XIV LUKU.

Täällä takalistolla oli kansalla vain kaukainen hämäryys kaikesta siitä valtiollisesta sekasotkusta, mikä maan keskuksessa tapahtui. Tänne kuului se vain himmeästi kuin etäisen ukkosen vieno jyrinä, ukkosen, joka särki ja pirstosi satavuotiset hongat, velloi mutaisiksi kuohuvien virtojen vedet ja painosti ilman hiostavaksi siellä, missä se vaaruna pään päällä elämöi.

Hannes oli saanut oudon kirjeen, mikä oli kätketty pieneen kuoreen ja siihen huonolla käsialalla osote kyhätty. Tuo kirje oli ulkopuolelta niin vaatimattoman yksinkertainen kuin maalaistytön lemmen kirje. Mutta sen sisällä oli asioita, jotka perin juurin järkyttivät Hanneksen mielen rauhan.

Sillä kirje oli suuri valtiollinen julistus ja sen jokainen sana säihkyvä kuin tulesta hehkuisi.

Hannes luki, vapisi, tuli selville, että hänenkin pitää jotain täällä tehdä. Kirje oli kuin tulisoihtu, joka paljasti hänelle valtiollisen aseman syvänteitä myöten.

Ja hän oli jo kyllä tarpeeksi ympäristöönsä tutustunut, jotta hän voi alkaa valtiollisenkin herätystyönsä. Tähän asti ei sen tarve ollut täällä niin ensi hetken polttava. Mutta nyt jo tuntuivat vaikutukset valtiollisesta sekasotkusta suoraan tänne asti. Sillä oli annettu uusi asevelvollisuuslaki, joka veisi tämänkin Orjasaaren nuoret miehet syömään hapankaalia Venäjälle ja raakojen aliupseerien potkittaviksi. Julistus kuitenkin pitää ensin maan kirkoissa kansalle luettaman.

Sitä ei saa tapahtua. Se oli tuon kirjeen ponsi. Ja siihen pyydettiin Hanneksenkin myötävaikutusta.

Nyt siis hänen pitäisi alkaa ohjelmansa valtiollinen puoli.

Ja hän sen alkoi.

Jonkun viikon takaa sai hän rovastilta kirjeen, jossa häntä kutsuttiin ensi lauantai-iltana hyvin tärkeän asian vuoksi saapumaan pappilaan.

Kun Hannes sinne saapui, olivat siellä jo pitäjän muut opettajat ja pieni pastori.

Rovasti loisti nyt kohteliaisuudesta ja lähentymisestä. Hannestakin taputti hän olkapäälle, nauroi ja käsi kädessä kuljetti sisälle.

Siellä oli valmis kahvipöytä.

Pieni pastori oli vain hirveän hermostunut. Muuten olisi tämä tilaisuus ollut erinomainen veljestymisjuhla. Pastori-raukka näytti vieläkin pienemmältä kuin hän olikaan, yski ja hätäili. Kun joku hänelle kääntyi puhumaan, oli hän hajamielinen ja unohti puhujan ja asian, niin että puhuja kylläyneenä kääntyi pois hänestä, koska keskustelu kuitenkin tuon tuostakin katkesi pastorin hajamielisyyden tähden. Sillä pastori vainusi rovastissa taas jotain kavalaa, kun noin ylenmäärin ystävyyttä jakoi.

Rovasti säteili. Hänen valkoinen tukkansa oli juhlallisen komea kuin lumikerros viheriöivän vuoren huipulla. Se vain kaunisti. Aivan sileiksi ajetuilta kasvoilta ei koskaan hymy nyt loppunut.

Hän kokosi helmuksensa, istuutui vitkaan tuolille kuin pelkäisi jotain särkevänsä ja alotti:

— Herrat tietävät, että Suomessa nyt on kovat ajat. Mutta kun me osaamme kaikki kristityn nöyryydellä vastaanottaa, niin kalkki ei olekaan niin karvas. Meiltä vaaditaan vain Getsemane-mieltä. Oma kapinoiva tahtomme pitää meidän lannistaa ja jättää kaikki sen huostaan, joka kansojen kohtalot johtaa…

Rovasti silmäsi kuulijoihinsa. Pastori oli pannut kätensä ristiin ja hänen silmäluomensa raskaina alas painuivat kuin suljetut luukut. Useimmat opettajat olivat seuranneet esimerkkiä. Hannes oli työntänyt peukalonsa liivinsä rinnan alle molemmin puolin ja ruumis eteen käsin pullistuneena oli kuin jotain sanomaan valmiina. Hän rohkeni katsoa ylös.

