XIII LUKU.

Tuon murhatapauksen jälkeen koulupiirin ihmiset olivat hyvin peloissaan. Olihan murhattu pitäjän ensimäisiä isäntiä ja kaikki hänestä olivat pitäneet. Taas murhaajaa vihattiin ja hänen oma vaimonsa kirosi häntä. Yleinen mielipide tuomitsi murhaajan kaikkein katalimmaksi raukaksi, joka kehtasi oman isäntänsä murhata, vaikka tämä aina oli ollut hänelle hyvin hyvä. Murhaaja oli ollut synkkämielinen jo monen monta vuotta. Mutta muuten kirjan mies ja uskonnollisuuteen taipuva. Monta sanaa viikossa hän ei puhunut eikä juuri ihmisten seuroissa viihtynyt. Ei kiroillut, ei juonut, eikä juuri naisiin katsonutkaan.

Kun Hannes kuuli murhan, oli hän sydänjuuriinsa asti liikutettu.

— Kävikö isäntä Karvinen muulloin köyritansseissa? kysyi hän sanantuojalta.

— Joka vuosi hän oli niissä, kuului vastaus.

Hannes tyyntyi. Tuo Karvinen olisi varmaankin ollut pohjaltaan oikein kelpo mies, mutta salainen synti hänet tuhosi. Hän oli niin elämänhaluinen, niin kovin elämänhaluinen, hänen suonissaan kuohui voimakas veri, mutta nuoruudessa sen veren suuntaa ei osattu oikein ohjata. Ja se oma veri hänet tuhosi, se liian voimakas elämänhalu, joka jo hänen kasvoissaan leikkien säteili.

— Käypikö tavallisesti köyritansseissa vanhojakin ihmisiä? kysyi Hannes uudelleen.

— Ei sanottavasti. Mutta olihan niitä tänä vuonna, kun opettaja niitä sinne kuljetti.

— Niin. Minä tarkoitin kokonaan toista. En voinut uskoa, että vanhemmatkin ihmiset olisivat noin vanhojen muistojensa vallassa. Luulin että he jaksaisivat hillitä itsensä. Mutta nyt siellä polki tanssin mylläkässä kokonaisia perhekuntia. Ja sehän on jo lumousta, jota ei tavallinen ihmisvoima pidätä. Minä olin tyhmä, mutta kyllä he minulle kostivatkin. Kuitenkin jos he kuuntelivat minua, niin murha jäi tekemättä.

— Niin jäi. Ja nyt sitä surraan.

— Ja opettajana minä olisin tehnyt väärin, jos olisin istunut koululla toimetonna, kun vierelläni kokonainen helvetti oli sytytetty.

— Nyt surraan, ett'ei opettajaa toteltu. Karvisen Maikki on koko yön itkenyt ja valittanut. Emäntä Karvinen vain veisaa ja huutaa: halleluja! Toiset sanovat, että opettaja kostoksi noitui tuon tapauksen. Toiset taas että Jumala sen rangaistukseksi lähetti, kun opettajaa niin kovin häväistiin. Menettelyään teitä kohtaan he kovasti katuvat.

— Se on kauniisti tehty. Minä luulin jo, että minun täytyy jättää tämä pitäjä…

Puhuja — yksi koulunjohtokunnan jäsenistä — säikähti ja alkoi monenkertaisesti pyydellä anteeksi kaikkien puolesta.

Ja sinä päivänä, joka tansseja seurasi, kävi koululla monta ihmistä, jotka olivat aivan murtuneita. Naiset itkivät ja pyysivät anteeksi, miehet sadattelivat omaa hurjuuttaan. Tuli niitäkin, jotka paikalla eivät olleetkaan, ja pyysivät opettajalta koulupiirin puolesta anteeksi. Murhatapaus oli kaikki säikähdyksellä lyönyt.

Nyt jo pyydettiin pyytämällä, että opettaja ensi sunnuntaina heitä koululla neuvoisi. Opettaja lupasi.

Hannes lähti Karviseen. Maikki häntä häpesi eikä tullut näkyviinkään. Opettaja pyysi saada nähdä ruumista. Renki tuli näyttämään. Vainaja oli nostettu riiheen, kunnes nimismies saapuisi pitämään poliisitutkinnon. Sitten se vasta hankittaisiin ja puhdistettaisiin.

Siinä lepäsi mies eksymystensä uhrina. Oi, miten ankara on siveyden laki! Hanneksella tulivat vedet silmiin.

