XVI LUKU.

Lois-Maija tuli koululle uudessa somassa puvussa. Hänen kasvonsa olivat kuin kirkastuneet, silmät toivoa hohtivat ja huulilla oli kevyt piirre. Iloisesti hän tervehti opettajaa.

— Tahdon sanoa opettajalle hyvästit ennen lähtöäni, puhui hän.

— Minne Maija sitten menee?

— Menen sinne, minne veivät isän.

— Miksi sinne?

— Nähkääs, opettaja, minä olen nyt uusi ihminen. Ja semmoisena menen näyttämään itseäni isälle.

— Sehän on hauskaa. Mutta Maijan isähän on vankilassa.

— Siksipä hän tarvitseekin lohduttajaa. Minä vien hänelle paljon terveisiä täältä ja lahjojakin. Karvisen Maikkikin antoi uudet villasukat, jotka oli isävainajalleen kutonut ja käski sanoa terveisiä isälle, ett'ei hän ollenkaan häntä vihaa. Sillä kaikki tapahtui Jumalan tahdosta.

— Niinkö sievästi sanoi ja käyttäytyi?

— Niin. Ja monet muut ovat antaneet lahjoja minulle. Kaikki ovat olleet minulle erinomaisen hyviä, auttaneet matkalle ja lohduttaneet.

— Yksinkö isän vuoksi Maija lähtee?

— Kyllä itsenikin. Minun on helpompi elää uutena ihmisenä uusissa oloissa.

— Aivan oikein.

— Ei isä ole tavallinen murhamies. Minä kun olin ennen hänen silmäteränsä ja sitten olin huono ihminen, niin hän kärsi hirveästi. Ja sentähden hänestä tuli murhaaja. Mutta nyt hän ilostuu, kun kuulee miten minä olen muuttunut. Ja jos Karvinen eläisi, niin hän olisi ensimäinen pyytämään isää vapaaksi.

— Olisikohan?

— Olisi. Niin hyväsydäminen hän oli. Nyt ovat kaikki emännätkin tulleet minulle kuin läheisiksi ystäviksi. Vaikka ennen aina kieroon katsoivat ja nimittelivät.

— Me ihmiset olemme kaikki syntisiä. Kaikki tarvitsemme anteeksiantamusta. Maijan avomielinen tunnustus se on kaiken tämän saanut aikaan. Se teki niin edullisen vaikutuksen. Sillä syntisellä täytyy olla sydämensä pohjalla osanottavaisuutta toisen syntisen kohtaloon, kun vain koruttomasti sitä pyydetään.

— Lahjoja he ovat minulle antaneet: vaatetta, kirjoja, ruokaa ja rahaa. Kaikki muut, mutta ei emäntä Karvinen. Tulta ja tulikiveä hän minulle toivotti, skorpiooneja ja isoppia sen lisäksi. Hän ei vieläkään voinut antaa anteeksi, vaikka polvillani sitä rukoilin. Itkin ja vyöryin hänen jaloissaan, mutta hän kirosi ja haukkui. Kaikki helvetin perkeleet hän toivotti minulle matkakumppaniksi.

— Emäntä-rukka on noin vähän yksipuolinen. Ja sitten hän on syvästi kärsinyt. Mutta siltikin hän olisi saattanut nyt kaikki unohtaa. Ovathan Maijan aikeet niin kauniit ja tarvitsevat jokaisen rohkaisua.

— Mutta Maikki-tytär! Siinä se on isänsä tyttö. En milloinkaan saata häntä unohtaa. Ja vielä kuoleman hetkelläni häntä siunaan.

Hannes nähtävästi punastui.

— Hän kutsui minut kamariin kahden kesken. Puhui siellä niin kauniisti, että minulle tulivat vedet silmiin. Uuden testamentin, jonka kanteen hän oli kirjoittanut sopivan raamatunlauseen, antoi hän isälle vietäväksi ja nuo sukat. Minulle pisti setelin kouraan. Ja sitten otti hyvästit niin lämpimät ja pyysi kirjoittamaan. Opettajalle kehotti erityisesti käymään sanomassa hyvästin. Kyllä oli hän toinen kuin äitinsä.

— Sepä vasta oli kauniisti tehty.

— Oli. Sanoin hänelle, että on minullakin toivomus hänelle, mutta en kehtaa sitä sanoa. "Maija sanoo pois vaan", kehotti. Silloin itkien lankesin hänen kaulaansa ja nyyhkytin: "Minä sydämestäni soisin, että Maikki pysyisi puhtaana tyttönä!" Hänkin alkoi itkeä. Ja me molemmat itkimme. Niin erosin hänestä kuin sisaresta.

