä lapset turvata, jos asia rupeaa pitkittymään.

Siitä Maikki vähän rauhoittui. Vielä koululla Hannes tuota Maikin kertomaa kohtausta mietti ja nauroi. Ajatellappa, että kaksi mallikelpoista syleilee toisiaan laillisen aviomiehen melkein paarien ääressä. Ah! Se on paksuutta, jota vain muoti-jumaliset osaavat tehdä.

Samassa tuli pankki-Holopainen koululle. Se oli jotain erinomaista, sillä ensi kertaa se mies tähän taloon astui.

— Kävin kirkolla ja sieltä postista laittoivat teille lähetyksiä. Tässä ovat!

Holopainen asetti pöydän kulmalle paketin. Hannes avasi sen ja siinä oli "kiellettyä" kirjallisuutta, mitä pyydettiin jakamaan. Lähetys oli läheisimmästä kaupungista. Tämä kirjallisuus oli läpeensä valtiollista ja arkaa laatua.

Ensimäiset lehtiset antoi Hannes Holopaiselle.

Tiukasti evättiin niissä uusi asevelvollisuuslaki ynnä muuta uutta paljon.

— Siellä postissa ivailivat kuulleensa minun olevan teidän ystävänne, huomautti Holopainen.

— Mitäpä siitä.

— Oli minulla itsellänikin asiaa opettajalle.

— Vai niin.

— Kuulin opettajan perustaneen seuran eli yhtiön, jossa rovastia vastustetaan.

— Kuka niin on puhunut?

— Juuso Kallio.

— Ei se ole totta. Seura on vain nuorisoseura ja tarkottaa kansanvalistamista.

— Mutta onhan siellä sanottu, että rovasti teki väärin, kun kirkossa julisti sen uuden asevelvollisuuslain.

— Ei kukaan nuorisoseurassa niin ole sanonut.

— Eikö?

Holopainen näytti ikäänkuin pettyneen.

— Mutta eikö sopisi niin sanoa?

— Ei nuorisoseurassa. Sillä siellä ei saa ottaa esille valtiollisia asioita.

— Mutta sen pappien palkkausjärjestelmän siellä voi ottaa esille?

— Ei sitäkään.

— Minäkin rupean seuraan, kun opettaja lupaa pitää kokouksen, jossa koetetaan uudelleen ruveta ahdistamaan sitä palkkausjärjestelmää.

— Mutta, hyvä isäntä, sen asian täytyy olla ulkopuolella opettajan toimintapiiriä.

— Eikö opettaja olekaan tullut meidän puolusmieheksemme?

— Ei miksikään käräjäpukariksi.

— Vai niin.

— Niin.

— Hyvästi sitten!

— Hyvästi. Terveiset emännälle ja nuorelle väelle. Joko siellä uutta kotia rakennetaan?

— Jo rakennetaan.

— Jakakaa näitä kirjasia ympäristöönne ja uutterasti niitä lukekaa!

Holopainen lähti silminnähtävästi mieli masennuksissa. Mutta Hannes jäi miettimään, että Juuso Kallio on osannut ovelasti pistää pahansuovan sormensa nuorisoseuran toimintaan. Tahtoo kai saattaa koulupiirinsä nuorisoseuran ja rovastin kylmiin suhteisiin. Se vanha herrain kumartelija…!

Illalla kun Hannes pistäysi Karvisessa iltaruoalla, kertoi Maikki Juuso Kallion taas olleen heillä.

— Sillä huomenna kuuluvat pitävän isän jälkeen perukirjoitusta, lopetti Maikki.

— Kuka on pitäjänä?

— Juuso Kallio.

— Olisipa saanut olla joku toinen.

— Niin minustakin. Sinun täytyy tulla tänne valvomaan meidän lasten etua, pyysi Maikki.

— Ja minä tulen.

Seuraavana päivänä toimitettiin Karvisessa perukirjoitus. Juuso Kallio saapui parin pitäjäläisen kanssa papereita ja kirjoitusvehkeet vanhassa nahkasalkussa, jota hän kantoi virkaherran komeudella.

Parhaallaan hän kirjoitteli johdantoa, kun opettaja saapui.

— Mutta mitä te täällä teette? kysyi Kallio.

— Tulen lasten puolesta?

— Kuka valtuutti?

— Maikki-tytär.

— Hän on alaikäinen.

— Olenpahan todistajana toimituksessa.

— Tässä ovat todistajat.

— Mutta minä olen. Ja sillä hyvä.

— Opettaja on ainainen riitapukari. Mutta olkaa. Tahdoin vain huomauttaa teille, että näitäkään asioita ette ymmärrä hölyn pölyä.

