IX LUKU.

Sinä aamuna, jona koulun piti alkaa, ilmestyi Hanneksen kamarin oven pieleen tuo sama Lois-Maija, joka oli ollut niityllä. Siinä se seisoi nyytti kädessä.

Hannes arvasi asian, mutta kysyi sitä tavan vuoksi.

— Tämän koulun isännöitsijä minut tänne laittoi. Isäntä Karvinen sanoi opettajan aikoneen ottaa minut tähän koululle vahtimestariksi.

— Eikö Maija enää Karvisessa asukaan?

— Enhän minä, kun se emäntä hupsii.

— Onko Maijasta olijaa tähän koululle? Koulun seinissä on raamatun lauseita, kun osaa niitä lukea.

Maija punastui ja hätääntyi. Mutta Hannes ei ollut mitään huomaavinaan.

— Kyökissä saatte asua ja siitä hyvästä lämmittää ja siivota minun kamarini. Osanneehan Maija tehdä käsityötä?

— Jo toki.

— Sillä ansaitsette leipänne.

Hannes katsoi naista tarkemmin. Sen olennossa oli jotain kevyttä ja huoletonta, ylimielistä ja surutonta. Eikä se suinkaan ollut ruma.

Maija jo keimaili ja koetti hymyillä.

— Toivoisin että tämä koulu Maijaakin opastaisi johonkin parempaan.

Hymy katosi Maijan huulilta. Hän meni kyökkiin nyyttineen. Ja tuli hetken takaa uusi vasta kädessä opettajan kamaria lakaisemaan.

Hannes lähti aamiaiselle Kähköseen sinne suuren pöydän ääreen.

Lapsia alkoi koululle saapua. Harvoilla heistä oli isä tai äiti mukanaan.

Jo ensimäisenä koulupäivänä kirjoitettiin koulun nimikirjaan lähes neljäkymmentä oppilasta. Ja seuraavina päivinä tuli lisää.

Ei siis koulua suinkaan vihattu, vaikka Hannes oli pahasti pelännyt. Mutta siitä piirin kunnasta, missä pankki-Holopaisen talo oli, ei ollut yhtään lasta.

Esimies Kallio oli kannatuttanut tuolin kodistaan luokkaan, jotta hän siellä voi istua kuulemassa ja katsomassa koulun menoa.

Hän oli nyt opettajan äkäinen vihamies. Entisen kalanluisen kepin sijasta oli hänellä nyt paksu visasauva. Lapset tuota hänen rahaansa erityisellä innostuksella katselivat, niin että monesti ensi päivinä sen vuoksi häipyivät pois opetuksen kulusta. Ja Kallio sillä silloin tahallaan leikitteli kuin näyttelisi koiranpenikoille sokuripalasta. Se ainainen, siunattu raha!

Jo toisena päivänä antoi esimies opettajalle muistutuksen, että koululapset eivät tervehdi häntä.

Kolmantena päivänä huomautti hän, että opettajan pitää muistuttaa lapsia pyyhkimään jalkansa, etteivät kanna sisälle multaa.

Neljäntenä päivänä, että lapset valavat juomavettä eteisen lattialle.

Viidentenä päivänä, että ulkohuonetta on sotkettu.

Kuudentena päivänä, että pihalta pitäisi korjata lastut halkosuojaan. Ja silloin hän erityisesti kehui Hannekselle täsmällisyyttään ja järjestystään.

Ensi viikkoina istui hän luokassa kuin joku ilkeä painajainen opetusta raskauttaen.

Viimeksi lämpimänä päivänä hän nukkui siihen istualleen, kuorsasi ja lapset nauroivat.

Hannes otti laulua. Soittokone pani fortissimon. Lapset lauloivat. Kallio hypähti säikähtyneenä ylös, katseli hetken hätäillen ympärilleen, mutta selvisi pian.

Hän meni tarkastamaan lukujärjestystä.

Aivan oikein! Laulua siinä oli tällä tunnilla.

Seuraavana päivänä kuulee Hannes ulompaa puhetta. Hän heristää korvansa. Siellä on Kallio ja Maija.

— Maija noutaa koulun vinniltä toiset ikkunalasit, kuuluu Kallio puhuvan.

— Nytkö jo? Mitä varten? kysyy Maija.

— Pitää panna jo toiset ikkunat paikoilleen.

— Miksikä nyt jo?

— Ett'ei opettaja ikkunoita auki pitämällä laske taivaalle lämmintä ja polta turhaan kunnan puita.

