VIII LUKU.

Makkosen-sedän kyyneleiset silmät, jotka häneen niin määrätysti kääntyivät, vaivasivat jälkeenkinpäin Hannesta. Joka kerta kun hän sinnepäinkään katsoi, missä Makkosen talo oli, tuli "setä" hänen silmiinsä niin surkean viheliäisenä ja ikäänkuin apua anoen käänsi kyynelsilmänsä häneen. Hannes piti itsellään olevan velvollisuuksia tuotakin miesraukkaa kohtaan. Eikä hän saanut rauhaa ennenkuin hän meni onnettoman veljelle puhumaan asiasta.

— Minun mieltäni painaa muuan hyvin raskas seikka, alkoi Hannes puheensa isännälle.

Isäntä oudostui ja säikähti.

— Meitäkö se koskee?

— Koskeehan se teitäkin. Mutta erityisesti tätä "setää". Katsokaa, miten hän on kurjan näköinen, kun hän tuossa matelee. Jaloista on nahka rikki lattiaan hankautumisesta, suussa on näljää, koko miespahanen ylenmäärin likainen. Sanalla sanoen: häneltä puuttuu sopivaa hoitoa. Ettekö voisi häntä hommata jonnekin raajarikkoisten kotiin?

— Voi, hyvä opettaja. Kun on itsellänikin kolotustaudin runtelema ruumis ja tällainen lapsijoukko ja sitten pikkuinen talorähjä, niin millä hommaa. Totisesti ei millään. Ja kun on jo kymmeniä vuosia totuttu sitä näkemään, niin ei se enää hirvitäkään.

— Ettekö ole pyytänyt kunnan kustannuksella?

— Kyllä on pyydetty. Mutta kunnan herrat ovat nauraneet vastaan.

— Vai nauraneet. Kuka se niin nauroi?

— Tämä Juuso Kallio kun oli lautakunnan esimiehenä, niin hänhän se pani leikiksi koko asian. Kolme kertaa häntä pyytelin, aina jonkun vuoden takaa. Viime kerralla hän julmistui, uhkasi minua kepillä ja ajoi pois.

— Mutta minäpä otan asian toimekseni. Ja paikalla lähden puhuttelemaan asianomaista.

Hannes lähti. Meni lautakunnan esimiehen luo. Se mies ihmeissään kuunteli opettajaa.

— Onko niitä semmoisiakin laitoksia? kysyi hän muka kummissaan.

— Niinkö raajarikkoisten koteja?

— Niin.

— On.

— Ne ovat vain herroja varten. Mutta eihän tämä ole mikään herra.

— Ei kipu ja sairaus tunne säätyerotusta.

— No laittakoot omillaan!

— Ei heillä ole varoja.

— Ei ole meilläkään. Ja sitä on jo puuhattu ennenkin, mutta aina hylätty.

— Kuka on puuhannut?

— Asianomaisen veli.

— Kuka on hylännyt?

— Juuso Kallio.

— Onko Juuso Kallio koko kunta?

— Oli, kun oli kunnallislautakunnan esimies.

— Siinä olette erehdyksessä.

— Ettekö tiedä, että lautakunnan esimies se tällaiset asiat päättää?

— Ei niitä päätä yksi mies, vaan kunnankokous.

— On joutavaa sinne asti mennäkään.

— Kun on kysymyksessä näin kallis asia, niin ei ole joutavaa mennä vaikka kuvernööriin. Ettekö aio ottaa asiaa esille kunnankokouksessa?

Hannes ei saanut mitään vastausta.

— Ettekö aio ottaa?

Ei mitään vastausta.

— Kysyn kolmannen kerran: ettekö aio ottaa? Haudan hiljaisuus. Hannes painoi hatun päähänsä ja lähti. Mutta esimies juoksi avopäin hänen jälkeensä ja huusi.

— Kuulkaa! Jos saatte Juuso Kalliolta luvan, niin sitten.

— Miksi Juuso Kalliolta?

— Hän se johtaa vieläkin lautakunnan asiat. Hänellä on vanha kokemus. Minä olen vain semmoinen varajäsen.

— Sillä rahallaanko hän teidät kaikki huikaisee? nauroi Hannes.

Mies pääsi nyt luo.