— Sentähden on minulle eduksi olla nyt oppimassa, vastasi Hannes.

Isännät nauroivat, mutta Kallio siveli hajamielisenä partaansa. Emäntä kävi tuon tuostakin supattamassa Kallion korvaan. Maikki itse tuli myös saapuville.

Ensin arvioitiin karja. Kallio ja emäntä olisivat tahtoneet panna elukoille kolmannen osan niiden todellisesta hinnasta. Mutta Hannes huomautti todistajille.

— Te tahdotte vain siten pesälle kohottaa maksuprosentit, huomautti Kallio.

— En tahdo.

— Eikö herra opettaja tiedä, että liiallisten kulujen välttämiseksi aina pesäkirjoituksessa arvioidaan alemmasta hinnasta? pisteli Kallio.

— Pannaan vain rehellisyyden mukaan, sanoi Maikki. Ja niin täytyi tehdä. Siten kävi koko irtamiston.

Kallio jo nähtävästi kävi sapekkaaksi. Hän oli luullut saavansa tässä hyvän apajan, mutta opettaja ehti liian varhain nuotalle.

— Tässä taitaa olla emännän vävymies arvioimassa, puhui jo Kallio.

Emäntä väänsi suuta ja pyysi samalla kahville. Kallio jäi hiukan jäljelle. Hän parhaallaan penkoi velkakirjoja, joita isäntä-vainajalta oli jäänyt koko kasa.

Hiljaan ja sievästi hän muutaman tuhannen markan velkakirjan pisti sorttuukinsa taskuun ja meni sitten kahville.

Kahvia juotaessa hän jutteli ja nauroi, pilkkaili Hannesta talon tulevaksi vävyksi, joka nyt jo valvoo saamisiaan pesästä.

Emäntä oli vihassa, että sähisi.

Talon hopeista tuli uusi tora. Emäntä ei olisi sallinut niitä mitenkään merkitä pesän luetteloon.

— Ne ovat yksin minun, kinasteli hän.

Opettaja. — 10

— Emäntä on ne omana perintönään taloon tuonut, huomautti Juuso Kallio.

— Ja siten kuuluvat yhteiseen pesään ja on lapsillakin osa niissä, puhui opettaja.

— Eikä ole!

— On kyllä.

Todistajat vaativat hopeat pesäluetteloon.

Kihla- ja vihkimäsormustaan ei emäntä myös olisi tahtonut luetteloon.

Mutta nekin sinne kirjoitettiin. Juuso Kallio vain naureskeli ja pisteli Hannesta. Hän oli nähtävästi mielestään osansa saanut.

Ja sentähden hän oli hyvällä puhetuulella.

Kaikki muu tuli merkityksi luetteloon, mutta ei se tuhannen markan velkakirja, joka oli eksynyt Kallion sorttuukin taskuun.

Kun toimitus oli tehty, kantoi emäntä pöytään viinapullon ja kahvia.

Siinä miehet tekivät "plöröjä". Kallio innostui ja piti puheen. Toivotti emännälle valpasta silmää talon hoidossa, ahkeraa ja lujaa kättä työn johtamisessa ja hellää mieltä orpojen hoitamisessa.

Se oli ensimäinen puhe, joka emännälle pidettiin. Ja sitä kuullessaan hän itki.

— Voimme näitä numeroita pesäluettelossa kaikessa hiljaisuudessa vähän muutella jäljestäpäin. Minä kirjoitin ne vain lyijykynällä. Eivätkä ne nuo tollot niin tarkkaan muista, että uskaltaisivat tehdä valan muka pesäluettelon väärentämisestä, kuiski Kallio emännälle pois lähtiessään.

— Mutta entä jos tulee ilmi? huomautti emäntä.

— Ei tule.

Kallio lähti. Ja mennessään hän muisteli, miten hän taitavasti ollessaan kunnallislaitakunnan esimiehenä ja kunnan rahojen hoitajana osasi numeroita "järjestää".

— Siitä se Juuson omaisuus sai alkunsa… Ja nyt kasvaa… kasvaa… kun mies ymmärtää kasvattaa… Karvisen emännän mukana saan paljon lisää. Rengistä aloin… itse lukemaan ja kirjoittamaan opettelin… ja älyä opin kauppiaassa, kun siinä puotimiehenä elelin. Sitten laitoin itse kaupan, pääsin kunnallislautakunnan esimieheksi… ja sain helpolla rahaa… ja kunniaa… ja mitallin rintaan… Juuso Kallio… sinä aloit vähästä ja lopetat suurena!

Viina kotiin kulkiessa houkutteli Juuso Kallion aivoista tällaista syvämietteistä ajatusjuoksua.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings