XXIII LUKU.

Hannes istui lääninvankilan pihalla ja antoi ilta-auringon lämmön itseään hyväillä. Vahdit olivat hänelle kuin ystävät ja usein vankilan johtajakin hänen kanssaan puheli. Juuri äsken oli hän kirjoittanut kirjeen Maikille ja lähettänyt kaikille siellä Orjasaaressa terveiset. Tämä Orjasaari oli vankilassa muuttunut hänelle maailman ihanimmaksi kolkaksi, sillä sinne kaikki hänen harrastuksensa ja haaveensa palasivat. Siellä hän ajatuksillaan askaroitsi hereillään ollessaan; siellä hän unissaan eli ja toimi. Kuka siellä koulua pitää? Kuinkahan Maikki itkee? Onkohan siellä kevät jo joutunut? Ja monta, monta muuta kysymystä pulpahti itsestään esiin hänen sieluunsa vastausta saamaan.

Nyt on hänen jo aika mennä huoneeseensa. Hän nousee ja menee. Hänelle suodaan vapautta paljon enemmän kuin tavalliselle vangille ja hänen koppinsa on valoisa kamari, jossa on tavalliset huonekalut. Hän saa kirjoja lukeakseen ja vankilan johtaja on lainannut hänelle viulunsa, jolla hän voi huvittaa yksinäisiä hetkiään. Tämä johtaja on isänmaan ja kansan ystävä ja kärsii enemmän kuin Hannes itse hänen olostaan vankilassa. Hän koettaa lähentyä, koettaa keksiä huvitusta ja tänään laski hän nuoren koiranpenikkansa Hannekselle kamariin seuraksi. Ystävällinen henki Hannesta täällä vankilassa ympäröi, sillä santarmien raakuus loppui vankilan portille.

Pari viikkoa on hän täällä saanut olla. Johtaja vakuuttaa hänen kyllä kohta vapaaksi pääsevän. Muille pelotteeksi kutsunnan ajaksi ne santarmit Hanneksen tänne toivat, vakuuttaa johtaja.

Kun Hannes oli päässyt huoneeseensa, laskeutui hän makuulle, vuoteelle lukemaan. Tuokion oli hän ehtinyt siinä olla, kun kuului ääntä ja askeleita hänen huoneensa ulkopuolelta. Hän hypähti pystyyn. Ovi avattiin. Ja samassa pikku pastori sieltä kotipitäjästä lensi hänen kaulaansa.

— Nyt olet vapaa! huuteli hän ja syleili Hannesta.

Johtaja, joka oli pastorin kanssa, vahvisti sanoman todeksi. Hän meni pois ja jätti molemmat ystävät kahden.

Hannes rupesi isännäksi, pyysi pastorin istumaan ja olemaan kuin kotonaan.

He molemmat nauroivat.

— Mutta kuinka sinä täällä olet? kysyi Hannes.

— Aina siitä asti, kun ne sinut veivät, olen puuhannut virastojen kanssa saadakseni sinut vapaaksi. Olen juossut ja kirjoitellut. Tänään sain maaherran päätöksen, että olet vapaa.

— Kiitos, rakas veli!

— Maikilta paljon terveisiä! Hän on ollut koko ajan meillä. Vaimoni on häntä hoitanut kuin pientä lasta… tyttö-raukka luuli sinut jo viedyn ainiaaksi.

— Siitäkin kiitos!

— Koulusi pitäjäksi hommasin rovastin luvalla muutaman pitäjämme kiertokoulun opettajan. Se on ollut lähdettyäsi herkeämättä toimessa.

— Kiitos siitäkin!

— Sinä olet kohtalosi kautta tullut pitäjäläisten erityiseen suosioon. Sinusta puhutaan kuin miehestä, jolla on suuri maine…

— Siis kaikki tämä surkeus kääntyi hyväksi!

— Ja nyt lähdemme kotimatkalle. Minä olen kaikki valmistanut.

Hannes nyt vuorostaan syleili pastoria ja heidän molempien silmät kostuivat.

He lähtivät.

* * * * *

Palatessaan pani Hannes kirkolla itsensä ja Maikin kuulutukseen. Pastori oli puhemiehenä. Rovasti itse tahtoi tulla vihkimään. Hän oli Hannekselle hyvin ystävällinen, valitti Hannekselle sattunutta ikävyyttä ja ilmoitti omasta puolestaan taistelevansa vakaumuksellaan ilman santarmien apua.

Kun Hannes pääsi takaisin koululleen, olivat siellä kyläläiset häntä vastassa kahvia ja vehnästä tarjoten. Joku yritti pitämään hänelle puhetta. Häntä käteltiin, toivotettiin tervetulleeksi ja ihasteltiin. Tämä matka oli tehnyt Hanneksen koulupiirinsä suureksi mieheksi, johon kaikki katsoivat kunnioituksella. Ja heidän sydämensä lämpeni tälle nuorelle miehelle, joka rohkeni seistä korkeampia voimia vastaan.

— Johda meitä ja me seuraamme sinua! luki Hannes heidän silmistään kuin avatusta kirjasta.

Tämä vankila-retki oli toinen suuri voitto hänelle ja valistusasialle Orjasaaressa. Takalistoilla ovat sydämet jäykät ja tulevat liikutetuiksi vain suurista merkkitapauksista. Kunniapaikasta Orjasaaressa ei kenenkään tarvinnut enää kilvoitella Hanneksen kanssa. Hän oli heidän itsemäärätty johtaja.