— Mutta uskooko Maija nyt jaksavansa voittaa synnin?

— Niin luulen. Sillä kun entinen elämä tulee mieleen, niin silloin samassa on silmissäni isä raudoissa vangin vaatteissa ja Karvisen isäntä murhattuna puukko kyljessä. Se tapaus siellä tanssituvassa on poltettu sieluuni tulikirjaimilla. Luulen, että olen voittanut synnin. Minä häpeästä vapisen, kun ajattelenkaan entistä.

— Tämä kaikki on hyvin hyvä.

— Ja kun minä pääsen siellä kaupungissa palvelukseen, ostan säästörahoillani isälleni parempaa ruokaa. Sitten palaan tänne ja pyydän opettajan kirjoittamaan anomuskirjan keisarille isän vapauttamisesta. Antaahan keisari minulle takaisin isän.

— Kun Maijan isä hyvin vankilassa käyttäypi, niin kyllä vankilan tirehtööri sellaisen anomuksen kirjoittaa.

— Sillä ei isä ole tavallinen murhamies. Ymmärtäähän sen jokainen. Suuresta, voittamattomasta sielun tuskasta teki liikutettuna niinkuin teki. Minä murhasin ensin hänen sielunsa…

Maija heltyi itkemään. Hannes kummasteli Maijan selvää ymmärrystä ja syvää tunnetta. Ja hän ajatteli, että tässäkin olisi ollut oiva ihmisen alku, mutta… mutta.

— Ja minun pitää kaikkein ensiksi saada anteeksi isältä… sitten vasta uusi elämä minulle valoisana avautuu. Minä olen vielä voimakas ja jaksan tehdä työtä… enemmänkin kuin joku toinen. Jos vain sielläkin ihmiset auttavat, niin isä ja minä saamme vielä takaisin paljon. Hyvästi nyt, opettaja.

Maija meni. Mutta Hannes jäi kummalliseen mielentilaan.

— Siis Karvisen ruumiin yli ojentavat isä ja tytär sovinnoksi toisillensa syntiset kätensä. Miten kummallinen on elämä? puhui Hannes itsekseen.

Ja samalla hän itse tunsi pääsevänsä kuin vuoren alta. Tietämättään oli Lois-Maija kantanut hänellekin iloa sylin täydeltä.

Sillä kaikesta päättäen on Maikki hyvin hyvä tyttö: naisellinen, lempeä, anteeksi antava…!

Isänsä murhaajalle laittaa sukat, jotka isälleen neuloi… lähettää Uuden testamentin ja lämpimät terveiset…

Totisesti sellainen sydän ymmärtää, mitä on rakkaus… se rakkaus, jota himo säikähtää… ja jota ruokkii sielun hienostunut tunne, johon aivojen paraimmat ajatukset nostavat ja jota veri vain ohimennen koskettaa.

Hannes tunsi kuin päässeensä Onnen saareen, joka sijaitsee jossakussa kaukaisessa meressä lämpimien tuulien alla. Sen meren pauhu on syvä ja tunteikas, se kohisee kuin Luojan harppu ja sen aalloilla auringon lapset karkeloon käyvät. Ne tuulet, jotka siellä puhaltavat, ovat kuin rakastuneiden polttavia suudelmia, silloin kun ovat rajuja, mutta kun vienona suhinana lentävät, ovat kuin hyväilevät kädet, joiden kosketus on lämmin ja lähtemätön. Ja se saari itse on auringon polttopiste, missä veren lika palaa ja veri puhdistuu.

Ja se Onnen saari se on nuoren miehen ensi lempi ja ne lämpimät tuulet tästä lemmestä syttyvät tunteet ja se kaukainen meri sydän, joka on tulvillaan keväistä verta. Hannes tunsi, että hänen ajatuksensa kohosivat kirkkaiksi ja korkeiksi. Nyt hän todella tunsi olevansa jättiläinen, joka on noussut rakkauden vuorelle. Nyt tämä takalistomaa oli muuttunut hänelle satujen ja runojen kolkaksi, haaveiden hopealehdoksi. Sillä se antoi hänelle sen, mitä muulla onnellisemmalla Suomella ei ollut hänelle antaa, se sytytti hänen sydämessään ensi lemmen hohtavat soihdut.

