XIX LUKU.

— Ihastuin siellä, koululla niin, että jos minullakin olisi sen ikäinen lapsi, niin kouluun sen panisin. Ja silloin tältä kulmalta panisi moni muukin. Sillä ne seuraavat minua aivan käskemättä kaikessa. Kun minä alan tehdä heinää, niin hekin alkavat, kun minä alan leikata ruista, niin hekin alkavat, kun minä toukoviljaa katkaisen, niin hekin rupeavat katkaisemaan eikä keväisin kukaan uskalla kylvää ennen minua. Jos minä syksyn tullen tulen tuvassa sytytän, niin hekin sytyttävät. Jos minä menen vaikka kaivoon, niin he tulevat perässä. He minua pelkäävät ja kunnioittavat samalla. Enkä syytä ymmärrä, puhui Holopainen.

— Se on talon ja miehen mahti, joka sen tekee, puhui Hannes.

— Kyllä minä tällä kulmalla olen kuninkaaksi kohotettu.

— Mutta tuskin rakkaaksi, huomautti emäntä. Holopainen ei ollut kuulevinaan.

— Isäntä puhui, että jos olisi kouluikäinen lapsi…

— Niin sepä kuin olisikin! toivotti emäntä.

— Minä tiedän sellaisen. Siellä koulun naapurissa elää Kähkösen leski. Sillä on liian paljon orpoja jatkoi Hannes puhettaan.

Holopainen ilostui.

— Niin mitä sitten? kysyi hän reimasti.

— Kaipaako emäntä sellaista lasta? kysyi opettaja.

— Oi kyllä… kun saan olla aivan yksin…! Tytärkin hukkui tuonne pellon perälle…

Emäntä osotti ikkunasta kädellään. Hannes katsoi. Siellä näkyi aivan uusi rakennus, joka parhaallaan lämpesi.

— Mitä nyt taas…? kysyi isäntä.

— Joko vävynne asuu tuolla?

— Jo asuu, vastasi emäntä.

— Käyvätkö tiheään täällä?

— Milloin mitenkin.

— Niin että emäntä kaipaa seuraa?

— Kyllä se ikävä on.

— Sieltä Kähkösestä otatte kasvattilapsen, ehdotti Hannes.

Holopaisen tuuheat kulmakarvat kävivät kuin käppyrään.

— Vieraanko lapsen? kysyi hän ärtyisesti.

— Jospa nyt ottaisimme vieraan, kun… emäntä lopetti kesken.

— Isäntä antaa sen kasvattitytön emännälle joululahjaksi, houkutteli Hannes.

— Mutta jos sitten taas tulee renki ja sen muassa kaikki muut juhlat, keskeytti isäntä.

— Ei tule, minä takaan, puhui Hannes.

— No emäntä saakoon joululahjan! Lieneehän meidän talossa yksi tyttö elättää ja kouluttaa. Varsinkin kun se omakin jo niin vieraantuu, sanoi isäntä.

— Ettekö pidä vävystänne? kysyi Hannes.

— En, kun se on ruvennut juoksemaan rovastin asioita.

— Miten?

— Rovasti on ottanut häneltä tarkat tiedot niistä kirjoista, joita opettaja minulle antoi ja minä täällä jakelin. Sitten oli käskenyt ne kerätä pois ja tuoda hänelle.

— Ja mies teki työtä käskettyä?

— Teki ja menetti minun luottamukseni. Herrain häntyrit minä pellolle viskaan.

— Eikö teille asiasta mitään puhunut?

— Ei puhunut. Oli sanonut vain kylällä, että Holopainen ei ymmärrä, mitä tekee. Voi vielä joutua vankilaan, kun sellaisia jakaa.

— Siis teidän turvallisuutenne vuoksi niin toimi. Ei mies pahaa kai tarkoittanut.

— Mutta tahtoo minua neuvoa. Ja hännystellä rovastia. Se ei kelpaa. Siellä asukoon ja minä täällä! Emäntä pillahti itkemään.

— Mitä mamma itkee? Saathan nyt uuden tytön.