Hannes oli antanut lämmittää suojia, kun seinissä oli tuo hirvittävä kosteus, joka joka yö toi mukanaan päänkivun, ja päivisin pitänyt ikkunoita auki, jotta huoneet kuivuisivat.

Muutenkin olivat ilmat vielä aivan lämpöiset.

— Mutta mitä opettaja sanoo? kuuluu Maijan ääni.

— S'on minä, joka määrään tällä talolla! vastaa Kallio.

Hannes ehätti luo.

— On toki minulla lupa saada raitista ilmaa, huomautti opettaja.

Kallio levitti kätensä ja puhui:

— Kernaasti minun puolestani ulkona… metsässä… niityillä… mäkilöillä…

— Ja myös asunnossani.

— Menee liian paljon puita. Lämmittää äkyytätte nyt huoneita niin, että ihmiset sisällä raukeevat ja nukkuvat siitä paahteesta.

— Vai sen tähden. Mutta minä se määrään, milloin tuohon ikkunaan toiset lasit pannaan.

— Ennen teidän tuloanne ei täällä osattukaan riidellä.

Kallio kutsui johtokunnan koolle ja se antoi määräyksen, että koulun puita ei saa turhaan polttaa.

Hannes ei voinut muuta kuin nauraa heidän lapsellisuudelleen. Siitä he pahastuivat. Ainoastaan Karvinen nauroi mukana. Kallio antoi Hannekselle virallisen muistutuksen, että johtokunnalle ei saa nauraa.

Muutamana päivänä tuli Kallio koululle ja tapasi kynttilän Hanneksen pöydällä.

— Aikooko opettaja polttaa kynttilää?

— Mitä sitten?

— Öljyvalo se kuuluu palkkaetuihin. Vain suuremmat herrat kynttilöitä polttavat.

— Onko valossakin sääty erotus?

— On tok'. Mökissä salolla polttavat vielä pärettä. Tämä on tietysti otettu koulun laskuun?

— On se yksi kynttilänaula.

— Sellaista herrastelemista kunnan varoilla! Minä en raahdi öljyäkään polttaa, vaan pimeän tullen panen maata. Eikö se sopisi opettajallekin, jos tahtoisi kunnalle mieliksi olla?

— Ettäkö mököttää pimeässä?

— Mitä siinä maatessa on mököttämistä?

— Kun ei saa unta. Otin tuon kynttilänaulan nyt siksi, kun ehdin öljyvalot laittaa.

— Koulun menosäännössä ei saa olla mitään ylimääräisiä menoja. Voisitte sanoa esimerkiksi, että teidän pitää aina saada polttaa kynttilää, jos nyt sen sallisimme. Tähän tarvitaan erityinen kunnanpäätös.

— Ei yhtään tarvita!

— Tarvitaanpa! Kunnankokouksen pöytäkirjan otteella ilmoitamme teille, että ette saa polttaa kynttilää.

Silloin jo Kallio lähti. Hannes antoi hänen mennä.

Asia menikin kunnankokoukseen. Ja kunnankokous päätti yhtenä miehenä, että Orjasaaren opettajalle ei kunta kynttilöitä osta. Pöytäkirjan ote tuli päätöksestä Kallion käden kautta Hannekselle, joka nyt sille nauroi yksinään, kun ei uskaltanut muiden nähden nauraa.

Sillä ne voisivat tehdä kunnankokouksessa päätöksen, että kunnalle ei saa nauraa.

Muistutuksia satoi edelleen Kalliolta. Niitä tuli kaikista mahdollisista seikoista. Mutta Hannes pysyi tyynenä.

Lopulta Kallio väsyi eikä tullut enää luokkaan. Hänen tuolinsa pysyi siellä vain pahana muistona.

Lapsetkin sitä kaartaen kiersivät.

Lois-Maijan välityksellä nyt Kallio vakoili.

* * * * *

Oli äidinkielen tunti. Varttuneemmilla oli sisälukua, nuoremmilla kirjoitusta. Kolmas ja neljäs osasto — täällä oli ennen kirkonkylän koululla olleita oppilaita — luki "Maamme kirjasta" isänmaasta, toinen ja ensimäinen osasto kirjoitti erikorkuisiin väleihin sananlaskuja: "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto" ja "Oma maa mansikka, muu maa mustikka". Raikuvalla lasten äänellä he kuorossa ensin vihkoistaan nuo sananlaskut lukivat, opettajan viivottimella tahtia lyödessä. Ja kun ne oli ulkoa opittu, alettiin kirjoitus vihkossa olevan mallin mukaan.

