XXIV LUKU.

Vietetään parhaallaan Hanneksen ja Maikin häitä Karvisen talossa. Suurin osa kylää on sinne kutsuttu ja rovasti on tahtonut saada vihkiä heidät. Kesä loistaa ja pää vieraana tuvan keskilattialla nuorta paria vihittäessä säteilee itse isä aurinko.

Rovasti on hyvin juhlallisella tuulella. Vihkimisen toimitettuaan tahtoo hän puhua. Ja puhuukin kauniisti ja loistavasti. Puheessaan mainitsee hän:

— Tämän nuoren aviomiehen onnea ja rauhaa älköön enää häiritkö sellaiset sattumat kuin se ikävä, mieltä järisyttävä kohtaus oli, kun hän vankilaan vietiin. Sinne vietäköön murhaajia ja varkaita, mutta ei isänmaan ystäviä. Meidän parissamme hiiviskelee salaisia ilmiantajia ja nämä ovat polttavia rautoja isänmaan haavoissa. Hyi heitä… haisevia raukkoja…!

Rovasti puhuessaan sattumalta katsahti Juuso Kallioon aivan ilman mitään tarkoitusta. Mutta Juusoon menivät nuo sanat kuin syövyttävä happo: Rovasti häntä tarkoitti! Rovasti häntä häpäisi, joka oli ollut hänen — rovastin — uskollisin ja varmin asetoveri omasta mielestään. Niinkuin hän aina oli koettanut herrain virkamiesten asioita ajaa, mutta sellaisten virkamiesten, joilla on mahtia ja valta-asema. Siitä se oli palkkana tuokin rintaraha, siitä entisen rovastin ystävyys ja se kalanluinen keppi, jonka tuo sulhasen lurjus silloin muutamana kiusallisena hetkenä katkaisi.

Tästä hetkestä, jolloin nuo yllämainitut sanat lausuttiin, tuli Juuso Kalliosta rovastin vihamies. Sillä nyt rovasti häntä häpäisi ja tuota sulhasta kiitti. Tätä sulhasta, joka joka päivä polkee rovastinkin varpaille ja nousee häntä päätään pitemmäksi…! Oi, taivas, sinuakin Juuso Kallio…! Sinun piti olla esimies ja hänen opettaja…! Mutta nyt hän on kuningas ja sinä… sinä, Juuso raukka, hänen orjansa, jota hän polkee… Ja tämän Karvisen pesän, jonka haltijaksi sinut määrättiin, luulit sinä saavasi vapaasti hiljaisuudessa ryöstää, mutta hän nosti itsensä tilintarkastajaksi… Ptyih…! Sinä, Juuso, itse vedit tänne murhamiehesi…

Mokomat santarmit sitten, jotka eivät jaksa yhtä poikanulikkaa nujertaa! Uskoin heidän vievän hänet Siperiaan tai hirttävän… Mutta tämä palaakin parin viikon kuluttua takaisin nauru huulilla minua pilkkaamaan. Hän on sitten minullekin niin kiusallisen kohtelias… Milloin saisimme oikein kahden kesken tapella…! Vanhat voimani minä kokoaisin ja löisin kuin salama hänet tajuttomaksi…

Näin Juuso Kallion ajatukset harhailevat, kun hän kuulee rovastin jatkavan:

— Minä tosin olen opettaja Kaupin valtiollinen vastustaja, mutta viaton olen hänen vankilassa oloonsa. Tätä tilaisuutta olen tahtonut käyttää puhdistaakseni itseni syytöksestä, joka kylillä kiertelee…

Juuso Kallio sylkäisi. Olihan se kuitenkin rovasti, joka hänellekin esitti Kaupin isänmaalle vaarallisena henkilönä. Ja nyt se sama rovasti häntä solvaisee Kaupin tähden ja Kauppia kiittelee. On se rovasti silti viekkaampi, on ovelampi kuin hän… mutta odotapas…!

Ja taas rovasti puhuu:

— Taistelussa minä noudatan aina puhtaita aseita ja vaadin niitä vastustajiltanikin…

"Puhtaat aseet" — ne olivat Juusosta ymmärtämätöntä lorua, jota hän ei käsittänyt.

Tässä nyt kai kulki se hieno viiva valtiollisen rehellisyyden ja epärehellisyyden välillä, josta rovasti rakasti puhua ja jonka hän sanoi huomaavan vain niiden, jotka ymmärtävät korkeampaa valtiotaitoa…

Tästä hetkestä oli Juuso Kallio esittänyt itselleen toisen katkeran vihamiehen — rovastin.

Lopuksi rovasti sanoi:

— Tämä on surun aika. Ja me tarvitsemme surua henkisesti kasvaaksemme. Taivaan Herra antakoon tälle surulle vain oikean rajan. Amen!

Sitten nuorelle parille viileä kädenpuristus ja sen mukana onnentoivotus.

Pastori hymähti. Rovasti oli osansa oivasti esittänyt. Ja itsekin nyt tyytyväisenä hymyili.

Mutta Hanneksen mieleen jäi toimituksesta se tunnelma, että joku kylmä seinä on sentään rovastin ja hänen välillä.

