← Table of contents
Opettaja

XXVII LUKU.

Reading edition

Hannes oli juuri saapunut kotiinsa nimismiehen luota, jolle hän oli jättänyt lopulliseksi toimeksi tehdä parhaan ymmärryksensä mukaan Juuso Kalliolle. Sitovia todistuksia oli ilmaunut, sillä muitakin velkakirjoja Karvisen pesästä oli oudoilla teillä.

Mutta asiasta ei Juuso Kallio mitään aavistanutkaan.

Nimismiehen luona oli ollut puhetta, miten suurlakon jälkimainingit täällä takalistoilla vyöryvät. Metsät olivat ruvenneet elämään niiden lyöminä ja salot heräsivät outoon jyrinään, tahtoen nekin jyristä omilla äänillään. Kaikki vanha tyytymättömyys rahvaassa nousi nyt suuhun ja kuohuili vihaisina puheina. Koko Ylä-Karjalan "musta kansa" oli ärtynyt ja kohotti pelottavana päätään. Pappeja uhattiin, kansakoulut aiottiin lyödä lukkoon ja kaikki verot poistaa. Se oli sitä takalistojen pimeimmän väen "vapautta". Ja täyttä kurkkua huudettiin, että nyt saadaan itse tehdä mieluiset lait. Pelottavia miesryhmiä kulki teillä, jotka tyytymättömistä kuohuivat.

Muutamassa seurakunnassa oli kunnallislautakunnan esimies eksynyt tämän "mustan kansan" johtajaksi.

— Nyt tarvitaan tiukka järjestysvalta. Kokekaa tekin siellä omalla puolellanne niitä rauhoittaa! oli nimismies Hannekselle hyvästellessään puhunut.

Nimismies tässä liikkeessä näki yksinomaan "mustan kansan" ärtymistä. Mutta Hannes ymmärsi, että juuret ovat syvemmällä. Se oli kansan vapauden harrastus, joka täälläkin kuohuu, ja vain pieni haara siitä on "mustan kansan" harhaisku. Monet vuodet oli oltu kuin ummehtuneessa, kiinnisidotussa säkissä. Nyt oli säkki avattu ja sieltä kurkistivat ulos kirkkaaseen ilmaan kansan kalpeat kasvot, joita äkkinäinen valo huikaisi. Ja siitä huikaisusta tämä melske ja kohina, tämä jymy ja uhmailu… mutta sitä ei jaksanut nimismiehen virkavaltainen sielu tajuta.

Omasta puolestaan oli Hannes riemusta juopunut.

Maali, jota hänkin oli takaa-ajanut, oli saavutettu. Suomi oli vapaa. Kansa oli nostettu valta-asemaan. Hurraa…! hurraa…!… hurraa…!

Samassa ilmestyi Holopainen hänen kamariinsa, hänkin huusi "hurraa" ja puristi Hanneksen luisiin käsiinsä. Ja sitten hän iloisena huudahti:

— Nyt on se suuri talonpoikien kapina alkanut! Parin päivän takaa on meillä talonpojilla iso kokous, jossa pappien palkkausjärjestelmä kumotaan. Pastorille annetaan kyllä hänen osansa, sillä se ei olekaan niin suuri ja hän on kansan mies. Yhteinen toivomus on että sinä tulet kokousta johtamaan…

Holopainen veti esille hyvin paksun lompakkonsa, painoi pöytään Hanneksen nenän eteen sadan markan setelin ja puhui:

— Tuon saat palkaksesi, jos tulet.

— Onko teillä aikomus myös kouluja hätyyttää?

— Tämä koulu suljetaan ja kaikki muut, paitsi kirkonkylän. Mutta elä sinä pelkää jääväsi leivättä! Kansa on valinnut sinut kirkonkylän koulun opettajaksi.

— Mutta mitä aiotte koulutaloilla tehdä?

— Niistä sitten jäljestäpäin päätetään. Papeilta otetaan myös pois puustellit.