Tässä taittui varmaankin hyvä sydän, joka pilautui sivistyksen puutteessa. Hannes oli varma, että Karvinen ei olisi ollut sellainen kuin hän oli, jos hän olisi saanut hyvän pohjakasvatuksen. Opettaja muisti hänet niin ilmielävänä eilen illalla koululla. Vainaja antoi reippaasti ja sydämellisesti kättä, hymyili ja sanoi vakavasti lopuksi:

— Minä toivoisin, että opettaja saisi meidät kaikki paremmiksi. Minua jo kohotitte koko joukon, vaikka kyllä se vanha koski täällä liivin alla pyrkii kohisemaan.

Hannes kallistui lähemmäksi katsomaan noita sieviä kasvoja, jotka olivat vieläkin kuin puolihymyssä. Karvinen oli kuollut nauru huulilla. Ei liene luullutkaan itselleen niin pahoin käyneen.

Pois mennessään käveli Hannes rakennuksen sivustaa. Hän kuuli tuvasta hyvin kimakan virren veisuun, johon seottui useampia särkyneitä ääniä. Kylän hurskaat mummot olivat tulleet emäntää lohduttamaan ja nyt siellä kuorossa veisattiin niin, että huone järisi.

— Ei ole tämäkään kristitty opettaja, kuuli hän samalla soimauksen selkänsä takaa.

Mutta hän meni vain. Sillä hänen sydämensä oli liian täysi.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina saapui nuorisokin koululle. Nyt oli nuoria, nyt oli vanhoja, nyt oli keski-ikäisiä. Mutta kaikki he arkaillen liikkuivat, hiljaan puhuivat ja jo opettajan katseesta punastuivat. Ei olisi voinut uskoa, että tämä sama yleisö viikko takaperin opettajan sellaisella rohkeudella häpäisi ja sellaisella määrättömällä remulla liikkui. Koulutalo ei yksin tätä vaikutusta tehnyt. Vaan se oli Karvisen isännän murha. Kerrottiin, miten vanhatkaan ihmiset eivät uskalla pimeän aikana tuvasta ulos mennä, miten lapset äitiensä sylissä itkevät pelosta ja miten nuoriso lupaa olevansa tästä puoleen köyritansseja pitämättä. Melkein joka talossa oli nähty kummituksia ja joka riihessä pauketta kuultu. Koko Orjasaari vavahteli omaa arkuuttaan.

Olisiko Karvinen siis kuolemallaan sovittanut sen, mitä elämällään rikkoi ja enemmänkin? Olisiko siis hänen murhansa lupaava alku irstaisuuden pois kitkemiseksi Orjasaaresta?

Hannes nousi puhumaan. Sielun kirkas toive hohti hänen silmistään ja hänen äänensä helkkyi kuin kanteleen kieli.

Sillä tässä oli se yleisö, jota hän tarvitsi, tässä nyt se maa-ala, johon sopi kylvää. Karvisen aave ikäänkuin edellä kulki tietä tekemässä. Hän piti tulla tapetuksi, jotta sydämet syntiensä painosta väriseisivät. Hän oli ollut koulun innokkain puuhaaja ja suurin ystävä koko koulupiirissä. Kun hän sen sai puuhatuksi, poistui hän itse.

Hannes kuvasi yönjuoksun monelta eri puolelta. Ja koetti sitä valaista siveyden soihdulla.

Kuulijain mieleen, tulee niin ilmielävänä hiljainen kesäyö, jolloin kaikki muut nukkuvat, mutta eivät yönjuoksijat. Luonto on valoisa, on hiljaan, on niin sanomattoman hiljaan, jotta omat askeleet painuessaan yön kosteaan ruohoon korviin kuuluvat. Joskus pelästyneen sorsan "krääk krääk" äänetöntä kulkijaa säikäyttää. Tai kuu liian totisena taivaalta katsoo. Tuolla ulompana on yksinäinen aitta ja sinne askeleet vievät. Kuumana polttaa veri, kun hiljaan ovelle napauttaa ja sieltä sisältä tulee valkoröijyinen tyttö suortuvat hajallaan ja posket hohtaen, valmiina lämmin syli nuoruuden lemmitylle…

Oi! Olivathan ne sentään sen ajan riemuhetkiä nuo nuoren elämän rohkeat yötaipaleet…

Kuulijat ovat mukana henkeä pidätellen. Se tuo opettaja todella lukee heille heidän oman sydämensä kirjaa.

Hannes pitää pienen väliajan ennenkuin uudelleen alkaa. Hän sallii kuulijain tuokion muistoissaan hekkumoida, jotta mieli olisi sen vastaanottavampi sille, mikä vielä seuraisi. Hän antaa kylliksi päivää, jotta yö siihen kahta kamalammin kuvittuisi. Riemujen ruusupohjalle hän tahtoo maalata kipujen käärmeen.