Elämä sentään humisee ihanista onnen saduista ja nuoren ihmisen sielu on suurta, sytyttävää runoa. Ja tälle kylmälle kalliolle, jota maankamaraksi kutsutaan, voi kaksi rakastavaista kyhätä lämpöisen pesän kuin kirmaava lokkipari alastomalle luodolle. Elämä on sille pyhä ja suuri, joka itse on pyhä ja suuri ja maankamara sille antelias, joka pienimmänkin korren ymmärtää taidolla käyttää. Himo ja synti eivät täällä ole muuta kuin orjantappuroita, jotka pistävät ja verille raatelevat, kun ehdoin tahdoin viskaudutaan niiden helmaan.

Ihminen! Annettiinhan sinulle kolkolle matkalle lähtiessäsi paraita eväitä: lapsuuden koti takoi sinulle ritariasun ja luonto lahjoitti sinulle rakastavan sydämen. Niillä aseilla kun taistelet elämäsi taipaleella, niin voiton saat. Mies! Sinä sait naisen rakastaaksesi. Nainen! Sinä sait miehen lemmittäväksesi. Mitään muuta ette elämältä tarvitse. Sillä rakkaus on suurin kaikista.

Tällaisiin ajatuksiin vei Hannesta se mielentila, jonka Lois-Maija oli hänelle mukanaan tuonut. Se syntinen nainen ei itse tiennyt, että hän kantoi nardusöljyä polttavaan haavaan.

Hannes lähti ulos kävelemään myöhäisen syksyn korkeaan ilmaan. Ilmassa oli jo hienoja tuoksuja talvesta, sillä tuulessa oli kylmän makua ja kohmettunut maa uhoi jäätä. Mutta aurinko toi lämpöiset terveiset kesältä, joka matkaili toisille maille ja antoi hymyä viileälle maisemalle.

Opettaja käveli pienoiseen havumetsään, joka oli siinä koulutalon lähellä. Sen puut olivat vanhat ja suuret. Juhlallisia kuusia sekä pyöreälatvaisia petäjiä. Tämä metsä oli tässä kuin raivattu puisto talojen välillä. Sen pohja oli kuiva, helkähtelevä kangas ja sen reunoilla laajat lehtimetsät.

Tuolla polulla lehtimetsän sisässä väikkyy kuin satuolentoja. Siellä tulee Hanneksenkin sydämen ikävöitty, nuorilla poskillaan elämän tulipunaruusu. Sen povessa sykkii lämmin sydän, jonka lyönnit kertovat Hannekselle uusista maailmoista. Se on metsän sinipiika, satujen autereinen tyttö ja Tapion hämyinen impi. Sen huulilla on pyypilli ja kädessä simatuoppi. Luonnon kellareita se aukoo ja laskee janoavalle tynnyreistään salon paraimmat medet.

Mutta silloin Hannes punastuu korviaan myöten, kun tien käänteestä Maikki astuukin häntä vastaan.

Maikki kun huomaa hänet, on kääntymäisillään takaisin. Mutta tuleekin suoraan kohti. Hänen huulillaan on hymy ja korkeana hän päätään kantaa.

Aurinko meni juuri mailleen ja metsä tummeni.

Hannes tunsi, että hänen rinnassaan syttyi nuotio, jonka tuli levisi aina sormenpäihin. Kaikki hänen ympärillään kuumeni ja syttyi. Tuulikin poltti nyt poskia.

Metsä lämpeni, ilma lämpeni, kangas jalkoja poltteli.

Sillä Hanneksessa nuoret veret yltyivät paloon ja niin voimakkaasti, että yksin kylmä luontokin ympärillä tuntui kuumentavan.

Hannes teki hyvän päivän. Maikki hymyten vastasi. Opettaja pyysi tehdä seuraa ja sai luvan.

— Tämä oli merkillinen sattuma. Toisinaan näkee ihminen unta keskellä päivää, puhui Hannes.

— Kenestä näitte unta?

— Saanko sanoa? Maikki punastui ja vastasi:

— Aivan kernaasti.

— Minä näin unta teistä tässä kävelessäni. Maikki oli silmissäni metsän sinipiikana.

Maikki hämäytyi ja katsoi arasti Hannesta.

— Teillä oli kädessä simatuoppi, jota minulle tarjositte.

Maikki oli vaiti. Hannes muutti puheenainetta.

— Oli oivallinen sattuma, että teitä tapasin. Olen mielessäni hautonut muuatta tuumaa, mutta tarvitsen siihen naisienkin kannatusta. Ja teille koulupiirin kukkana tahdon anomukseni esittää.

— Mitä aiotte?