Mutta emäntä itki.

— Minä siis tavallaan tulin välinne rikkojaksi. Mutta tässä on koko isänmaan etu kysymyksessä. Ja se on niin suuri ja ristiriitainen asia, että se erottaa isän ja pojan, veljen ja sisaren ja muut läheiset omaiset toisistaan. Mitä mielipidettä on asiasta isäntä?

— Sen pidän oikeana, mitä kirjasissa sanotaan.

— Liekö täällä muilla asiasta mielipidettä?

— Ovat ne lukeneet lehtiset ja uskovatkin niitä.

— Lieneekö tuollaisia kerääjiä kuin vävynne ollut muitakin?

— Juuso Kallio rovastin neuvosta on kulkenut pitkin piiriä noukkimassa pois niitä opettajan jakamia.

— Ja on saanutkin?

— Lie saanutkin.

— Harmillista, että kansalainen joutuu kansalaista vastaan asiassa, joka kaikille on kallis. Keinoista vain ollaan eri mieltä. Mutta ei täällä saa pelästyä uhkauksista.

— Minäkö niistä pelästyisin! Hui hai —!

— Olette jäntevä ja suora. Sellaisena isäntää ihailen.

— Saanko minä varmasti sen kasvattitytön? kysyi emäntä vähin.

— Saat.

— Ja saan kouluttaa?

— Saat.

— Lähden jo opettajan palatessa sitä noutamaan, jos antavat.

— Mene nyt ja laita meille oikein hyvä aamuruoka! Emäntä lähti.

— Kyllä tyttärennekin kanssa vielä välit selviävät, kuiskasi Hannes emännälle, kun Holopainen oli mennyt piippuaan ottamaan.

— Sanokaapa, opettaja, mitä oikeastaan noilla virkamiehillä tehdään? kysyi Holopainen palattuaan piippu suussa.

— Ovat ne yhteiskunnassa välttämättömät.

— Pappi ja opettaja kyllä. Mutta ne monet muut?

— Kaikilla niillä on tehtävänsä.

— Ja sitten huimaavat palkat.

— Palkoissa olisi kyllä paljonkin tinkimistä.

— Sillä ei suinkaan virkamies ole luotu polkemaan talonpojan hartioita. Hyi saakeli! Miten kopeita ne sitten ovat! Palkkansa syövät, juovat, mässäävät ja hekumassa elävät, pitävät jalkavaimoja, lenkoilevat kalleilla turkeillaan ja uljailla vällyillään, pelaavat kortissa tuhansia ja kaikki lystinsä maksattavat meillä talonpojilla. Ja kun meidän luokse tulevat, istuvat pöydälle ja siitä ärjyvät. Isä-vainaja tästä tuvasta viskasi muutaman ruununvoudin pihalle, kun virkaherra hävyttömäksi rupesi. Koko elämän lopun ne häntä sitten vainosivat. Jo pienenä poikana sanoi hän minulle: "Vihaa herroja, niitä majavannahkaturkkiherroja, sillä nahkansa ne meillä ostattavat. Ne syövät ne makeat palat, jotka muuten olisivat meidän suussamme." Ja minä olen vihannut ja vihaan.

— Isäntä on virkamiesten ankara vihamies?

— Olen. Sillä ne ovat laiskoja kuhnuksia, raihnaisia lurjuksia, möhömahoja, itravatsoja, kaljupäitä, puolisokeita… kaikkea tätä sentähden, ett'eivät tee työtä. Eipä ole minulla vatsa liian itrainen, hiukseni pysyvät päässä, enkä tarvitse silmälaseja… mutta olenkin jo tänä aamuna ollut hirsimetsässä, sillä kahden aikana aamulla nousin ylös. Vävy taitaa vielä siellä nukkua. Se raukka on heikko työmies.

— Keksitään sille vielä joku sopivampi ammatti, kun ensin nähdään, mihin se pystyy. Ei pidä isännän häntä vihata.

— En vihaa, mutta tyhmä hän on. Soittaa ja laulaa ja koreilla… sitä hän osaa…!