Sillä Hannes koetti välttää pelkkää koneellista yksinäisten kirjainten jäljittelemistä.

Kirkas syyskuun loppuaurinko heitti luokkaan tulvan lämpöä ja leikkivää valoa ja kauniin luonnon ympärillä puki loistavaan värihohtoon, siihen kirjavaan loistoon, mikä on mahdollista vain syyskuussa, jolloin värit ovat runsaimmillaan, silloin kun elämä ja kuolema oman karvansa näkyviin tahtoo. Keltaista, punaista ja niiden välistä moninaista vivahdusta, vihreätä kymmenenkin laatuista, sinistä ja sen eri seotuksia näkyi kaikkialta silmään mustanharmaalla pohjalla, jonka muodostivat kynnetyt pellot, lakastunut lehto, syksyinen maankamara ja kivikoiset mäet.

Mutta auringon loisto antoi kaikelle tälle kullankellervän vernissan ja kaunisti luonnon jo riutuneita kasvoja.

Tunne syttyi Hanneksen sielussa palamaan. Hän kutsui lapset ikkunan luo ja käski heidän katsoa ulos. Laulettiin sitten reippaasti: "Olet maamme armahin Suomenmaa, ihanuuksien ihmemaa".

Sitten saivat lapset mennä paikoilleen. Nyt kysyi Hannes:

— Voipiko joku sanoa, mikä noista ikkunoista niin kauniina näkyy?

Nousi ylös kymmenkunta sormea. Hannes kysyi Karvisen pieneltä tytöltä, ja se vastasi reippaasti:

— Isänmaa.

Nuokin, jotka eivät tienneet, kääntyivät ihmeissään "isänmaata" katsomaan.

— Millainen on meidän isänmaamme?

Nyt nousi jo pystyyn parikymmentä sormea. Hannes kysyi Kähkösen pikku pojalta, jonka kieli sammalsi.

— S'on kaunis, ilmoitti poika.

— Äärettömän kaunis, vahvisti Hannes syvällä rintaäänellä, joka näytti menevän lasten veriin saakka.

— Mutta mitä pitää meidän tälle isänmaalle tehdä? Joku yläosastolainen viittasi, Hannes kysyi siltä.

— Rakastaa, kuului vastaus.

— Mutta miten me sitä rakastamme?

— Kun teemme työtä sen eteen.

— Miten talonpoika voi sen eteen tehdä työtä?

— Kun tulee sota, niin menee ja tappelee sen puolesta.

— Mutta entä silloin, kun ei ole sotaa?

— Viljelee soita ja rämeitä.

— Jolla on voimia mennä niin pitkälle, on hyvä. Mutta isänmaan eteen tekee työtä silloinkin, kun oman jo perkatun peltonsa kelvollisesti hoitaa ja muuten kunnon ihmisenä elää. Tällöin talonpoika kuokalla ja auralla taistelee isänmaansa puolesta. Ja se taistelu on yhtä hyvää kuin miekalla taistelu — paljon parempaakin, jos syvemmälle ajatellaan. Samalla kuin teidän isänne ja äitinne tekee työtä oman leipänsä eteen, tekevät he työtä isänmaan eteen. Ja millainen silloin oma maa heille on?

Nousi taas joku sormi.

— No, Pekka Makkonen.

— Oma maa on heille silloin mansikka.

— Millainen marja se mansikka on?

— Se on makea marja.

— Millainen silloin on oma maa kuin se on mansikka? Saimi Karvinen sanoo.

— Oma maa on silloin makea maa.

— Eli toisin sanoin mieluinen ja rakas maa. Kumpi marja on makeampi, mustikka vai mansikka?

Nyt nousivat kaikkien sormet ylös.

— Hilma Kinnunen sanoo.

— Mansikka on makeampi.

— Kun "oma maa on mansikka ja muu maa mustikka", niin kumpi maa on mieluisampi?

— Oma maa.

— Juuri sitä tahtoo tuo sananlasku opettaa. Mutta miten kuusta kuunnellaan?

Ei kukaan tiedä.

— Siten kuunnellaan kuusta, kun ymmärretään sitä oikein hoitaa ja opitaan tuntemaan sen elämisen ja kasvamisen ehdot, sen rakenne ja äänettömät pyynnöt: "elä minua turhaan raiskaa eläkä vikuuta!" Ja siten kuunnellaan sitä kuusta, jonka juurella on asunto, kun emme omista outoja herrastapoja ja muoteja, vaan pysymme koruttomina, rehellisinä talonpoikina. Eli toisin sanoen: olemme ympäristömme täysiä lapsia ja elämme naapuriemme tavalla.

