XXI LUKU.

Rovasti oli yltynyt tuimaan valtiolliseen taisteluun. Nyt oli hän jo päässyt syvään sielulliseen vakaumukseen, että ainoa oikea keino, ainoa isänmaan parhaalle ja menestykselle oikea suunta oli se, jota hän ajoi. Sillä hän näki edessä vuoren, jonka jyrkkää seinää on mahdoton kiivetä. Jos tahtoo päästä vuoren huipulle, niin on paras kiertää loivaa takarinnettä myöten. Isänmaa oli hänelle rakas ja sen onnen edestä täytyi hänen taistella. Hän ei voinut jäädä veltoksi syrjästä-katsojaksi.

Rovastin oma elämä oli aina ollut myötämäkeä. Vastamäkeä ei hän ollut oppinut kulkemaan. Eikä hän ymmärtänyt, miten sitä kuljettaisiin. Hän oli jo niin monessa polvessa papillista sukua, että se alkuperäinen sielullinen kutsumus papin toimeen, jota hänen esi-isänsä olivat tunteneet, oli jo hänessä ehtinyt kuivua perityksi tavaksi, mikä ei syvempään uskonnollisuuteen häntä kiihottanut. Enemmän hän tunsi halua valtiollisiin ja taloudellisiin kysymyksiin. Rikas hän oli, hieno seuramies hän oli, mukavaan ylelliseen elämään oli hän tottunut.

Isänmaan tähden hän nyt tunsi tuskaa. Mutta kun hän ei tiennyt, miten kärsitään oikein suuria kärsimyksiä, sellaisia jättiläistuskia, joiden mukana ei itketä eikä valiteta, vaan kohotetaan korkea otsa ja pysty pää, vaikka maa jalkain alla vajoaa, niin hän tahtoi alistua ja toivoa sitten vielä joskus maailmassa parempaa. Kärsimyksen syvyys, joka rohkeutta itse synnyttää, oli hänelle outo asia. Jos hän toisinaan hiukan sairastui, niin hän jo silloin onnetonna huokaili. Sillä ainainen myötäkäyminen oli hänet, vanhan miehen, pilannut. Kansaa hän ei syvemmälti tuntenut, sillä luottamuksella eihän milloinkaan ollut sitä lähestynyt. "Kansa" hänen tunneasteissaan oli jotain alempaa rotua, joka puuhaili läävässä ja tallissa ja sentähden oli likainen, oli löyhkäävä eikä mahdollinen hänen vieraspuolelleen pääsemään.

Mutta "isänmaa" hänen vanhoissa aivoissaan oli hohtava käsite, jolle nuorena ylioppilaana niin kauniisti puhuttiin ja laulettiin. Hän oli persoonallisesti ottanut osaa Runeberg-juhliin, käynyt Snellmanin kodissa ja pitänyt kerran puheen ukko Lönnrotille. Nämä suurmiehet seisoivat kipsissä hänen salissaan ja "isänmaa" oli jotain samaa kuin tämä mahtava kolmiapilas. "Isänmaakin" oli ikäänkuin telineille nostettu jossain salissa. Kauniit juhlapuheet, suuret juhlapäivälliset, syvätunteiset juhlarunot — ne olivat isänmaata. Se isänmaa väikkyi niin korkealla päiden päällä kuin kaunis rusopilvi… se juhli… juhli… se maljoissa kuohui… se kukkakimpuilla koristetuilla päivällispöydillä hymyillen säteili…

Mutta nyt oli näiden herkkuisten juhlapöytien päälle vedetty musta vaate… sampanja maistui happamelta… ja isänmaa kärsi ja suri.

Ja sen tähden rovastikin suri. Sillä tuo samainen musta tunnelma tulvahti niin valtavana sanomalehtien palstoilta, ystävien kirjeistä ja kaikesta, mikä ennen loisti.

Täällä takalistomaalla piti hänenkin ryhtyä taisteluun sen puolesta niillä aseilla, jotka hänelle pääkaupungista lähetettiin.

Nyt oli käsketty kehottaa nuorukaisia menemään asevelvolliskutsuntoihin.

Tätä tarkoitusta varten aikoi rovasti pitää julkisen kokouksen, jossa hän kehottaisi pitäjän nuorukaisia menemään kutsuntaan. Ja hän saikin siihen luvan. Mutta kokouksen hän asetti juuri siksi ajaksi, ett'ei Hannes Kauppi pääsisi sinne. Pahimman rospuuton ajaksi hän sen asetti. Jäät eivät liioin enää kestäisi eikä veneellä pääsisi.