Holopainen nauroi hyvin hyvillään.

— Mutta millä voimalla nämä teette?

— Nyt on kansalla valta. Herrat pois peräsimestä!

— Ettekö ymmärrä, että siten menette lain ulkopuolelle?

— Lain laatii kansa.

— Laatikoon vain. Mutta ensin on vanha laillista tietä kumottava. Papit ja puustellit ja koulut seisovat lain tukevalla pohjalla.

— Entä se palkkausjärjestelmä? Seisooko sekin?

— Silläkin on muodollinen laillisuus.

— Mikä on?

— Lain muoto.

— Sitäpä en ymmärrä.

— Se tahtoo sanoa että se on päässyt voimaansa täysin laillista tietä.

— Se on tullut meille viekastelun tietä.

— Mutta laillisesti se on kumottava.

— Me sen kumoamme!

— Mutta siihen tarvitaan myös rovastin suostumus.

— Jos hän ei hyvällä suostu, niin me pakotamme…

— Tulette siis käyttämään ruumiillista väkivaltaa?

— Käytämme, jos ei muu auta. Tässä on mies, jolla on leveä rinta. Ja minä olen kaivaten sitä hetkeä odottanut, jolloin tästä asiasta siellä pappilassa saan seisoa rovastin kanssa nenätysten.

— Vieläkö vävynne kulkee rovastin asioita?

— Minä annoin pojalle selkään, hän teki katumuksen ja tekee nyt niinkuin minä käsken.

— Mies taitaa olla pehmyt.

— Mikä muu auttaa? Ihminen pehmenee minun edessäni.

Se oli taas pankki-Holopainen, joka puhui.

— Korjatkaa pois setelinne! En puutu, en tartu puuhiinne. Ja sanon teille, että jos laittomuuksiin ryhdytte, niin sitä vielä katkerasti kadutte, sillä nyt taas on Suomessa laki voimassa.

— Vieläkö petyin sinusta? Olet kummallinen mies. Mutta tässä on luja nyrkki ja varo sinäkin sitä…!

Holopainen näytti luista kouraansa ja oli nähtävästi hyvin vihainen.

— Isäntä laskee leikkiä…

Samassa paukahti nyrkki Hanneksen pöytään. Se meni halki. Maikki syöksyi säikähtyneenä katsomaan.

— Isäntä maksaa toisella kerralla pöydän…, puhui Hannes tyynesti.

— Siinä on jo maksu! ärjäsi Holopainen, jätti satamarkkasensa pöytään ja lähti.

Holopainen meni Juuso Kallion luo.

— Onko sinussa, Juuso, enään ollenkaan talonpoikaa? Muistatko, että rengistä aloit? kysyi Holopainen aluksi Juusolta.

— Mitä tyhjää härnäät!

— En härnää. Mutta muistutan sinulle, että sinä olet yhtä luuta ja lihaa meidän kanssamme. Pyrkivät sinusta kyllä tekemään herran ja rahankin rintaasi laittoivat. Sauva kädessä kuljet ja herrastakissa käyt, mutta sittenkin olet talonpoika. Heitä pois se herrain hännysteleminen ja rupea meidän talonpoikien johtajaksi! Kokouksia olet tottunut pitämään, olet kynänkäyttäjä, tunnet pykäliä ja parakraahveja, rupea meidän mieheksemme!

Juuson silmät leimahtivat: Oliko tässä hyvä ja antava apaja?

— Että mitä tarkoitat?

— Oletko herra vai talonpoika?

Juuso häkälteli, nosteli sorttuukinsa helmoja ja käveli kuin kuumilla kivillä.

— Puhu asiasi selvemmin!

— Nyt on kansalla valta ja herrat pois ja herrain palvelijat…!

Juuso säikähti, kävi kalpeaksi ja huusi:

— Aiotko uhata?