— Pelätkää sitä miestä!

— Miksi?

— Hän on ylen viisas.

— Viisas?

— Hän on ylen juonikas.

— Juonikas?

— Hän on ylen kostonhimoinen.

— Kostonhimoinen?

— Hän on ylen kavala.

— Kavala?

— Hän on ylen itserakas.

— No niin.

— Hän on täysi perkele.

— Perkele?

— Enkä minä uskalla tehdä mitään sellaista, jonka hän on kerran hylännyt. Se kirottu raha on noitakapine, jolla hän lumoaa talonpojat. Ne sanovat ja kehuvat, että sellaista viisasta ja järkevää miestä kuin heidän.

Juuso Kallionsa ei ole toista koko maaherran läänissä. Sillä hänellä on keisarin antama raha. Ja se on mahtia, jonka edessä meidän pienten pitää taipua.

— Taipua?

— Varsinkin teidän on syytä sitä miestä varoa. Elkää ruvetko reistailemaan! Ja mitä opettaja siitä miesrähjästä välittää, joka siellä konttaa lattioilla? Tottapahan vielä herkeää, kun aika tulee. Palatkaahan, niin jutellaan ja tehdään "plörö".

Hannes teki kädellään hylkäävän liikkeen ja meni.

Hän ryhtyi toisiin keinoihin. Kuvernöörin avulla tahtoi hän kunnan saada pakotetuksi kustantamaan "sedän" raajarikkoisten kotiin.

Juuri iloitsi hän tuosta toivotusta päätöksestä ja paperia käsissään piteli, kun Juuso Kallio saapui koululle. Hän näytti kiehuvalta padalta, joka pian kuumuudesta halkeaa.

— Katsokaapa tätä rahaa. Minä sanon: katsokaapa, sillä minä ylössanon lähemmän tuttavuuteni teidän kanssanne.

Kallio asetti rahansa Hanneksen silmien eteen.

— Mitä näette?

— Palasen kuollutta metallia, vastasi Hannes tuskauneena.

— Vai palasen kuollutta metallia! Sitten olette sokea ja kuitenkin ryhdytte vanhempianne laittamaan.

Kallio laski kylmän, kostean kätensä Hanneksen päälaelle, silitti sitä ja puhui:

— Te olette vielä lapsi, semmoinen pieni maitosuu.

Hannes ei ehtinyt saada selville, mikä olisi hänelle soveliain käytös tässä kiusauksessa, kun Kallio yht'äkkiä pingottui suureksi kuin aukaistu sateenvarjo ja lateli:

— Jokainen muu näkee tässä rahassa kunniamerkin, joka on lähtenyt keisarin omasta kädestä. Paikallinen esivalta sen minulle kirkossa Jumalan silmäin alla kaulaan ripusti… Ja kirkkoherra osotti minua seurakunnalle siellä alttarin edessä seisoessani ja sanoi: "ottakaat hänet esimerkiksenne rehellisyydessä, uutteruudessa ja kaikissa kristityn hyveissä! Amen." Mutta kaksikymmentäviisi vuotta olenkin nuhteettomasti kunnan rahoja hoitanut, rakkaudella vaivaisia tukenut, leskein ja orpoin kyyneleet kuivannut, olen… — Kallio oli itkeä — uhrannut itseni yhteishyvän eteen. Ja kun minä olin lautakunnan esimiehenä, hoidin minä asiat niin tarkasti, että pitäjäläisten ei tarvinnut maksaa veroja… juuri mitään. Oi, se oli kultaista aikaa ja sitä kuntalaiset vieläkin muistelevat jonain kovasti toivottuna, mutta aina palaamatonna kulta-aikana.

— Mitä se minuun kuuluu? kysäsi Hannes.

— Vain niin paljon, että lapsi saisi ymmärrystä kunnioittamaan niitä, joille kunnia tulee. Ettekö itsekin ymmärrä, että olette minun rinnallani vain poikanulikka? Ja kuitenkin te rupeatte minua mestaroimaan. Huuti seminaristi, sanon minä.

Hannes tuskastui, mutta hillitsi itsensä.

— Ettekö ymmärrä, ett'ette te ole mikään pitäjän johtomies, mikään sellainen henkilö, jonka täällä sallitaan asioita järjestää makunsa mukaan? Ja teidän lähin isäntänne olen minä. Tietäkää se!