Rovasti kädet ristissä jatkoi:

— Nyt on Suomen kansalla etsikkoaikansa. Meidän, jotka kaikki olemme sen opettajia, tulee ennen kaikkea neuvoa lähimäisiämme ymmärtämään tämä ja nöyrtymään sen Jumalan edessä, joka sekä alentaa että korottaa. Amen!

Kaikki nostivat silmänsä ylös ja tultiin kuin rohkeammiksi. Mutta rovasti hetken takaa jatkoi ja nyt kuuluvasti liikutettuna:

— Sain joku päivä takaperin uuden asevelvollisuuslain kirkossa luettavaksi. Ja tämän johdosta olen kutsunut teidät neuvotteluun.

Kuulijat taas jännittyivät. Ja rovasti puhui edelleen:

— Hiukan ennen kuin tämä laki luettavaksi saapui, tuli minulle myös erään korkean ystävän kirje.

Rovasti etsi kirjoituspöydältään kirjeen. Ja sitten hän esitti kirjoittajan, miten monessa vaikeassa pulmassa hän on maan kohtalot johtanut ja miten onnelliseksi hän tunsi itsensä saadessaan näin arkaluontoisessa asiassa neuvoja sellaiselta taholta.

Rovasti mainitsi nimen, jonka jokainen heistä hyvin tunsi. Se nimi pani rovastin vanhat posket punottamaan ja hänen silmänsä kirkastumaan.

Sillä sillä nimellä oli kaiku… maine…

Ja se nimi oli tämän kirjeen alla!

— Ja tahtovatko herrat kuulla tämän? Vastausta ei tarvinnut odottaa.

Rovasti luki, sen tärkeimmät kohdat kahteenkin kertaan ja teki niiden johdosta reunamuistutuksia.

Kirje hyvin taidokkaasti selitti, että ainoa ehto on maan vastaiselle onnelle lukea julki tuo laki kirkossa. "Mutta samalla kuin sen huulillamme luemme ja korvillamme kuuntelemme, niin kirotkaamme se sydämessämme. Taistelkaamme vihollistamme vastaan sen omilla aseilla. Tämä on korkeampaa valtiotaitoa."

— Mitä ammattitoverit arvelevat? kysyi rovasti.

— Tuo haiskahtaa minusta jesuittamaisuudelta. Sillä viekkaus on huono ase isänmaan puolustuksessa, puhui Hannes kiivaasti.

— Vai niin…

Rovasti pani suunsa hyvin leveään irvistykseen.

—… Sitten herra Kauppi ei tunne omankaan kansansa historiaa, saati sitten muuta. Sten Stuure vanhempi 27 vuotta pelkällä viekkaudella puolusti Ruotsin valtakuntaa tanskalaisia vastaan, Kustaa Vaasa viekasteli ja Kustaa III:mas pelkällä viekkaudella sai aikaan vallankumouksen, jolla pelasti Ruotsin valtiollisesta haaksirikosta, nauraen selitti rovasti, ja katsoi kuin säälien Hannesta.

— Mutta kuinka monta vuosikymmentä se viekkaus onnea toi? Katsomme tarkemmin. Sten Stuuren viekkaus vei Tukholman verilöylyyn ja Kristian Tyranniin. Kustaa Vaasan viekkaus oli aivan viatonta laatua. Mutta Kustaa III:nen viekkaus vein yksinvaltaan, joka orjuutti ja lopulta surmasi hänet itsensä. Oliko Ruotsi onnellinen Kustaa III:nnen paarien ääressä? pyytäisin kysyä herra rovastilta.

— Mutta se olisi voinut olla paljon onnettomampikin. Se olisi voinut olla rikkirevitty vieraiden valtojen kesken kuten Puolakin, jos säätyhallitusta olisi aina vain kestänyt. Siitä puolalaisesta perikadosta sen pelasti Kustaa III. Sillä jakokirjoja jo valmistettiin.

— Se on vain luulo, jota minä en ensinkään usko. Aseman huippuunsa kärjistyessä olisi Ruotsin kansa itse pelastanut itsensä. Riidat olisi sovittu ja yhtenä miehenä jälleen noustu. Sillä niin Ruotsin kansan veriin oli vapaus juurtunut hamasta pakanuudesta. Kansa, joka kohotti keskuudestaan Engelbrektin, joka jaksoi elää vapaana Kaarlen XII:nnenkin tyhmyyksien jälkeen, olisi kyllä itse pelastanut itsensä "vapaudenkin ajasta". Puolan ja Ruotsin välillä ei ole mitään kosketuskohtia. Puolassa ei ollut kolmatta eikä neljättä säätyä. Ja sentähden Puola hukkui, puhui Hannes.