Juuso Kallio oli tiennyt jäädä kirkolle odottamaan kokousta.

Määrättynä päivänä, jona kokouksen piti olla, lähti Hanneskin. Mukanaan hänellä oli rotevia nuoria miehiä. He sitoivat köydet ympärilleen putoamisen varalta. Samoin saapui Holopainenkin kulmakuntansa miesten kanssa.

Jää oli niin heikko, että paikoin surkean sinervänä auringon paisteessa sairasti, paikoin oli valkoista sohjua, joka upotti ja huonoimmissa paikoissa valmisti kylmän kylvyn siihen astujalle.

Mutta eheinä toiseen rantaan päästiin, sillä aamupäivällä ei aurinko vielä ehtinyt aivan pehmeäksi jäätä syödä.

Tultiin kokouspaikkaan. Se oli suuri vuossatainen tupa, jonka orsilla istui mennyt aika muistoineen. Tässä tuvassa oli monta kokousta pidetty, kuumaakin, kun sivistysasiat olivat olleet esillä. Kirkonkylän nuorisoseuran johtohenkilöitä oli perällä ja ne lauloivat isänmaallisia lauluja. Mutta kun huomasivat rovastin vaunuillaan ajavan pihaan, muutettiin laulu virreksi. He tahtoivat olla kuin hautausväkeä.

Rovasti hymyillen astui tupaan, kumarteli oikealle ja vasemmalle, kuten ennen pääkaupungissa oli nähnyt suuren Snellmanin tekevän juhlasaliin astuessaan.

Holopainen "mustan kansan" kanssa oli asettunut yhdelle seinämälle. Se hänen kaartinsa oli jylhän- ja synkännäköistä. Ensi katsaukselta näytti siltä kuin kappale salojen havumetsää olisi tuotu tänne suureen tupaan. Näistä toiset olivat kuin mustat, pitkät kuuset siellä täällä naavaa olkapäillä, toiset paksut ja tanakat, suuripäiset kuin pyöreät petäjät, jotka puhuvat karaistuneesta elämän taistelusta joka oksallaan. Siellä täällä lomissa sitkeä kataja, joka joka neulasellaan pistää ja haavoittaa. Kirkkopukuunsa ne olivat pukeutuneet ja olivat hirvittävän totiset. Rintaman edessä seisoi pankki-Holopainen ja tähän rintamaan kuului pienempiä johtajia pitkin pitäjää. Näitä miehiä lie ollut satakunta.

Rovasti niihin katsoessaan hiukan vavahti, sillä Holopainen oli hirvittävän uhkaava. Mutta rovasti meni antamaan Holopaiselle kättä ja kysyi kuulumisia.

— Omillaan toimeen tullaan, vastasi Holopainen ja joukko naurahti.

— Tämä on paha enne, mietti rovasti, mutta oli jäätävän tyyni.

Lukkari alotti virren rovastin käskystä, ja kun se oli loppuun laulettu, piti rovasti rukouksen.

Oli hetken hiljaisuus. Sitten rovasti alotti puheen, jossa neuvoi tyynesti, arvokkaasti, mutta samalla lämpimästi tottelemaan maallista esivaltaa.

Rovastin puhe teki nähtävästi hyvin hyvän vaikutuksen. Ukko ilostui ja pyysi laulamaan isänmaallisen laulun.

Kun laulu oli loppunut, syntyi ovensuussa liikettä. Hannes sieltä astui esiin tuoliaan kantaen.

Rovastin seurue hänelle pilkallisesti nauroi, mutta pankki-Holopainen antoi kaartilleen merkin hiljaisuuteen.

Kun Hannes oli päässyt avonaiselle keskilattialle, nousi hän seisomaan tuolille ja kumarrettuaan rovastille alotti syvällä rintaäänellä:

— Kansalaiset! Rovasti puhui hyvin, kuten tulee odottaakin vanhalta, korkeasti oppineelta ja lempeältä sielunpaimenelta. Kiitos siitä hänelle. Kuitenkin minäkin heikko nuorukainen uskallan ääneni kohottaa. Minut toi opettajaksi näille takalistoille syvä rakkaus kansaani ja maatani kohtaan. Ja se rakkaus panee nytkin minulle sanat suuhun. Sanoissani ei ole kimaltelevaa kultaa, mutta kyllä veren rohkeutta, sen nuoren veren, jonka tämän maan ja tämän kansan puolesta olen valmis vuodattamaan, milloin hetki niin vaatii…

Rovasti punastui. Koko tuvan miesjoukko vavahti. Juhlallinen mieliala putosi nyt yht'äkkiä ihmisiin.