— Toivoisin, että esimies ei liiaksi kuumenisi…

— Te nyt kirjoittelette kuvernööriin rampojen asiamiehenä ja laitatte kunnalle senkin seitsemät maksut. Täällä on jo kallis vaivaistalo kuin Imatran hotelli, täällä on jo pappila kuin Iisakin kirkko, täällä on jo komeat kansakoulut kuin ruhtinaiden linnat, täällä on jo kuusi nälkäistä seminaristia suuria palkkoja nauttimassa, täällä on jo paratiisin ihanuus minusta, mutta ei teistä.

— Eikö esimiestä ole säälittänyt tuo miesraukka? Omatuntoni ei antanut minulle rauhaa ennenkuin ryhdyin hänen puolestaan puhumaan. Siivosti käännyin ensin nykyisen lautakunnan esimiehen puoleen ja pyysin hänen apuaan, jotta onneton kunnan kustannuksella laitettaisiin raajarikkoisten kotiin. Mutta hän ei antanut minulle mitään lupaan. Silloin vasta kirjoitin kuvernöörin virastoon, sillä yhteiskunta on velvollinen onnettomia holhoomaan. Me, jotka olemme terveitä, teemme vain hyvin pienen lähimäisen rakkauden työn, jos maksamme kukkarostamme jonkun markan kärsivien kanssaihmistemme puolesta. Puhuitte äsken olleenne vaivaisten tukena. Tämä miesrukka on vaivaisista vaivaisin. Jos kerran sydämenne on vaivaisille ja köyhille lämmin, niin teidän täytyy häntä sääliä. Ettekö todellakin sääli häntä? Tietystihän säälitte?

— Eläin kuin eläin. Sattui vain saamaan ihmisen haamun.

— Annan teille anteeksi puheenne. Sillä näen että olette kovin tulistunut. Minä tein vain sen, mitä omatuntoni vaati.

— Ja minä sanon, että minun omatuntoni vaatii säästämään kunnan rahoja, että riittäisi palkata kallispalkkaisia kansakoulunopettajia ja saada heidän tähtensä sappitauti.

Hannes lähti pois huoneesta. Juuso Kallio seurasi perästä ja haukuskeli:

— Lautakunnan esimies kertoi minulle varottaneensa teitä rupeamasta reistailemaan. Oli käskenyt kysymään minun neuvoani. Mutta minut sivuutti herra seminaristi, minut, jota keisari ei ole sivuuttanut. Kun tarkalleen asiaa tutkii, on tässä Hänen Majesteetinsa halventamista. Sillä tämä on samalla loukkaus häntäkin kohtaan. Minä sanon, että te olette juonittelija eikä teille hyvin käy.

Hannes otti luokassa liidun ja piirsi suurelle taululle aasin hirveän pitkine korvineen ja sortuukkiin puettuna, asetti otsalle kuhmuisen hatun ja koetti jäljitellä yhdennäköisyyttä Juuso Kallion kanssa. Ja kuvan alle hän kirjoitti:

— Tässä on herra ja narri yhdessä ainoassa olennossa. Kallio huomasi kujeen, tempasi keppinsä lyödäkseen Hannesta. Mutta Hannes ehti ennemmin. Pani kepin palasiksi ja viskasi kappaleet aukinaisesta ikkunasta pihalle.

— Nyt teit sen viimeisen teon! Rovasti-vainajan lahjakepin katkoit, ärjyi Kallio.

Mutta Hannes levitti kuvernöörin päätöksen Kallion silmien eteen ja puhui rauhallisesti:

— Tämä paperi on rakkauden aikaansaama. Mutta tuo herra esimiehen raha kylmän viekkauden. Menkää nyt kotiinne harkitsemaan, kumpi on arvokkaampi esivallan antamana, tämäkö päätös, joka erään liian paljon kärsineen lähimäisemme saattaa kelvolliseen hoitoon, vaiko tuo rahanne, jolla ylpeilette ja talonpoikia pimitätte!

Kallio oli kuin siihen paikkaan jähmettynyt.

— Tämä maksaa vielä opettajalle kalliisti, puhui hän ja lähti.