Pieni pastori punastui Hanneksen puolesta, sillä hän huomasi, että rovasti oli suuttunut.

— Tahtooko siis opettaja Kauppi, ett'ei tätä asevelvollisuuslakia kirkossa luettaisi? kysyi rovasti ja hänen silmiensä ympärykset olivat punaiset, josta pastori tiesi, että rovasti oli suuttunut.

— Kaikki se, jota uskonto ja koulu on minulle tähän asti opettanut, pakottaa minut ehdottomasti kieltämään.

— Mutta uskonto ja koulu opettaa tottelemaan esivaltaa, huomautti rovasti.

— Niin pitkälle kuin esivalta kulkee Jumalan teitä. Sen korkeampaa valtiotaitoa ei Suomi tarvitse oikeuksiaan puolustaessaan.

Rovasti huomasi joutuneensa aivan umpikujaan.

— Mutta jospa me emme ymmärrä politikkaa. Kun Bismark yhdisti Saksan yhdeksi ja lujaksi, teki hän kyllä väärin, jos lyhyillä silmillä katsotaan hänen keinojaan, mutta kuitenkin historia on nostanut hänet suurtensa Pahtheoniin ja Saksan kansa nyt jumaloi häntä toisena Kaarlo Suurena, väitteli rovasti ovelana.

— Mutta mepä emme ole taistelevalla, vaan torjuvalla puolella. Ja siinä on suuri ero. Jos me rupeamme keinotteluun ja hylkäämme rehellisen puolustuksen, niin silloin itse hyväksymme sortajan metkut ja keinot, kun kerran itsekin niitä käytämme. Heikomman ainoa puolustettava ase valtiotaidonkin puolelta on järkkymätön oikeuksiensa kiinnipitäminen. Aivan samaten kuin neito, jota vietellään, ei saa ruveta tinkimään puhtautensa kanssa. Jos hän siihen rupeaa, niin hän on voitettu.

— Herra Kaupin vertaukset ontuvat.

— Tuo jälkimäinen oli puhuttu vain asian valaisemiseksi tässä tilaisuudessa.

— Valitan, että me rupesimme valtioviisaiksi. Minä tunnustan kykenemättömyyteni, vaikka olenkin valkeat hiukset päähäni saanut. Ja uskon tällaisessa asiassa aina auktoritettiin.

— Jos omaa vakaumusta ei kunnioiteta, niin minä vaikenen. Mutta minä luulin rovastin jotain sellaista tällä neuvottelulla tarkoittaneen, ja sentähden rohkenin sanoa ajatukseni, puhui Hannes.

Rovastilla yhä enemmän silmien ympärystät punottivat. Hän hieroi tuskauneena, mutta syvästi itseään hilliten, käsiään ja koki hymyillä.

— Mitä mielipidettä muut ovat? Mitä sanoo pastori? kysyi taas rovasti.

— Jos asiaa katselee teologian kannalta, niin…

— Rakas veli, nyt ollaan politikassa.

— … Jos asiaa katselee teologian kannalta, niin tämä asia ei kuulu minulle. Enkä tahdokaan olla politikko…

— Niin juuri. Meidän ei tarvitse politikoida, kun emme ymmärrä… Oikein pastori! huudahti rovasti.

Pastori hymyili kuin pieni lapsi, jota kiitetään siitä, että on kiltti.

— Entäs muut opettajat? kysyi rovasti.

Nämä muistivat, että nöyryys seminarissakin oli parhain hyve ja turvautuivat siihen.

— Kun me kerran lapsille joka päivä opetamme, että esivaltaa pitää totella, niin pitää kai meidän itsemmekin, sitä totella ja puolustaa toteltavaksi, puhui ensimäinen.

— Juuri niin! vahvisti rovasti.

— Minä kannatan edellistä puhujaa, sanoi toinen.

— Ja minä kannatan sinua, puhui kolmas.

— Ja minä sinua, vakuutti neljäs.

— En osaa mitään sanoa, kun en ymmärrä näitä asioita. Juuri sentähden vääjäämättömästi olen samaa mielipidettä kuin rovastikin, puhui viides yskähdellen ja punottaen.