— Tehdään hänestä vielä lukkari, kun on rovastin kanssa hyvät suhteet, nauroi opettaja.

— Siellä saa asua, kun kerran talon laitoin… ja tyttöni vuoksi laitoin.

— Tämä pieni kylmyys menee vielä ohi. Hän tuli eksyneeksi vain rovastin, sellaisen komean herran, pyyntöihin.

— On minulla vielä opettajalle ehdotus.

— Ja mikä se on?

Holopainen meni aivan lähelle opettajaa, katsoi häntä mielistelevästi silmiin, otti hymyn suupieliinsä ja puhui:

— Kun nyt rovasti vastustaa opettajaa, niin opettaja vastustakoon rovastia! Se palkkausjärjestelmä…

— Annetaan se olla!

— En minä anna olla! tiuskasi tiukasti Holopainen. Opettaja katsoi häntä pitkään. Noin leimahtavaa, noin kirpeää katsetta ei hän ollut vielä ennen Holopaisessa huomannut. Tässä taisi sittenkin olla Holopaisella oikein kipeä kohta.

Holopainen suoristui, veti kulmakarvansa käppyrään, kävi julmaksi, kun puhui edelleen:

— Virkamiesmahdillaan ne sen tänne toivat… pienet ja suuret herrat yhdessä… mutta…

— Mutta?

— Pois se pitää saada! Noin!

Isäntä pyyhkäsi pöydältä tupakkavehkeensä lattiaan.

— Elkää tulistuko!

— Enkä minä ennen hautaan mene, ennenkuin saan siellä komeassa pappilassa rovastiakin siitä nokittaa! Ne sen s—n herrat ja roikaleet, jotka imevät kuiviin talonpojat… syövät niiden ruumiista mehut ja sitten lamovat vieterisohvillaan! Tätä tällaistako menoa… p—le… me talonpojat aina sietäisimme?… Pitäisi saada aikaan suuri talonpoikain kapina… Vanhat ihmiset kertovat näillä mailla ennen eläneen suuren ja mahtavan talonpojan Sormusen, joka Hurtta-voutia vastaan kapinaan yltyi… Semmoinen pitäisi olla nytkin…!

— Kyllä ne sen ajan kärsimykset olivat suuremmat.

— Vaikkapa olivatkin. Mutta on niitä kärsimyksiä nytkin. Se palkkausjärjestelmä…

— Se on vanha virkamiesviha, joka teissä kytee. Ja se on ehkä lähtenyt niiltä surkeilta ajoilta… on veriinne perintönä imeytynyt…

— Meidän suku on aina herroja vihannut.

— On se sellainenkin umpimähkäinen viha ikävää.

— Me ollaan veljet kuin veljet… ystävät kuin ystävät…

Holopainen tarttui opettajaa kädestä ja toisen kätensä laski opettajan olkapäälle.

—… Ja lupaahan opettaja ruveta asiamieheksi sitä palkkausjärjestelmää kumoamaan?

— Miksi silloin nukuitte, kun asia oli esillä?

— Mekö nukuimme? Hehän suoraan pettivät meidät…! Mutta opettaja herrat oikaisee… ja me maksamme palkkanne puhtaassa kullassa.

— En puutu… en sekau… sillä se asia ei kuulu minulle!

Veret lensivät Holopaisen kasvoille ja hän ärjäsi:

— Et uskalla… siinä se!

— Olkoonpa vaikka niinkin.

— Et uskalla… pelkäät herroja… ja sellainen tahdot itsekin olla! Kun sinä opettajaksi tulit, niin luulin sinun olevan sen sopivan miehen, jota kauan ja ikävöiden olin odottanut. Sentähden taivuin ottamaan tuonkin pehmeän pullan vävykseni, kun sinä häntä puolustelit… sinulle mieliksi poltin parin tuhannen edestä velkakirjoja, joista kyllä en olisi penniäkään saanut, kun maksajat olivat rutiköyhtyneet… Ja saadakseni sinun taipumaan tähän suureen asiaan koululla ystävänäsi kävin… antamiasi kirjoja jakelin… nytkin koulun kuusijuhlalle tulin. Kun sinä siellä rovastia pistelit niillä köyritansseilla, niin minä nautin ja riemastuin ja sieluni huusi: "Tuossa on juuri se sopiva mies!" Sentähden sinut nyt mukaani pyytelin, ja luulin sinun nyt lupautuvan… kuultuasi miten rovasti puuhiasi vainoaa… sentähden senkin lapsikakaran lupasin tähän ottaa… mutta sinä pelkäät — raukka!