— En suinkaan. Tulin kuiskaamaan sinulle korvaan, että me maksamme sinulle hyvin — saat sata markkaa — kun pidät ylihuomenna kokouksen, jossa se kirottu pappien palkkausjärjestelmä kumotaan…

Juuso riemastui, mutta kävi kylmäveriseksi ja tinki.

— En rupea sadasta, sillä se on vaarallinen kokous.

— Paljonko vaadit?

— Kaksisataa vaadin. Niin sitten.

— Voi h—vetti, kun olet kallis! Olet helpolla tottunut rahaa saamaan. Mutta me maksamme. Sillä tässä on kysymyksessä meidän talonpoikien valtakysymys: mekö vai herrat voitamme?

— Niin on. Talonpoika olen minäkin. Ja kärsin yhdessä teidän kanssanne. Nyt siis aiomme hyökätä rovastin kimppuun —?

— Niin juuri… juuri niin. Niinkuin torveen puhuit… rovastin kimppuun käydään, niin että jyrisee… Pastori-raukka olkoon rauhassa. Se on siivo ja hiljainen mies. Mutta se valkotukkainen piispa… se viini keisari… juuri sen kimppuun me käymme… että… että… roiskis!

— Nyt on kansalla valta!

— Nyt on kansalla valta! säesti Holopainen riemastuen Juusoa.

— Meillä se nyt on valta… meillä talonpojilla…, änkytti Kallio.

— Niin… meillä sorretuilla… köyhillä talonpojilla! vakuutti Holopainen.

Juuso haki esille viinapullon, sokeria ja kylmää vettä.

Ja siinä sitä sitten juotiin takaliston vhiskyä.

— Onko kokouksessa muita asioita? kysyi Juuso.

— On. Kansakoulut suljetaan!

— Ne joutavatkin! Rahaa vievät jumalattomasti ja herroja kasvattavat.

— Verot poistetaan!

— Juuri minun ohjelmani! Ryypätään oikein keisarin kotka!

He kaatoivat suuret ryypyt kurkkuunsa.

— Muistatko, Holopainen, sitä ihanaa aikaa, kun minä olin kunnallislautakunnan esimies?

— Miksi en muistaisi.

— Kun ei ollut veroja juuri mitään…!

— Se oli ihana aika. Sinut nostamme jälleen johtoon.

— Ja silloin koulutkin loppuvat.

— Lupaatko sen?

— Lupaan.

— Papeilta otamme myös puustellit.

— Otamme! Voi, kuinka sydämeni riemusta hyppää!

— Meitä on tässä kaksi suurta ja onnellista. Ja tästä puoleen olemme me pitäjän johtajat, puhui pankki-Holopainen, nousi ja löi näppiä.

— Kuule, Holopainen! Minä olen aina ollutkin herrain karvain vihollinen ja ehta talonpoika sydämen pohjalta. Olen vain vetänyt herroja nenästä ja heitä hassuttanut. Tekeytynyt tämänkin rovastin ystäväksi, mukamas… mutta nyt se näkee minussa ystävänsä. Ja olen pohjaltani koulujen synkkä vihollinen kuin itse isä perkele, vaikka olenkin muka tämän kasarmin täällä esimies… näes… herrat panivat siksi, kun luulivat minun ystäväkseen. Minä niitä juupeleita olen pahasti pettänyt… oikein summamutikassa pettänyt!

Juuso nauroi. Holopainen nauroi. Sitten he puolijuopuneina syleilivät toisiaan, tanssivat kierroksen kamarissa ja nauroivat silmät vesissä.

Siinä oli todellakin pari iloista miestä.

Juuso Kallio oli jo huomannut, että herrain hännysteleminen ei häntä enään vetele… pitää nyt alkaa toisesta päästä: talonpojista. Ja niiden hartioilla hypätä taas johtajan satulaan, hypätä ja alleen murskata sekä rovasti että opettaja Kauppi, sekä koulut että pappilat, sillä sisimmästä sydämestään oli hän vain sittenkin musta talonpoika, jonka rintaan esivalta erehtyi mitaliin lyöttämään.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings