V LUKU.

Muutamana iltana oli Hannes jo nukkunut hyvän aikaa, kun hän heräsi jostain häiritsevästä äänestä. Hän kuunteli tarkemmin. Ja älysi, että eteisen ovelle lyötiin. Oli kuutamo. Hän katsoi kelloa. Juuri kaksitoista yöllä. Lyönti uudistui. Hannes hiukan hytkähti. Sillä olihan nyt keskiyö.

Joko tulivat pankki-Holopaisen aaveet tänne asti?

Lyönnit toistuivat. Hannes meni ovelle hiukan pukeuduttuaan.

— Kuka siellä?

— Oi, rakas opettaja…! kuului oven takaa valittava ääni.

— Kuka se?

— Karvisen emäntä.

Hannes yhä enemmän hytkähti. Siellä oli siis se nainen, joka oli hulluuden rajamailla. Ehkä olikin jo täysi hullu ja oli lähtenyt tänne koululle sydänyönä kummittelemaan.

— Rakas opettaja! Avatkaa Jumalan tähden! Ja pyyntöä seurasi hyvin syvä huokaus.

Hannes avasi. Näkyviin tuli Karvisen emäntä avojaloin yöröijy päällä ainoastaan saali hartioille heitettynä. Mutta ilman huivia hän oli.

— Jumalan tähden opettaja on hyvä ja seuraa, pyyteli emäntä.

— Mutta minne?

— Sitten näette. Nyt tulkaa!

— Ettekö voi sanoa minne?

— Kohta näette minun suruni.

Emäntä oli jo menossa ja Hannes otti nuttunsa ja hattunsa ja seurasi jäljestä. Emäntä laskeusi alas koulumäeltä, meni sitten hiipien lehtoon. Lehdon takana oli niitty. Ja niityllä teki heinää mies ja nainen. Lehdon laitaan emäntä pysähtyi ja viittasi opettajalle olemaan hiljaan. Hän laskeutui kyykylleen maahan. Hannes painautui hiukan häntä ulommaksi samaten piiloon muutaman nuoren koivun taakse.

Tämä oli hirvittävän salaperäistä. Mutta toisilleen eivät he mitään puhuneet.

Mies ja nainen tekivät vain heinää. Mies niitti. Nainen haravoi. Toisinaan he lähestyivät toisiaan ja näytti siltä kuin olisivat he jotain kuiskanneet toisilleen.

Mutta mitä kummaa he yön kuutamoon heinälle lähtivät, jolloin kaste on märimmillään ja uni on makeinta?

Tässä oli taas jotain yllättävää, oivalsi Hannes. Mutta hän oli hiljaan ja katsoi tuon tuostakin emäntään, joka näytti vavahtelevan koko ruumiilleen kuin kauheissa hermokivuissa.

Mies oli kaunislihaksinen keski-ikä mies. Sievä suippoparta ja ylen säännöllinen vartalo hänellä oli. Nainenkin oli sorja vartaloltaan ja liikkeissä oli itsetietoista varmuutta.

Toinen niitti ja toinen haravoi. Lähestyivät toisiaan ja erkanivat. Supattivat hetken ja syventyivät taas työhönsä. Niittäessä suuri puukko miehen uumenilla heilui ja kun hän laski viikatteen heinään, tapahtui se jonkunmoisella keikaroivalla notkeudella.

Emäntä hiipi Hanneksen luo ja kuiskasi:

— Tuo mies, joka niittää, on meidän isäntä ja nainen on meillä asuva loinen. Siinä ovinurkassa tuvassa se asustaa. Se on isännän tahto…

Emäntä silmäsi tarkastaen niitylle ja jatkoi:

— Tämä meidän isäntä oli nuoruudessaan yhtenäinen yönjuoksija ja näin se vielä jatkuu, vaikka on viiden lapsen isä ja vanhin tyttö on jo seitsemäntoistavuotinen.

Jo Hannes kaikki käsitti. Se sairaus, jota hän emännässä oli luullut hulluudeksi, olikin mustasukkaisuuden karvas tuska.

— Tämä niitty kuuluu koululle. Isäntä sen vuokrasi. Tänä iltana tuli hän koko väen kanssa ulkoniityltä. Ja kun oli syönyt ja vähän levähtänyt, sanoi minulle: "Käyn sen koulun niityn Maijan kanssa leikkaamassa, kun on näin kaunis yö." Ja niin he lähtivät. Mutta minä epäilin. Ja lähdin myös.

— Mutta jospa epäluulonne on turha.

— Nyt se nähdään. Niinhän ne ihmiset sanovat, että turhaan minä luulottelen. Sillä kukaan ei ole isäntää sen jälkeen kuin meni naimisiin minun kanssani, suoranaisesti yhdyttänyt, sillä näissä asioissa osaa hän olla hyvin viekas…

— Emännällä voi olla sitten aivan väärä luulo.

— Minä tunnen veressäni, että meidän välillämme on jotain kieroa. Ja miksi se tuota naista niin suosii?

— Mutta emäntähän on jumalinen ja luulee tällaista…

— Jo kauan sitten olen minä ollut varma, että niin on. Odottakaa!

Emäntä hiipi entiselle paikalleen. Kului ainakin tunti. Jo suuri luikare oli niittyä leikattu ja märät heinät oli nainen hajalleen sirotellut.

Hetken takaa meni nainen niityllä olevaan latoon.

Isäntä jäi edelleen niittämään. Rupeaman takaa tarkasteli hän varovasti ympäristöä ja meni myös latoon.

Samassa oli emäntä kiemurtaunut niityn ojaan ja matoi sitä pitkin ladon luo hyvin hiljaan kuin vaaniva kissa.

Sanomaton surumielisyys laskeutui Hanneksen sieluun raskaana ja tukahduttavana. Hän tunsi jäsentensä kangistuvan ja hänet herpasi jäykistävä tuska. Hän ei tahtonut eikä voinut paikaltaan liikkua.

Hän häpesi tuon mieskurjan tähden, häpesi luihin ja ytimiin asti. Hän häpesi koko sukupuolensa tähden, joka noin raa'asti unohtaa aviomiehen ja isän velvollisuudet, häpesi, häpesi… kyyneleet tulivat hänelle silmiin ja hänen sydämensä järkytti äärettömässä mielen jännityksessä.

Oli joku hetki kuoleman hiljaisuutta. Se aika oli pitkä ja salaperäinen.

Sitten erotti Hannes emännän seisovan valkoinen yöröijy päällään, sillä saali oli pudonnut ojaan, ladon seinämällä kädet ristissä rinnalla ja kuului virheellinen virren laulanta:

"Maa irstaisuutt' on täynnänsä, Hulluutehensa päänänsä Se nuoret vanhat vetää. He haureutta himoovat, Myös muita houkuttelevat Ja makein sanoin pettää. Täst' iloita voi saatana, Joukkonsa kanssa riemuita, Kun synti saapi vallan, Vakuuden maahan tallaa."

Yön hiljaisuudessa oli tuo kaameaa kuin yölinnun laulu. Ja kuitenkin sen linnun, huuhkajan ja pöllön, ääni oli korvalle nautintoa verrattuna tähän vihlovaan valitukseen, joka lähti onnettoman aviovaimon ja äidin haavoitetusta, pilkatusta, rikkirevitystä sielusta. Katkera, kymmenesti katkera oli se Hanneksen kuulla. Hänkin vavahteli tuon naisparan vuoksi, joka kai sai nähdä omilla silmillään elämän ja nautinnon raa'imman näytelmän.

Veri hänellä — Hanneksella — tuntui jäätyvän, sillä nyt oli hän todistajana takalistomaan likaisimmassa teossa…

Kun virren veisuu vain jatkui eikä mitään sen kummempaa tapahtunut, palasi Hanneksen suoniin entinen elämän rohkeus ja hänessä heräsi uteliaisuus. Hän käveli ladon luo.

Siellä isäntä istui ja tyynesti pani piippuun. Nainen seisoi ovenpielessä ja nauroi laulelevalle emännälle.

Hannes huomasi, että emäntä sittenkin oli pahasti pettynyt ja samassa pettänyt hänetkin.

Kun isäntä näki Hanneksen, nousi hän ja tuli kohti.

— Taidatte olla uusi opettaja?

— Olen.

— Nyt jouduitte mylläriksi hullun ihmisen myllyyn. Hannesta hävetti. Hän meni emännän luo ja pyysi häntä lopettamaan ja menemään rauhassa kotiinsa.

Mutta emäntä pani kovan tenän. Hän ei luvannut lähteä ennenkuin Maijakin.

— Lähdenhän minä, hyvä emäntä. Lähdemme yhdessä, puhui nainen.

— En lähde ennenkuin isäntäkin, kivasi emäntää ja itki.

— Lähdenhän sitä minäkin, kun niin tahdot. Mutta olisin nyt leikannut kokonaan tuon niityn, jotta olisimme aamulla saaneet mennä salolle heinään. Maija olisi saanut sitten pitää näistä heinistä huolta.

Lois-Maija nauroi valkoiset hampaansa näkyviin.

— Koska isännällä on kiirut, niin joukolla tämän niityn lopetamme. Ja kun olemme niittämisen lopettaneet, niin sitten rakennamme sulan sovinnon. Eikö niin, isäntä?

— Ka jos opettaja niin tahtoo.

Ladossa oli toinen viikate. Opettaja otti sen ja alkoi niittää. Mutta emäntä lähti itkien pois.

Tapahtuma jäi kuitenkin Hannekselle salaperäiseksi. Tässä alla täytyi olla sittenkin jotain surullista, arvaili Hannes. Isäntä taitaa olla kirjansa läpi lukenut mies.

Siinä kuutamoisena yönä hän niitti ja mietti isännän sivulla. He juttelivat täyttä kyytiä, mutta isännän puheessa oli usein sellainen kaksinaisuus ja silmissä naurava kuje, että Hannes arveli miehen olevan vaikeasti tajuttavan olennon. Mutta tuohon arkaan kysymykseen ei Hannes tahtonut tällä kertaa pitemmältä kajota.

Kuunvalon hopeat vaalenivat. Mailta katosi hämärä. Pensaikko ja metsä alkoi elää. Säveljaksot seurasivat toistaan. Kuului taloista kukon kiekunta ja karjakellon kalkunta yösyötössä olevasta lehmälaumasta, joka nousi levoltaan tuoreella nurmella. Aamun viileys auringon noustessa oli väsyneelle niittomiehelle virkistävä.

Koko niitty oli niitetty. Lois-Maija oli vähää ennemmin lähtenyt pois.

Isäntä sanoi pitävänsä mennä metsään katsomaan tervaksia tuulastuspuiksi. Hannes meni vastaiselta puolelta koululle. Kun hän kulkiessaan sattui katsomaan taaksensa, näki hän Lois-Maijan valkoisen huivin metsärinteessä vilahtavan. Ja aivan kohta samaan suuntaan katosivat isännän sopusuhtaiset, miehekkäät hartiat.

Siinä oli sittenkin surullista alla, mietti Hannes.

Tämä yö oli hänelle tuokiossa näyttänyt veriäjäätävän kuvan onnettomasta avioliitosta, jossa kaikki on särmikästä eikä sopusointua missään.

Pitkään aikaan hän ei saanut ajatuksiaan irti siitä, että hän oli ollut tuon mielevän Karvisen isännän narrina tänä yönä.