XX LUKU.

Oltiin helmikuussa. Aurinko paistoi. Hanki hohti. Miljoonat lumikristallit siinä välkkyivät. Oli pakkanen niin että reen jalas narisi ja kenkä ihmisen kävellessä keskusteli omalla tavallaan tien pohjan kanssa, joka oli kovaksi ajettu. Pohjolan talvi oli nyt korkeimpaan ihanuuteensa päässyt, noussut sille kylmän ja jään, lumen ja pakkasen huipulle, josta ylimielinen ja virkeä kevät oli sen suin päin alas viskaava. Mutta vielä se tanakkana nyt istui valtaistuimellaan, joka oli rakennettu jääkristalleista.

Hannes oli lopettanut päivällisensä Karvisessa, ja istui paperossia poltellen. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa huoneen pehmeässä lämpimässä. Ja hän mietti sitä, että hän oli todellakin rohjennut astua rinta rintaa, silmä silmää vasten rovastin kanssa siinä isänmaan suuressa kysymyksessä. Hän oli kulkenut pitkin pitäjästä, herättänyt ja valveuttanut. "Kiellettyä" kirjallisuutta oli hän jakanut tukuttain, puhunut parhaansa mukaan julki sen, minkä oikeaksi uskoi. Hän kielsi myöntymästä mihinkään, mutta rovasti neuvoi aivan päinvastaiseen. Rovastia ei hän suinkaan tuominnut, sillä arvattavasti rovasti luuli parhaaksi maalle ja kansalle sen, mihin hän neuvoi. Sillä kallis heille kummallekin täytyi sen asian olla, jonka puolesta puhuivat ja toimivat.

Maikki oli perustanut koulupiirin naisten kanssa ompeluseuran, missä vaatteita ommeltiin köyhille kansakoululapsille. Nuorisoseurassa touhuttiin. Orjasaaressa oli siis valistus jo raapaissut tulen ensimäiseen lamppuunsa.

Kaikkea tätä Hannes mietti, kun Maikki tuli huoneeseen, istahti hänen syliinsä, kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli ja sitten puhui:

— Nyt sinun, rakas Hannes, täytyy se tehdä…

— Oi, armas! Se on minusta niin sanomattoman vaikeaa…

— Mutta minun tähteni… teethän?

— Olkoon menneeksi!

— Mene nyt tupaan! Hän on siellä yksin. Hannes meni tupaan. Ja tapasi siellä emännän yksin.

— Hyvää päivää, toivotti Hannes. Emäntä ei vastannut, vaan kääntyi poispäin.

Minä tulen hyvin vaikeassa asiassa. Mutta luulen silti voittavani, sillä tunteehan emäntä niin paljon raamattua… Nähkääs, onko soveliasta, että Juuso Kallio on yhtenään täällä… naapurit siitä puhuvat pahaa… viattomat lapsenne saavat siitä kärsiä. Kun nekin näkevät teidät sylitysten… hyi, se on likaista!

— No entä sitten? kivahti emäntä.

— Niin että heittäkää pois se hyväily!

— Mutta mitä sinä itse Maikkia sylissäsi pitelet? Minulla kai on oikeus tytön äitinä sitä kysyä.

— Jos olisitte ollut Maikille oikea äiti, niin sen olisitte jo aikaa sitten saanut tietää…

— Olenhan minä saanut sen tietää, kun olen avaimen reiästä vakoillut.

— Olisitte saanut tietää, että me olemme lupautuneet toisillemme…

— Ja minä ja Juuso Kallio olemme myös lupautuneet toisillemme.

— Mutta teillähän on pieniä, turvattomia lapsia…

— Kyllä talo lapsensa elättää.

— Mutta teillähän on vielä laissa määrätty suruaika…

— Ketä minä oikeastaan surisin?

— Entistä miestänne.

— Karvistako?

— Niin.

— Häntä, joka minua kuumilla hiilillä kidutti, joka silmäni sameiksi itketti, joka päivän levon ja yön rauhan minulta riisti, joka kuoli pirun kemuissa puukko kyljessä omien syntiensä satuttamana?

— Mutta onhan emännällä hänen kanssaan kuitenkin monta lasta.

— Lapsista pitää talo huolen. Minun sydäntäni lämmittää yhtä vähän Karvisen isännän muisto kuin jääpuikot tuolla ulkona tätä tupaa.

— Juuso Kallio persoo emännän muassa vain rahoja…

— Hitostako sinä sen tiedät?

— Kyllä arvaan.

— Elä sekau meidän asioihimme. Ja rukoilisit ja selittäisit raamattua sielläkin nuorisoseurassa, etkä maailmallisia lorisisi, niin se olisi toista. Siellä te vain koululla tanssitte. Mutta kyllä siitä herkeätte.

— Ei siellä ole muuta tehty senlaatuista kuin lopuksi hiukan leikitty.

— Elä valehtele! Eläkä tule minua neuvomaan! Kiitä, että saat ruokaa meidän talossa.

— Emäntä menee taas liiallisuuksiin.

— Ja vävypoika menee myös. Pidetään yhtä aikaa kahdet häät.

Emäntä nauroi, löi käsiänsä yhteen ja käyttäytyi kuin mielipuoli.

— Ja sitten on Karvisen talossa kerrankin iloa! huudahti hän vielä ja pyöri kantapäillään laulaen:

"Tääll' on iloa ja riemua, täällä häitäkin juodaan."