Tämä ryhdittömyys suututti Hannesta. Nämä on pantu kansan opettajiksi eikä heillä itselläänkään ole mitään mielipidettä maansa kalleimmassa asiassa. Hän hypähti pystöön ja puhui:

— Täällä on ratsastettu esivallalla ja että sitä on kuultava. Sen opin mukaan ei Lutherus olisi saanut koskaan nousta paavia vastaan, sillä paavi oli hänen korkein esivaltansa. Hyvät herrat, ajatelkaapa sitä!

Pastori heräsi kuin unesta, mutta rovasti aivan kalpeana änkytti:

— Jos meidänkin uskontoamme poljetaan, niin silloin on velvollisuutemme panna vastaan. Muuten pitempi keskustelu on tarpeeton. Jokainen on jo lausunut mielipiteensä. Kaikki muut puolustavat lukemista, paitsi herra Kauppi.

Pastori väänteli itseään tuolissa.

— Puolustetaan! äänsivät opettajat.

— Enkö saisi minäkin lukea muutaman kirjeen? kysyi Hannes.

— Jos se asiaa valaisee, niin tehkää hyvin! kehotti rovasti hyvillään asian kulusta.

Hannes luki sen valtiollisen kirjeensä. Muut veltosti kuuntelivat, mutta pastori terästyi. Kun Hannes oli lopettanut, räjähti rovasti nauramaan.

— Tuo on siltä ateistiselta ryhmältä, siltä, jolla ei ole Jumalaa eikä kuolleiden ylösnousemusta. Minä valitan, että opettaja Kauppi joutuu aina vihamiesteni asianajajaksi, puhui rovasti erityisellä painolla.

Hannes ymmärsi yskän. Toisetkin opettajat ivaten Hannesta katsoivat.

— Jätä nyt, Kauppi, nenäkkyytesi toiseen kertaan, huomautettiin sieltä Hannekselle.

Tuotiin viiniä ja hedelmiä. Rovasti kohosi ylös, otti viinilasinsa ja puhui:

— Herrat opettajat ja ammattitoverit! Toisetkin nousivat ylös.

— Olen kutsunut teidät luokseni asian tähden, joka on meidän kaikkien sydämellä. Kun äsken sain korkeilta viranomaisilta uuden asevelvollisuuslain sitä tarkoitusta varten, että se meidänkin kirkossa julki luettaisiin kansalle niinkuin vanha ruotsalainen sääntö määrää ja kun — rovasti muutti puhuessaan jalkaa — tästä laista on paljon kiistelty, minäkin teidät pitäjän opettajina kutsuin luokseni neuvottelemaan, sillä en vanhoille hartioilleni tahtonut ottaa yksin edesvastuuta. Teistä jokaisen pitää nyt olla mukana, jotta itsekukin piirissään asian painon kantaa ja kansalle sen selväksi tekee. Olkoon tämä kansamme onneksi! Esitän maljan paljon kärsineelle isänmaallemme. Eläköön Suomi ja sen kovia kokenut kansa!

Huudettiin "eläköön" ja lasit tyhjennettiin. Hannes vain koskematonna asetti sen takaisin tarjottimelle.

Rovasti istui ja niin tekivät toisetkin. Otettiin tupakkaa ja oltiin taas arkituulella. Sitten rovasti alotti keskustelun.

— Mutta jotta tämä asetus tulisi kirkossa niin vähän kuulumaan kuin mahdollista, ehdotan, että veli pastori lukee sen siellä saarnatuolista, hänellä kun on heikko ääni.

Pastori kalpeni ja liikahti mielenliikutuksesta tuolissaan. Opettajat katsoivat kummissaan toisiinsa.

— Niin teemme. Siten saa sen julkilukeminen heikomman merkityksenkin, kun sen lukee nuorempi pappi, puhui rovasti.

Pastorin heikkohermoiset hartiat vavahtelivat.

Rovasti meni hänen luoksensa ja pyysi toiseen huoneeseen. Siellä he kuuluivat kotvan keskustelevan.

Kun pastori palasi, oli hän tulipunainen, mutta rovasti hymyili.

Neuvottelu oli loppunut.

— Sovimme, että pastori sen lukee, sanoi vain rovasti lopuksi.

Eikä tuolla hermosairaalla ollut voimaa vastustaa.

Kaikki lähtivät pois. Mutta pastori hämäyneenä oli ottanut eteisessä Hanneksen kalossit. Tuli tielle niitä vaihtamaan takaisin ja samalla pyysi Hannesta tulemaan luoksensa.

Hannes lähti. Rovasti näki sen ikkunasta.

— Se merkitsee pahaa. Kaupilla on enemmän järkeä kuin noilla toisilla yhteensä. Mutta hän näkyy olevan kapinanhenki seurakunnassani, puhui rovasti itsekseen.