Hannes jatkoi:

— Rovasti kehotti sanomattoman kauniisti ja sievästi tottelemaan maallista esivaltaa. Mutta minä olisin toivonut, että hän olisi käskenyt tottelemaan taivaallista esivaltaa, jonka laki on meidän omissatunnoissamme kirjoitettuna ja jonka julistaja hän, meidän rakastettu sielunpaimenemme, täällä maan päällä on…

Rovastin silmänympärykset hehkuivat ja huoneen perällä syntyi sorinaa. Mutta Hannes jatkoi:

— Tämä taivaallinen esivalta vaatii, ett'emme saa tehdä mitään vasten hyvää omaatuntoa, emme hiuskarvaa horjahtaa siltä, jonka oikeaksi tiedämme…

Hannes teki nyt laajempaa selkoa asevelvollisuuslaista ja miten se syntyi.

— Se on kansallisen perikadon halla, joka päällenne harmaana, jäisenä, kylmänä lankeaa, jos tämän lain omaksenne omistatte. Ja silloin sen omaksenne omistatte, kun ryhdytte sitä seuraamaan. Minä kysyn teiltä, nuoret miehet, kysyn suuren ja kokeneen miesjoukon silmäin alla, onko teillä halua vetää päällenne tämän lain seuraamisen ensi askeleiden paino menemällä kutsuntaan. Jos se teillä on, niin menkää. Mutta ennenkuin menette, pitäkää kuulustelu sen äänen kanssa, joka rinnassanne kaikuu ja joka yltyy ukkoseksi rajuamaan, jos sitä rikotte. Jos menetätte omantuntonne rauhan, niin elämä muuttuu ainaiseksi helvetiksi teille jo täällä maan päällä. Minä kunnioitan ja tottelen kyllä maallistakin esivaltaa niin pitkälle kuin Jumalan sana ja hyvä omatunto sen sallii. Mutta sen sanon tässä julki, että jos itse olisin kutsuntaan menemässä, niin mennä en voisi, ell'ei kahleissa vietäisi. Ja se meneminen ei olisi silloin minun vallassani. En voisi mennä omantuntoni tähden, en voisi mennä kansani tulevaisuuden tähden. Neuvovan sanan olen sanonut. Jokainen tehköön niinkuin omatunto vaatii! Näin tässä puhumaan on minua vaatinut minun omatuntoni.

Hannes kumarsi ja poistui. Juuso Kallio alkoi nyt puhua ja kehotti tottelemaan rovastia.

— Me emme usko pappeja, sillä ne ovat meidät talonpojat ennenkin pettäneet. Miehet! Muistakaa sitä pappien palkkausjärjestelmää! huusi pankki-Holopainen ja sulki Kallion suun.

Syntyi julma huuto:

— Emme usko!

Rovasti oli kalpea kuin lumi ja vapisi.

Mutta pankki-Holopainen oli tarttunut tuoliin, jolla Hannes oli seisonut, painanut Hanneksen sille istumaan ja nyt neljä vankkaa kättä kuljetti Hannesta tuolilla riemusaatossa "eläköön" huutaen rovastin nenän sivu.

Rovasti ymmärsi valtansa luhistuneen tuossa tuokiossa, sillä tuvassa pauhu kasvoi ja huuto kaikui:

— Emme usko pappeja! Pettäneet ovat ennenkin… Rovasti lähti pois silmät kosteina. Mutta pikku pojat viskelivät hänen poistuvia vaunujaan kivillä.

Juuso Kallio arkana pakeni sivuovesta.

Hannes pyysi päästä pois tuolilta ilmassa keikkumasta, sillä hän ei tahtonut istua tuolilla, jota "mustan kansan" kädet kantoivat.

— Oikein puhuit. Nyt me taas ymmärrämme toisiamme, sanoi pankki-Holopainen Hannekselle.

Hannes ei vastannut, vaan poistui ihmettelevien silmien alta.