Sitten jatkettiin tavallista opetuksen menoa.

* * * * *

Muutamana päivänä tulee Karvisen emäntä koululle virsikirja kädessä ja "Siionin virret" kainalossa. Niiaa ja niiaa opettajalle. Hän tarjoaa virsikirjan opettajalle ja pyytää häntä laulamaan: "Ah, syntinen, koska synnistäs lakkaat?"

Opettaja kysyy:

— Mitä emäntä tällä oikein tarkottaa?

— Sitä että opettaja on syntinen.

— Enhän sitä kielläkään.

— Mutta syntisempi kuin minä ja moni muu…

— Mahdollisesti.

— Ja opettaja lapsillakin laulattaa maallisia renkutuksia. Niitä ne kotonakin hoilaavat ja meidänkin pikku Saimi puhuu minulle isänmaasta kuin mikäkin apostoli. Ei raamattu tiedä isänmaasta. Mutta taivaasta… taivaasta… oi siitä uudesta Jerusalemista…!

— Mutta tietääpäs virsikirja.

— Virsikirja on ihmisten tekemä, mutta raamattu Jumalan antama. Maikin jo maailma pilasi…

Hannes kauheasti punastui.

—… Nyt sinä pilaat Saimin. Portot ryöstivät minulta miehen ja porttoin asuinkumppalit tahtovat ryöstää lapseni… Ell'et sitä Lois-Maijaa karkoita tästä koululta pois, niin käyn rovastille sanomassa, millaista elämää sen kanssa pidät. Nyt sen tiedät, sen tuhannen syntinen! Ptyih…!

Emäntä sylkäsi, kokosi helmansa ja lähti. Hannes oli luihin ja ytimiin asti liikutettu. Siinä oli hänelle kiitos emännältä!

Hän juoksi emännän jälkeen ja kysyi:

— Kuka on emännälle tuollaista uskotellut?

— Juuso Kallio, huusi emäntä ja meni.

— Aa! Siis se kettu, joka kantaa rinnassaan Hänen Majesteettinsa antamaa rahaa "rehellisyydestä".

Jo täydelleen selvisi Hannekselle Kallion juonittelu. Mutta Hannes jäi Lois-Maijan suhteen odottavalle kannalle —.

* * * * *

Siinä koulupihalla oli entisen rakennuksen jätteitä. Oli tallikin, jonka ylisille silta vei. Koulupojat välitunneilla sillä sillalla mielellään mekastivat, vaikka Hannes oli monesti kieltänyt.

Paavo Mononen oli poissa muutamana aamuna koulusta. Sillä poikaraukalla oli hyvin rikkonaiset vaatteet, jotta hartiat niiden alta vilahtelivat eikä ollut kenkiä. Nyt ilmojen jäähdyttyä oli aivan säälittävää nähdä hänen paljain jaloin retustavan. Hannes oli ollut juuri mielessä antaa Paavo-paralle vanhat kenkänsä ja villasukat.

— Missä Paavo Mononen on?

— On kipeänä.

Koulun päätyttyä meni Hannes Paavoa katsomaan. Tuvassa, joka oli höyryävän kuuma ja jossa asui toistakymmentä henkeä, makasi lattialla Paavo kasvot karmosiinin punaisina. Hän oli kiihtyvässä kuumeessa. Opettaja toimitti kylmiä kääreitä ja neuvoi hoitamaan, sillä pitäjässä ei ollut lääkäriä eikä rohtolaa.

Viikon takaa tulee Paavon isä ärtyneenä opettajan luo.

— Miten Paavo voipi?

— Kuoli yöllä.

Isä jäi puhumattomaksi, mutta nähtävästi punoi mielessä erikoisempaa.

— Taidatte kovasti surra?

— Eikös tuota… lähetti isä vastaukseksi.

— Paavo vilustui ja sai kuumeen. Vaatteet olivat kovin heikot eikä kenkiä.

— Ei se vilustunut.

— No miten sitten?

— Täällä koululla sen rusikoivat.

— Kuka rusikoi?

— Tuolla tallin sillalla kuuluvat hyppelevän ja Malisen Niilo oli työntänyt sen alas. Siinä aivot tärähtäneet ja sai aivokuumeen. Siihen kuoli.

— Eivätpä lapset minulle mitään ole sanoneet.