Taas oli lehti Orjasaaren valistushistoriassa kääntynyt: Juuso Kallion valta oli loppunut, ihailunsa hävinnyt ja hänen rahansa "rehellisyydestä" tummennut.

* * * * *

Jonkun päivän takaa Hanneksen tultua ilmestyi pankki-Holopainen hänen kamariinsa. Mies oli iloinen ja lempeällä mielellä.

— Olipa opettajassa miestä. Semmoista sitä pitää talonpojankin ihailla. Uskalsit nousta korkeita herroja vastaan, uskalsit… uskalsit… oikeinpa pidän sinusta!

Holopainen puristi Hanneksen luisten käsivarsiensa väliin ja huokui henkeä hänen otsalleen.

— Sinä se olet mies… sellainen mies… joka meille sopii… et ole herra… sinä taistelet herroja vastaan… nyt pitäisi saada aikaan suuri talonpoikien kapina… ja rupea sinä meidän päälliköksemme… me nujerramme… me lyömme… me Suomen herroista pelastamme…! Ja ensiksi alamme siitä palkkausjärjestelmästä… Käske sinä vain ja minä pitelen rovastia kuin kissa hiirtä…! Se herra se sai sinut vankilaan. Nyt sinä kosta… kostathan…?

— Hys!

— Kyllä sinä kostat…?

Holopainen taas puristi hyvin lujasti Hannesta rintaansa.

— Rovasti on syytön minun vankilassa olooni…

— Ei ole. Minä panen pääni pantiksi!

— Olette väärässä. Hän on syytön.

— Etkö vieläkään kosta? Sinä olet kummallinen mies. Mutta sen suurempi olet. Minä tiedän, että vielä tulee aika, jolloin rupeat meidän johtajaksemme. Sinä olet viisaampi kuin me ja ymmärrät odottaa…, kunnes kahdestoista hetki lyö ja silloin ovat herrat ja virkamiehet raunioina… niin… niin… niin…

Holopaisella oli silmät kyyneleissä. Hän puhui edelleen:

— Se on minulle se elämäni suuri kysymys… se sukuperintö…

— Joka on vain hullun houre!

— Niinkö…?

Holopainen ihmeissään katsoi Hannesta.

— Niin.

— Sinä minulta vain turhaan salaat aikeesi. Se hetki tulee vielä, jolloin me tapaamme toisemme käsikädessä…

— Niin taistelemassa virkavaltaa, mutta emme yksityisiä virkamiehiä vastaan. Huono aate on tapettava, mutta eivät ihmiset, jotka se aate on vallannut…

— Aate tai ihmiset… se sama, kunhan jotain tapetaan, mikä meitä talonpoikia sortaa, puhui Holopainen jo ilostuen.

Hän lähti.

* * * * *

Muutamana koulun tämän lukuvuoden aivan viimeisistä päivistä kuulee Hannes pihalta kovaa huutoa ja melua. Hän menee katsomaan. Pojat siellä pihalla hyvin monessa ryppäässä teuhaavat. Aina kulkee yksi edellä, pari kolme sen jäljestä keskellään yhtä poikaa retuuttaen. Ja huudetaan ja melutaan.

— Mitä nyt teette? kysyy Hannes.

— Me leikimme opettajaa, vastataan.

— Mitä leikitte?

— Opettajaa ja santarmeja, huutaa muuan lujemmin.

— Mutta miksi niin hirveästi huudatte?

— Me kaikki tahtoisimme olla opettajana. Ja siitä kina, kuka saa olla opettaja.

— Miksi juuri opettaja?

— Jokainen tahtoo meistä kärsiä isänmaan tähden.

— Hyvä! Mutta jokainen vuorollaan.

Hannes liikutettuna meni kamariinsa. "Esimerkki on kaikista paras opettaja", sanoo jo vanhin pedagogikka. Sen nyt tuossa samassa Hannes aivan vereksenä näki.

Hannes palasi ja kysyi pojilta:

— Kuka teille tuon leikin neuvoi?

— Ei kukaan. Itse sen opimme, kun näimme opettajaa vietävän.

— Oletteko sitä kauankin leikkineet?

— Aina siitä asti kun opettaja vietiin, kuului vastaus.

— Tekikö se teihin niin syvän vaikutuksen?

— Me itkimme. Ja vielä kotona me itkimme.

— Kuka teille sanoi, että minä isänmaan tähden kärsin?

— Pastori.

— Mitä muuta hän sanoi?

— Hän sanoi: "Pojat! Jos kerran tulee teidänkin vuoronne, niin seuratkaa opettajanne esimerkkiä." Ja niin me sitten aloimme tätä leikkiä.

Opettaja kokosi pojat pihalla ja siinä kohta laulettiin:

"Suomi, armas synnyinmaamme, tuhatjärvinen, Sulta kehdon, kodon saamme, haudan rauhaisen. Kallis, kallis meille aina köyhä niememme, Kankahias kultamaina varsin lemmimme.

Taas kun uhkaa pilvi musta peittää meidän maat, mistä voimaa, uskallusta, suomalainen, saat? Luojaas luota, kuolon yöhön viel'ei kansas jää, isäin lailla tartu työhön, nosta pystyyn pää!"