— Perustaa nuorisoseuran, johon ei ole suljettu vanhempienkaan pääsy.

— Siihen minä mielelläni yhdyn.

— Nyt kun nurkkatanssit on saatu pois, pitää antaa sijalle jotain parempaa.

— Niin pitää.

— Se viime kokous siellä koululla oli kaunis, mutta liiaksi tunteellinen.

— Niinkö?

— Siinä oli jotain pelastusarmeijamaista. Ja nyt minä ymmärrän, miten uskonlahkokuntia syntyy.

— Minulle se kokous oli hyvin kipeä.

— Niin kun tunteissa hekkumoitiin isänne ruumiin ääressä. Sen minäkin vasta jäljestäpäin ymmärsin.

— Mutta kyllä oli puheenne kaikille tytöille oikea rippi.

— Tepä vain kärsitte siitä?

— Kärsin sanomattomasti. Mutta te kai tahdoitte minulle mitata samalla mitalla kuin minä teille siellä tansseissa.

— En ollenkaan.

— Niin luulin. Ja siitäkin kärsin. Siellä tansseissa tahdoin minä vain mitata teidän voimanne syvyyttä. Jos minulta pyysitte apua, niin teitä ei viety ulos.

Hannes hämmästyi. Sillä hänen edessään olikin nainen, joka oli kyllin arvokas hänen rinnalleen omastakin mielestään.

Mutta samalla hän nautti siitä. Maikki kasvoi hänen silmissään päätään pitemmäksi.

— Mutta miksi te oikeastaan sinne tansseihin menitte? kysyi Hannes.

— Sentähden kun pyydettiin.

— Ette omasta halusta?

— En yhtään. Mutta ne kaikki siellä olivat lapsuuteni tovereita. Minä ne hyvin tunsin ja he minut. Jos olin sinne menemättä, niin monen mielen pahotin. Mutta minä en sitäkään tahtonut. Te tulitte sinne ukkosena ja salamana. Ja se minua nauratti?

— Minä olin kai poikamainen.

— En osaa sitäkään sanoa. Mutta huvittava teidän ilmestyksenne sinne oli. Ja te toitte sinne ihmislauman, joka aikaan sitten oli köyritanssit jättänyt. Te aioitte jotain suurta… minä ymmärrän.

— Luonteeni on leimahteleva. Ette taida sellaisesta pitää?

— Mikä on sen ihanampi kuin tuli, joka palaa? Tuohon nuorisoseuratuumaan yhdyn minäkin. Milloin alamme?

Hannes piti, että hän sai kylmää vettä silmilleen. Sillä hän taaskin odotti jotain kainoa syrjään vetäytymistä ja pieneksi tekeytymistä. Mutta samalla hän Maikista riemuitsi. Juuri sellainen pitää hänen ollakin!

— Rupeatteko seuran kirjuriksi, jos minä rupean esimieheksi? kysyi Hannes.

— Rupean.

— Ja käytte taloissa puhumassa naisille seurasta, kehottamassa heitä siihen liittymään, kun minä teen sen saman miehille?

— Käyn.

— Ja annatte kaikella tavalla minulle suosiollista apuanne seuran pystyyn saamisessa?

— Annan.

— Neiti Karvinen! Minä kiitän teitä!

Hannes tarttui tytön käteen, puristi sitä lujasti, paljon lujemmasti kuin pelkkä kiitos olisi vaatinut ja upotti silmänsä Maikin kosteaverhoisiin silmiin.

— Ja minä kiitän teitä, kun meitä sivistämään ryhdytte, vastasi Maikki varmasti.

— Neiti Karvinen on niin sivistynyt kuin minäkin. Teille on luonto antanut sitä älyn kultaa, jota ei saadakaan tekemällä, puhui Hannes ja häntä jo pelotti, että Maikki voikin olla hänelle aivan kylmä.

Se tyttö voikin olla yläpuolella hänen pyyntöjen. Ja silloin hänestä tulee sairas-raukka, vaikka lääkäriksi muille pyrkii…

— En minä nyt ymmärrä puhettanne.

— Teitä varten ei nuorisoseuraa tarvita. Mutta noita toisia raukkoja…

Hannes osotti kädellään kohti taloja. — Kyllä me kaikki sitä tarvitsemme, huomautti Maikki.

— Voipi olla niinkin. Täällä salolla kohmettuu, ell'ei ole seuraa.

— Lainaatteko minulle jonkun kirjan?

— Hyvin mielelläni. Tuletteko koululle ottamaan?

— Tulen.