Nyt hän jatkaa kuvaustaan:

Mutta sitten vuosien takaa… surua… pohjatonta surua useimmalle yönritarille. Tällöin tuli tehdyksi lupauksia, joita ei pidetty; sanotuksi valoja, joita rikottiin. Ja kun elämä myöhemmällä iällä tinkimättömästi näytti näiden öisten riemujen takapuolta, niin silloin ne samaiset kiskoivat silmistä verikyyneleitä. Ja kiivaimmat yöntanssijattaret kaatuivat väsyneinä arkielämän maantien ojaan.

Hanneksen kuvauksessa ei muoto ollut noin verhottu eikä sisällys runollisiin poimuihin kätketty, mutta kuulijakunnan käsityskannan mukaan alastomampi. Siksipä silmät vettyivät ja äskeiset riemumuistot laskivat nyt alas aivoista itkujokina.

— Niin ankara on siveyden laki! Rikokset sitä vastaan ovat puukon pistoja rikkojan omaan sydämeen, lopettaa Hannes.

Hänen silmissään on lähtemätönnä Karvis-vainaja puukko kyljessä. Mutta kuollutta hän ei tahdo häväistä. Sillä siellä kuuli jäin joukossa oli Karvisen oma tytär.

Nyt nähtiin outo näky. Oven suusta kasvot itkun vääristäminä ja ruumis vavahdellen kulkee Lois-Maija opettajan luo, lankeaa siellä polvilleen ja suutelee opettajan jalkoja.

Koko ihmisjoukko on tunteiden lyömä. Katsoitpa minne tahansa, niin silmissä kiilsi kyynel. Sillä Lois-Maijan ja Karvis-vainajan nuoruuden historia oli yli koko seudun tunnettu.

Opettaja nostaa Maijan ylös ja kysyy, onko hänellä erityistä sanottavaa.

Maija puhuu hiljaan, hyvin hiljaan…

Ja sitten vaipuu taas polvilleen lattialle nyyhkimään.

— Maija pyytää teiltä kaikilta anteeksi ja lupaa alkaa uuden elämän. Karvisen isännän murha on hänen sielunsa kääntänyt. Viime viikon on hän harhaillut metsissä omantunnon tuskissa ja sanoo nyt minun puheessani nähneensä itsensä kuin peilissä, puhuu Hannes.

— Niin on… on… on, voivottaa Maija lattialla.

— Te nuoret naiset, joille elämä vielä näyttää nautinnon riemut niin hurmaavina, niin kiehtovina…!

Samassa Hannes tahtoo katsoa läpi Maikki Karvisen.

— … Silmätkää tätä naista ja te näette ilmielävänä, mihin neitseenä särjetty puhtaus viepi. Viehkeinä te syliinne aittanne ovella suljette yön sankarin, joka surkeimmassa tapauksessa vuosien takaa viskaa teidät tuohon kipeään raunioitumiseen kuin tässä tämä naisrukka. Hän on yönjuoksun riemujen kuivettunut kukka. Voisin paljonkin opettavaa tässä asiassa hänestä puhua. Mutta en tahdo häväistä vainajia.

Kaikki kääntyivät katsomaan Maikki Karvista. Hannes huomasi ampuneensa yli maalin. Ja harmitteli sitä. Hän jatkoi Maijaa osottaen:

— Elkää häntä silti polkeko! Vaan tukekaa häntä! Sillä hänkin oli kerran viaton impi. Nouse ylös, Maija! Kaikki me olemme syntisiä ja tarvitsemme hengessämme polvistua Kaikkivaltiaan eteen rukouksessa.

Maija nousi. Hannes määräsi virren, alkoi soittaa ja kohta voimakas virsi sävelissä vieri suuren luokan seinästä seinään. Ihmisten rinnat avartuivat ja salvat poistuivat. Ukkosilma oli ohi ja jäljelle jäi puhdistava, raikas sydänten lämpö.

Se oli se suuri puhdistusjuhla Orjasaaren kansassa. Sen aikakirjoissa oli lehti kääntynyt, mutta valistuksen ensimäinen voitto oli siihen kirjoitettu Karvisen isännän verellä.

Ja sitä Hannes suri. Hän oli toivonut, että sivistys yksin omalla sisäisellä voimallaan tekisi täälläkin valloitusretkensä ilman veren vikoja. Mutta Karvisen isännän veressä piti Orjasaaren kansan valistuksen lunnaat huuhdottaman.

Veri, jota monet miespolvet perätysten oli pilattu, vaati verta. Siinäkin yksi sallimuksen lujia lakeja.

Karvinen, aikoinaan seudun suurin yönjuoksija, oli omien eksymystensä uhri, mutta samalla nousevan valistuksen uhri.

Sillä yönjuoksu oli nyt Orjasaaressa loppunut.