Pitkää aikaa ei rovasti viihtynyt pidoissa, vaan lähti kotiinsa. Kun hän meni, tuli vieraiden kesken kuin vapaampaa. Sillä rovasti oli heidän silmissään jossain ylhäällä vuorella, jota liian lähelle he eivät rohjenneet mennä. Mutta pastori oli kuin heidän vertaisensa. Kohta isäntien kehä ympäröikin pastorin, joka siitä nautti ja oli iloinen. Nyt vasta pitojen hyvä haltiatar tupaan astui.

Myöhään illalla lähtivät Hannes ja Maikki koululle sinne jäädäkseen. Nuoret laulaen heitä sinne saattoivat.

Ja täällä he nyt olivat kahden omassa kodissa. Se oli somasti laitettu. Nyt se lehdon autereinen tyttö oli hänen vaimonsa ja koto oli nyt niin armaana, niin viehättävänä ja sievän somana hänen silmäinsä edessä. Oman kotinsa keskellä hän nyt seisoi, seisoi kuin runoilija unelmiensa ruusutarhassa. Mutta kaikki oli hänelle nyt totta. Ennen oli tämä ollut vain lumousta, joka hetkeksi aivot vangitsi.

Huonekalut oli ostettu Maikin perintörahoilla. Ne olivat uudet, niissä oli vielä tuore kiilto ja käytännön koskemattomuus. Salin pyöreällä pöydällä oli sohvan edessä uljas lamppu melkein kokonaan kristallista. Se oli nuorisoseuran häälahja. Seinällä oli kultakehyksinen taulu, jonka kansakoululapset olivat lahjoittaneet. Pastorin rouva oli lähettänyt parin kukkavaasia. Orjasaaren isännät olivat yhteisesti ostaneet uljaan lehmän. Rakkaus ja somuus joka askeleella nuorta paria täällä uudessa kodissaan kohtasi. Sen tuomat tunnelmat heitä hurmasivat. Ja kun he istahtivat sohvalle, tuntui heistä siltä kuin koko elämän raskaus nyt olisi voitettu ja heidät olisi nostettu onnen korkeimmille kukkuloille. Elämä avasi nyt heille salaisimmat riemunsa ja tämä koti ikäänkuin kääriytyi heidän sydäntensä ympärille lämpöiseksi siteeksi, joka sulki sisäänsä tunteiden kuumat värähdykset.

— Miten kumman vaihteleva on tämä elämä! huudahti Hannes.

— Miksi niin?

— Pari kuukautta takaperin istuin minä vankilan komerossa ja olin mielestäni onnellinen, kun sain olla jonkun tunnin ulkona vankilan pihalla enemmän kuin muut vangit. Ja nyt —!

— Ja minä makasin kuin sairaana. Oi, sitä suurta rakkautta! Minä olen rohkea, mutta silloin minä aristuin, sillä Juuso Kallio levitti huhua, että sinut joko hirtetään tai viedään elinajaksi Siperiaan. Minua piti hoitaa kuin pientä lasta. Siunattu olkoon pastorin rouva, että hän oli minulle kuin hellä äiti!

— Eikö rovasti käynyt sinua koskaan lohduttamassa?

— Ei käynyt.

— Eivätkö muut opettajat?

— Eivät.

— Tiedätkö, kuka se ilmiantaja on?

— En tiedä. Ei sitä täällä kukaan tiedä.

— Se on Juuso Kallio. Sinun tuleva isäpuolesi.

— Ja nykyinen holhooja, naurahti Maikki.

— Mutta niitä pahoja me emme tahdo muistella. Nyt olemme purjehtineet onnen saareen ja se onnen saari on oma koti Näetkö, miten paljon ympäristö täällä on jo muuttunut?

— Minäkö en sitä näkisi, joka täällä kaiken viheliäisyyden ja kurjuuden sain nähdä silmästä silmään ennen!

— Ja tästä puoleen yhä enemmän muuttuu. Tällaisia onnellisia koteja kuin tämä meidän nyt on, tulee tänne toisiakin ja tällaisia onnellisia avioliittoja, joissa sielut yhtyvät eivätkä yksin ruumiit. Ja meidän tehtävämme on juuri valmistaa niille tietä, rakentaa niitä. Ennen täällä mentiin useimmin avioliittoon kaikesta muusta syystä, mutta ei rakkaudesta. Ja sentähden valmistettiin onnettomuutta kukkuramitalla. Toivokaamme, ettei sellaisia avioliittoja kuin isäsi ja äitisi, enää täällä synny. Tässäkin suhteessa on meillä vielä kyllin työtä. Tarvitaan tunteiden hienostumista, hermoston hienostumista.

— Sinä uljas ja rohkea mieheni! Isäni sai niin paljon kärsiä onnettomassa avioliitossa. Sentähden taivas korvasi minulle hänen tappionsa lähettämällä luokseni sinut. Ole sinä Orjasaaren kuningas ja minä koetan olla sinulle arvollinen kuningatar!

Samassa alkoi kuulua ikkunan alta laulua. Orjasaaren nuoriso pastorin johtamana siellä lauloi yöhymnin nuorelle avioparille.

Laulua seurasi kolmikertainen voimakas "eläköön".

Hannes ja Maikki menivät ikkunaan kiittämään.

Sanottiin että tämä hääpäivä oli kaunein hääpäivä, mitä koskaan Orjasaaressa oli ollut.