— On parempi, ett'ei lapsikulta tulekkaan teille.

— Eikä tarvitse tulla! Mutta minä olen isäni neuvolle uskollinen poika. Minä vielä herroja ja virkamiehiä nujerran… minä tämän rovastinkin vielä opetan… minä… minä… vaikka taivas alas tippuisi ja maa halkeaisi… ja minun pitäisi satoja maksaa! Minulla on isän jättämä elämän työ: vihata herroja… niitä talonpojan veren imijöitä… niitä talonpojan luun purijoita… niitä… niitä…! Ennenkuin hautaan menen, teen minäkin urhotyön niinkuin isäkin… viskaan ainakin yhden rovastin majavannahkaturkkineen pellolle… mutta ne pirut pelkäävät eivätkä tule tänne… ne kiiltokaulukset ja kakkulasilmät… noin viskaan!

Holopainen heitti tuolin palasiksi huoneen loukkoon.

— Sinäkin olet pelkuri-raukka… herra olet… ulos minun tuvastani! Sinä vain petit minua…ja pahasti petyinkin… ulos!

— En millään tavalla ole pettänyt isäntää… en edes ajatuksissa.

— Suusi kiinni! Ulos! Ulos! Ulos! Holopainen ärjyi kuin härkä, jonka niskaan puukko on upotettu. Hänen silmänsä paloivat kuin hehkuvat hiilet ja musta tukka vihasta kohosi. Se oli salojen raakalainen, pimeiden korpien pimeä lapsi, joka oli järkytetty pohjimmaisimpia tunteitaan myöten. Tuon miehen sielun pohjalla eli vielä metsäläistynyt ihminen, joka vihasi sivistystä, vihasi koulua, vihasi virkamiehiä, vihasi herroja.

Ja isä jo poikana vannotti miehen sellaiseen elämäntehtävään. Tässä oli nähtävänä sen suurimman noitakansan noiduttua verta, tämä mies oli velhojen arvokas jälkeläinen… ehkäpä tietämättään himosi kristityn papin verta kuin ne vuossatain takaiset uhrilehtojen omistajat.

Hannes lähti. Nyt hän ymmärsi, miksi Holopaista kutsutaan pitäjän "mustan kansan" johtajaksi. Sellaiselle väelle hän on päällikkö parhainta lajia, on ehtootähti, joka yössä viihtyy.

Emäntä juoksi itkien Hanneksen jälkeen.

— Voi taas Matti-parkaa! Nyt on hänellä taas se virmapäänsä, se rajuhetkensä! En minäkään rohkene kotiin mennä. Sillä se raivoaa ainakin tämän päivän.

Huoneesta kuului pauketta ja jyskettä. Nyt meni pöytä kappaleiksi… lasit tuvan ikkunasta helähtivät rikki ja tuoli lensi sieltä ulos lumihankeen.

Emäntä lähti juoksemaan tyttönsä taloon.

Opettaja muisti Juuso Kallion pelotelleen häntä silloin, kun hän opettajaksi saapui, "mustalla kansalla" ja kiellelleen häntä menemästä sitä liian lähelle, sillä se pian pettäisi. Siinä oli Juuso Kallio ainakin puhunut totta. Sillä Hannes huomasi pettyneensä Holopaisen suhteen. Se mies oli teeskennellyt vain sentähden ystävyyttä, että saisi hänestä aseen rovastia ja pappien palkkausjärjestelmää vastaan. Siinä se!

— Täällä puolessa kutevat kalat syvällä, mietti Hannes kävellessään aamiaiselle Karviseen.