— Niin se on. Tautivuoteellakin huusi: "Niilo sinä, elä työnnä!"

— Voi hourailla. Sillä lapset eivät ole minulle mitään puhuneet.

— Lastenko sitä pitäisi puhua? Etkö itse jouda vartioimaan? Sitä vartenhan palkkaa meiltä kannat…!

Mies räjähti yht'äkkiä kuin ammuttu pyssy. Hannes hytkähti.

— Tässä on väärinkäsitys. Kuka teille tuon aivokuumeen selitti?

— Juuso Kallio. Sanoi pitävänsä johtokunnan kokouksen, jossa asia otetaan esille. Ja siitä sitten riippuu, rupeanko minä sinulta perimään käräjissä vahingonkorvausta.

Hannes naurahti niin vakava kuin asia olikin. Mies teki poislähtöä. Opettaja tarjosi hänelle kätensä hyvästiksi, mutta mies ylenkatseellisesti sylkäsi ja meni.

Johtokunnan kokous pidettiin, mutta kukaan oppilaista ei tiennyt niin mitään asiasta.

Juuso Kallio tahtoi kuitenkin kirjoittaa koulun johtokunnan pöytäkirjaan muistutuksen opettajalle, mutta Karvisen isäntä pani kovasti vastaan.

Asia jäi silleen. Hannes pyysi Juuso Kalliota teelle. Mutta esimies katsoi hirmuisesti ja lähti.

* * * * *

Tuomas Wänskä oli suurikokoinen poika. Se oli usein ilkeä tytöille. Muutamana päivänä oli hän järjestäjänä. Mutta silloin kantoi hän erään tytöistä välitunnilla luokkaan ja oli raaka hänelle. Opettaja sattumalta näki tapauksen. Hannes vei pojan kamariinsa ja kuritti häntä. Mutta aivan säädyllisesti. Poika juoksi kotiinsa ja haki isänsä apuun. Isä tuli hengästyneenä, kädessä suuri puukanki ja huulilla mahtava tulva kirouksia. Hannes huomasi, että tässä oli mies, joka tilapäisesti oli kadottanut järkensä. Hän koetti tyynnyttää isää. Mutta isä pauhasi:

— Sinä sen s—na! Luuletko saavasi tappaa minun poikani niinkuin tapoit Paavo Monosen?

— Kuka teille tuollaista on puhunut?

— Kaikki sitä puhuvat. Ja nyt minä kostan sekä Paavon että Tuomaan puolesta…!

Mies ojensi kangen lyödäksensä. Hannes tarttui siihen voimakkaasti. Viskasi ensin kangen eteiseen ja työnsi miehen jäljestä. Pani sitten ovensa säppiin.

Mies täräytti kangellaan oveen, niin että seinät järisivät. Ja eteisessä piti tällaisen puheen, ärjyen kuin vihastunut härkä:

— Luuletko sinä, että soosomi köyhäin lapsia saat murhata. Tästä tehdään kaipuu kuvernööriin ja sinaattiin asti. Kyllä Juuso Kallio kirjoittaa. Ja silloin virka pois…!

Voimakas kirous ja mies poistui.

Tällaisia kohtauksia, että vanhemmat, etenkin loiset, tulivat opettajalle rähisemään lapsistaan, sattui ensi alussa hyvin usein. Mutta aina kuului, että Juuso Kallio oli niiden takana. Hän oli se pimeä henki, joka täällä takalistojen yössä valtikkaa piti.

Hannes ne hyvin tyynenä selitteli. Se oli aivan yksinkertaisesti sielullinen ominaisuus, joka pohjaltaan silti oli paraita, mitä ihmisessä on. Nuo rähisijät olivat melkein poikkeuksetta köyhiä ihmisiä, loisia, joita Ylä-Karjalassa on yhtä paljon kuin sikäläisissä pelloissa kiviä. Ja silloin niitä on paljon.

Näillä loisilla ei ollut muuta omaisuutta kuin lapsia. Vaistomaisesti he vainusivat, että köyhiä kaikissa poljetaan. Siis välttämättömästi myös koulussa. Sentähden he olivat auttamattoman epäluuloisia ja uskoivat kaikki, mitä heidän lapsensa opettajasta puhuivat. Ja kun hekin rakastivat lapsiaan, tahtoivat he niitä omilla aseillaan opettajaa vastaan puolustaa. Se siis pohjalta oli vain lapsirakkautta tuo rähinä.

Ja semmoisena Hannes sitä ihailikin, niin paljon ikävyyttä kuin se hänelle tuottikin.