Ja niin he kävelivät koululle. Oli jo vähän hämärä. Mutta täysi kuu nousi. Hanneksen sieluun palasi se ensimäinen herääminen rakkaudessaan silloin kuutamoisena yönä luokassa. Hän puhui Maikille koulun rappusilla:

— Ette usko, miten luokasta on kaunis näköala, kun kuu nousee. Lähdemme sitä ensiksi ihailemaan.

He menivät luokkaan. Tuolla kuusen latvain tasalla kuu kulkunsa alotti. Se tuli esiin pilvistä kuin ihana unelma sielun kätköistä. Vesi välkkyi, metsä hopeoitui, luonto kokonaisuudessaan nousi juhlavuoteelle yötä vastaan ottamaan.

— Oi miten kaunista! huudahti Maikki.

Hannes eli jo kokonaan siinä entisessä tunnelmassa. Hän puhui levitetyin käsin:

— Tämän saman ikkunan ääressä olen kerran syleillyt teitä kuutamoisena hiljaisena yönä, jolloin sydän kaipasi, mutta silmä nautti.

Maikki peräytyi hämmästyneenä ja huudahti. Hannes oli hänestä liian hurja.

— Mutta mitä nyt? kysyi hän kummissaan.

— Ette vielä ymmärrä minua. Mutta minä kerron kaikki.

Ja Hannes kuvasi sen kuutamoyön suuressa tunneväristyksessä, jolloin rakkaus hänessä heräsi ja miten hän tässä samassa paikassa seisoessaan silloin oli ollut näkevinään ihanan tytön, jolla oli Maikin piirteet.

Nyt oli vuoro Maikin palaa. Hannes näki, miten veret nousivat hänen kasvoihinsa, miten huulet värisivät ja miten verhotuissa silmissä kiilsivät kyyneleet.

Tuossa tuokiossa oli hän sulkenut Maikin syliinsä. He vaipuivat pitkään suudelmaan.

— Rakastatko minua? kysyi Hannes.

— Ensi näkemältä sinuun rakastuin, vastasi Maikki.

— Ja kuitenkin olit niin ylpeä ja kylmä.

— Enhän tiennyt, olinko mahdollinen. Kun kuulin, että sinä tulisit, niin silloin jo sydämessäni syttyi haaveita sinusta, jota en ollut vielä nähnytkään. Kaikki nuoret miehet täällä olivat minusta niin raakoja ja tyhjiä. Sitten tulit sinä. Isä sinuun kohta ihastui. Juuso Kallio pelkäsi. Sinä toit tänne uutta tuulta. Isä sinusta puhui kuin jostakusta hyvin kaivatusta miehestä… Ja minä tunsin, että sinä olit se, jota tulevaksi minäkin haaveksin…

— Maikki rakas! Sinun isäsi oli kelpo mies. Mutta sai kovin surullisen lopun.

— Oi, kuinka minä olen itkenyt! Isä ja minä ymmärsimme toisemme. Mutta äiti on minulle kuin ventovieras ihminen. Me katsomme toisiimme emmekä ymmärrä toisiamme.

— Kyllä sen näen.

— Mutta nyt olen sinussa löytänyt sen, jota kaipasin. Ja minä olen onnellinen, jos sinulle kelpaan.

— Voi rakastettuni! Me olemme luodut toisiamme varten. Sinä olit juuri se maneetti, joka minut tänne toi, minut, joka elin toisessa Suomen kolkassa ja toisemmoisen kansan parissa. Luonnossa ja ihmiselämässä on niin paljon salaperäistä, on selittämätöntä. Tämä seutu tarvitsi minua ja minä tarvitsin tätä. Täällä oli minulla noudettavana aarre ja täällä tehtävä elämäntyö. Nyt minä olen ne molemmat tavannut ja samalla niitä sydäntäni vasten puristan. Tässä on aarteeni ja tässä elämäntyöni. Ulkona on syksy, mutta siitä syksystä nousee ihana kevät, sillä sen siemenet ovat syksyyn kätketyt. Tämä kansa tässä on vielä raakaa, mutta se valistukseen nousee, sillä ne edellytykset ovat sen poveen kätketyt. Ja nyt armas! Ei mikään mahti enää minua masenna sen parhaaksi työskentelemästä. Tämä kansa antoi minulle elämäni kalleimman lahjan ja minä uhraan sille kaikki voimani. Ja nyt minä pidän lujana kädessäni valistuksen soihdun, joka pimentoihin valoa jakaa. Isäsi hankki heille koulun, tytär innostutti heille opettajan. Oi, minua onnellista!