Hanneksen täytyi väkisinkin naurahtaa ja mennä matkaansa.

Kun opettaja iltapäivällä valmistautui koululla seuraavan päivän tunneille, saapui Juuso Kallio sinne. Taas oli hän kuin kiehuva pata, joka uhkaa räjähtää. Hannes huomasi kohta, että nyt on taas esillä hyvin ikävä ja vastenmielinen kohtaus. Ja arvasi kyllä syyn.

— Mitä kirjat tietävät? kysyi Juuso nenäkkäästi aluksi.

— Paljon hyvää tietävät… sovinnosta ja sopusoinnusta puhuvat… mutta riidan ja nurjuuden kieltävät. Tässä on juuri esillä sellainen opetus, että…

— Miksi sitten aina riitelemään laittaut, vaikka niin jaloja opetuksia luet? Miksi?

— Minäkö tahallani riitelisin!

— Juuri sinä! Ennen sinun tuloasi täällä ei osattu riidellä. Mutta kun sinä tulit, niin riidat ja torat syntyivät kuin itsestään. Ja yksi isäntä sai jo henkensäkin heittää…

— Minunko tähteni?

— Sinä hänet köyritansseihin kuljetit. Muuten olisi ollut täällä koululla.

— Mutta ell'en minä olisi tänne koululle kutsunut häntä, niin olisi ollut siellä tanssissa. Sillä aina kuuluu niissä käyneen.

— Ja miten minua olet koettanut häväistä? Olet parjaillut minua Karvisen emännälle. Tahdot kai koko koulun johtokunnan surman suuhun… toiset tapetuiksi… toiset häväistyiksi… toiset…

— Pitääkö meidän kesken taas olla raaka kohtaus?

— En anna silmilleni hyppiä. Ennen sinua ei täällä riidelty.

— Vaan oli Juuso Kalliolla rauhoitettu tilaisuus kalastella sameassa vedessä… onkia sieltä vaikka rintarahoja "rehellisyydestä". Niinkö?

— Julkeatko taas loukata. Hänen Majesteettiaan?

— Oletteko todella niin suurhullu, että luulette itsenne olevan yhtä korkealla kuin mainitsemanne henkilö?

— Raha on hänen antamansa.

— Ainoastaan hänen nimessään annettu. Ja siinä on tapahtunut surkuteltava erehdys. Rahan pitäisi olla kokonaan toisen miehen rinnassa.

— Ehkä sinun omassa rinnassasi? Niin tietysti. Mutta kun et saa tällaista rahaa elämäsi päivinä, niin tahdot tyytyä Karvisen perikunnan rahoihin. Niinhän?

— Se, joka niihin rahoihin näppinsä kurottaa, on juuri Juuso Kallio.

— Ota sinä osasi, ja minä otan osani! Ja sillä hyvä!

— Mutta nyt häpäisee herra esimies sekä Karvisen emännän että koko talon…

— Nyt päästit huuliltasi myrkyn, jonka itsellesi syötän. Sinä juuri häpäiset siveän ja puhtaan neidon, Karvis-vainajan silmäterän… hänen lemmikkilapsensa Maikin… Mummot jo haastavat… ja avaimen reiästä olen minäkin nähnyt…

— Suusi kiinni, lurjus!

— Nyt me koetamme voimamme. Sinä elät irstaisuudessa Maikin kanssa…!

Hannes kävi miestä kohti. Mutta hillitsi itsensä.

— Jos huoneessa tahdotte olla, niin siivotkaa suunne!

— Minä olen koulun esimies ja voin sinut ajattaa täältä poliisilla pellolle. Mitä sinä mies hommaat laillista esivaltaasi vastaan? Rovasti on siitä kummastellen puhunut. Mutta minä en pitkää aikaa kummastele. Minä sinut tästä huoneesta pian laitan sinne, missä ei kuu kumota eikä päivä paista… minä kutsun tänne punatöyhtöiset herrat pitämään tarkastusta… Ja silloin!

Juuso Kallio löi näppiään ilmassa.

Hannes kalpeni ja puhui tukahtuneella äänellä:

— Santarmit…?

— Juuri ne!

— Vajoaisitteko niin alas?

— Olet jakanut kirjoja… pitänyt puheita… Minä olen aina ollut vähän niinkuin sarvipää, herra seminaristi.

Juuso Kallio nauroi ilkeästi ja äänekkäästi.

— Tulehan toistekin minua haukuskelemaan! huuteli hän mennessään.

— Vajoaako Suomen kansakoulun johtokunnan esimies ja kaksikymmenviisivuotias kunnallislautakunnan esimies niin alaalle? huusi Hannes hänen jälkeensä.

— Vajoaa! vastasi Kallio, ilkkui ja meni. Hanneksen silmissä kamari mustaksi muuttui. Siinä oli jo vankikomeron tummuutta ja pimeyttä ja ummehtunutta ilmaa… haisi niin jumalattoman pahalle huoneessa Juuso Kallion jälkeen.

— Oi, kansani, sentään! Mitä mätämunia keskuudessasi ruokit? Nuo tuollaiset ovat kyykäärmeitä, jotka oman sydänveresi kuiviin imevät… huokasi Hannes.

Hän ryhtyi kohta varokeinoihin. Poltti kaiken "kielletyn" ja odotti sydän kurkussa santarmien tuloa.

Mutta eivät ne tulleetkaan. Santarmien mustaan kirjaan oli Hannes vain merkitty "epäiltävänä" henkilönä.